TOINEN NAYTOS.
Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön. Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen. Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli. Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien yläpuolella.
Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.
GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin loppumattoman pitkiä ja ikäviä.
HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?
GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?
HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä asti kun minä tulin tänne Närlundaan.
GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy koko viikon olla metsätyössä.
HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana ajatella muuta kuin häntä.
GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.
HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?
GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.
HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu! Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain senvuoksi että hän kulki ohitsemme.
GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.
HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo. Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään. Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata itseään.
GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?
HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen! Gudmundin täytyy…
GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?
HELGA. Minä aijoin sanoa, että… (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä kiusotellakseni.
GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.
HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!
GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä. (Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?
HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.
GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä musta virta kiemurtelee!
HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä vain tuon ainoan kerran.
GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä, niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.
HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa sanoa äidillesi, Gudmund.
GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.
HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!
GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!
HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.
GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?
HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.
GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.
HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.
GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.
HELGA. Niin sanoinkin.
GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?
HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.
GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut tämän minulle.
HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin täällä.
GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.
HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.
GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?
HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.
GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.
HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt sieltä.
GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen paikkaan?
HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu.
Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.
GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä tehdä.
HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.
GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?
HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.
GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.
HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund.
Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.
GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä… Mutta, entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?
HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä tänne koko elinaikani.
GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua pois täältä. Tuossa käteni siitä.
(He pudistavat kättä.)
ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?
INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.
HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on valmista tuossa tuokiossa.
(Kiirehtii ulos.)
ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa jälkeen.
GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.
INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole sinusta levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.
ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).
GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi pääsevänsä hänen palvelukseensa.
INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi, kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi tänne Närlundaan.
GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä tahdon naida Hildurin.
INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin kun hän nousi reestä.
GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi erehdyksissä, äiti!
INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin, joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.
HELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)
INGA. Mitä etsit, Helga?
HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.
GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse käytä.
HELGA (kiittää ja menee).
INGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt on Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö että vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä selvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei voi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä vaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että teidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista helposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.
GUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa vaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.
INGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa vanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän pyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo Ålvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään päivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei ole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti kuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja ikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?
GUDMUND. Katsokaa, äiti, Hildur — —
INGA (keskeyttää). Minä ajattelen että Erik Persson ainakin aluksi istuu vaieten. Ja niin kauan kun hän vaikenee, ei ole mitään hätää, mutta sitten hän ei voi olla sanomatta paria sanaa Hildurille ja silloin hän joutuu pulaan. "Eipä taida Gudmund tullakaan tänään", sanoo isä. "Eipä suinkaan", vastaa Hildur, "hän on käynyt täällä niin usein, että nyt hän on väsynyt." — "Mutta etkö sinä Hildur kuitenkin ole mielestäsi liian hyvä hänelle?" sanoo lautamies. "Sinä olet vähintäin seitsemän kertaa arvokkaampi häntä, jos teidät pantaisiin vaakaan."
GUDMUND. Ei, nyt minun täytyy lähteä Ålvåkraan! On paha antaa Hildurin odottaa. Hänenlaisensa komean tytön. Tosiaankin hänen veroistaan ei ole toista. On aivan ihmeellistä että hän välittää minusta. Ja sittenkään en minä ole mennyt hänen luokseen!
INGA. Eikä sinun tarvitse! Kuuleppa nyt, niin isäkin on samaa mieltä minun kanssani! Ja sinä tiedät isän olevan viisaimman meistä kolmesta. Etkö muista, että minä sinua kehoitin tutustumaan Hilduriin. Silloin sinä pidit häntä liian hienona ja rikkaana. Sanoit, ettei hän edes viitsi katsoa sinuun. Nyt minä luulen sinun kuitenkin tunnustavan, että minä sillä kertaa olin oikeassa.
GUDMUND. Te olitte oikeassa. Mutta enköhän minä nyt kuitenkin mene
Ålvåkraan?
INGA. Odota nyt siksi vain kunnes Helga tuo kahvin, sitten voit lähteä matkaan. Helga leipoi eilen, sillä me tiesimme sinun jäävän kotiin. Katsohan, olen aivan varma siitä että Hildur nyt on joutunut niin pitkälle isänsä kanssa, että on ruvennut itkemään. Hän on varmaankin sanonut isällensä, ettei hän mene ikinä naimisiin, jos ei saa sitä jonka tahtoo. Nyt minä luulen, että Erik Persson istuu ja tuumii. "Eipä tiedä," ajattelee hän, "ehkä Gudmundin lainen kunnon ja ahkera mies on minulle parempi vävy kuin joku muu, joka ei ymmärrä rahoja pidellä. On muutakin olemassa, joka korvaa suuret rikkaudet — —"
HELGA (keittiöstä). Tulee vieraita! Ålvåkran lautamies, naisväki on mukana!
GUDMUND (onnellisena). Herran nimessä, mitä ihmeitä! (Kiirehtii ovelle.) Minä sanon toisen kerran teille, äiti, mikä velho olette.
INGA (Erlandille). Taitaa olla parasta, että sinäkin menet vastaanottamaan. Gudmundiin ei ainakaan voi luottaa. (Kuuluvammin.) Oletko siellä, Helga?
HELGA. Kyllä, hyvä emäntä.
INGA. Ota tuolta kirstusta esille minun kirjailtu kaulahuivini ja paras esiliinani! Tässä on avain.
HELGA (täyttää kiirehtien käskyn). Tässä, Inga-äiti!
INGA. Kiitos! Auta nyt pyhäkorut päälleni! (Helga riisuu hänen yltään vanhan kaulaliinan.) Pane ne kauniisti kokoon, ja laske ne vuoteelle! (Helga tekee sen.) Kas niin! Olenko minä nyt hieno? Meneppäs nyt keittämään oikein hyvää kahvia! Ja tuo se sisään heti kun se on valmista!
HELGA (ottaa käärönsä). Kyllä, emäntä.
INGA. Odota vähän! Pane tarjottimelle sekä mandelileipiä että sokerikakkua, ymmärrätkö?
HELGA. Kyllä, emäntä!
(Menee kiireisesti ulos.)
(Vieraat ovat nyt tulleet eteiseen, missä he riisuvat turkit yltään Gudmundin ja Erlandin avulla.)
LAUTAMIES ERIK PERSSON (tulee ensiksi valmiiksi ja astuu sisään tervehtimään Ingaa). Jumalan rauhaa ja hyvää iltaa, emäntä! Tänne me tulimme aivan päistikkaa. Mutta minulla oli asiaa tänne Erland Erlandsonille ja naisväki halusi tulla keliä koettelemaan.
INGA (pudistaa hänen kättään istualtaan). Niin, kyllä on ihmeellistä, lautamies, että vaikka sitä olisi pitäjän mahtavin mies, niin on kuitenkin niitä, jotka pakottavat hänet tekemään tahtonsa mukaan.
LAUTAMIES (sävyisästi). Niin, minä olen kyllä oppinut taipumaan naisväen tahtoon.
LAUTAMIEHEN EMÄNTÄ ANNA. (Hän on pieni ja mitättömän näköinen, katoaa melkein miehensä ja tyttärensä rinnalla, jotka molemmat ovat suuria ja esiintyvät varmasti. Ojentaa Ingalle kätensä.) Mitenkä jaksetaan talossa? (Kun Inga yrittää nousta.) Ei, jääkää vain istumaan!
INGA. Lautamiehen emäntä suo anteeksi, ettei täällä ole niinkuin tulisi olla! Ei ole hyvä, että talon emännän täytyy istua paikoillaan eikä pääse liikahtamaan. Kyllä olisi nuori emäntä tarpeellinen tähän taloon.
ANNA. Kyllä kai Gudmund siitä huolen pitää.
INGA. Se on toki selvää. Mutta nyt hän on sellainen hupakko, ettei hän tyydy vähempään kuin kaikkein parhaimpaan.
LAUTAMIES (rykäsee).
(Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas, vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)
INGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi! Sillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt tulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja jäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä sitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan sijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! Minä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee työtätekevän vaimon.
HILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin iloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa ajatella minua uutena emäntänä.
LAUTAMIES (rykäsee). Hm —
INGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund sanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan lahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.) Katsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli pieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund siirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.
(Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen.
Gudmund ja Erland seisovat).
INGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on tullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja Anna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta koska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen raukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja puhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. — Ensiksi ja etupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun poikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te taitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?
ANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.
INGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin sanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin täällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä vielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja kuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?
LAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.
INGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka tietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada nähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen lautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi verrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja Annalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on poika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen. (Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon, että jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa istuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä tiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin sen mikä on enemmän arvoista kuin raha.
LAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on saanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut Hildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta minun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.
INGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen: "Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää välitä Gudmundista", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. — Mutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää hänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.
HELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).
ERLAND. Täällä on kahvi, äiti.
INGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me keittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet tarkastukselle.
HILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen aivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko Ålvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että minä heti jään tänne.
LAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama — (Vaikenee.)
ANNA (uteliaasti) Kuka?
LAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!
ANNA (ääneen). Suotorpantyttö!!
(Vaikenee, kaikki ovat kuulleet huudahduksen. Kun Helga tulee vapisevin käsin tarjoamaan kahvia Hildurille, katsoo tämä häneen tuikeasti, ja Helga luo katseensa alas.)
INGA (keskeyttääkseen tukalan vaitiolon). Onko kahvi liian heikkoa?
ANNA. Ei, se on oikeata pitokahvia.
INGA (Helgalle, joka on mennyt tarjotinta kantaen perälle ja näyttää hyviä onnettomalta). Pane tarjotin pois, Helga, ja mene ulos!
ANNA. Oliko tuo Suotorpantyttö?
INGA. Kyllä se on hän.
ANNA (jäykästi). Kyllä minun mielestäni on omituista, että te pidätte tuollaista talossanne.
INGA. Minä otin Helga Niilontyttären luokseni, kun kuulin miten hän oli käyttäytynyt Per Mårtensonin asiassa. Molemmat, sekä Erland että minä, katsoimme kristityn velvollisuudeksi auttaa onnetonta tyttöä.
ANNA (neuvoen). Mutta kristityn velvollisuus on myöskin estää paheiden ja kevytmielisyyden tunkeutumista kotiinsa.
INGA. Tyttö ei ole niin paha kuin sanotaan. Hän on kaikinpuolin käyttäytynyt säädyllisesti ja kunniallisesti täällä ollessaan. Vai mitä sinä sanot, isä?
ERLAND. Niin, ei häntä ole voinut mistään soimata. Hän on tehnyt enemmän kuin hänen ikäiseltään voisi odottaa.
GUDMUND. Hän olisi kenties voinut joutua onnettomuuteen uudelleen, jollei äiti olisi ottanut häntä luokseen.
HILDUR (nousee äkkiä kiivaasti). Jos tuo tyttö jää tänne Närlundaan, niin minä en tule koskaan tänne.
GUDMUND (pelästyneenä). Mutta, rakas ystävä, ajattele toki, ettei kukaan näihin asti ole osannut niin hyvin hoitaa äitiä kuin Helga!
INGA. Niin, siinä on Gudmund oikeassa.
HILDUR (varmasti). En minä tahdo pakottaa sinua enkä sinun vanhempiasi ajamaan häntä pois. Mutta minä en aijo elää saman katon alla hänen kanssaan. Se sinun täytyy tietää, että voit miettiä miten menettelet. (Isälleen.) Taitaa meidän olla jo aika lähteä kotiin, isä.
LAUTAMIES (katsoo kelloaan). Niin on. Muuten tulee pimeä ennenkuin ehdimme kotiin.
ANNA. Kiitos kahvista!
INGA. Kiitos kiittämästä!
LAUTAMIES. Hyvästi ja kiitos, Inga emäntä! (Ojentaa hänelle kätensä.)
Pelkään pahoin tämän asian vielä menevän myttyyn.
INGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.
LAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).
ANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!
(Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)
HILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä olen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti! Minä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.
INGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin ankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee ihmisten sääliä.
HILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton ottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.
(Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)
INGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on näöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi ajattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa. — — Helgan täytyy poistua. — — Helgan täytyy muuttaa.
GUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää lakin luotaan).
INGA.
Miten sinun kävi?
GUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin luvata — —
(Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle
ja katselee Gudmundia.)
INGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin olen.
GUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa tapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!
(Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)
INGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä, ajattelet?
ERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta nyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.
GUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan tähden.
INGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja minä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule siitä pahoilleen.
GUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!
INGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.
(Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista.
Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)
Istukaa nyt!
(Väki istuutuu Ingan ympärille.)
INGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu tähän jakkaralle!
(Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)
INGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo sillaikaa). Nyt me laulamme: "On päivä iltaan ehtinyt."
KAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt — —
Esirippu laskee.