KOLMAS NÄYTÖS.
Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle, joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.
INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on niin hiljaista.
ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.
(Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)
ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.
INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.
ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka häntä painostaa.
INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen, jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.
ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.
INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!
ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.
(Tupakoi edelleen.)
JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän taloon!
ERLAND. Päivää, Janne!
INGA. Päivää Janne! Istukaa!
JANNE. Kiitos vain, emäntä!
(Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)
INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa pöytään! Se on katettu Gudmundille.
JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme kotona tätä nykyä.
(Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)
INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää tänään häitään.
JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä tanssitaan?
INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos
Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne!
Kuuluuhan hän hääjoukkoon.
JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.
INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa?
Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.
JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta, Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!
INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi tullut, täytyi väistyä.
JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.
INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa näyttää hän Jannen mielestä surkealta?
JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.
INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.
JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä,
oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin.
Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen.
Mutta nyt, tällä kertaa —
INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?
JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. — — — Hän ei enää viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.
INGA. Onhan hänellä lapsensa!
JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä! Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä kuoliaaksi.
INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte, Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse hääpäivänäsi.
GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.
INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää sinulle aika isot kestit.
GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko moskasta enää yhtään mitään.
INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.
GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?
INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä päivänä.
GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä,
Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.
JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä tarjosi voileipää.
GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! — Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin hetkeksi päänkipuni!
INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo
Helgan ikävöivän tänne kylään.
JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne —
GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.
INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.
JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi.
— Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä —
GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.
JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi hänelle. — Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.
GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!
INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?
GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin sialle.
INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että herätitte minussa tuon ajatuksen.
GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?
JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.
GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?
JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden tiilitehtaan roistojen välillä.
GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön tapahtumista.
JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.
GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?
JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda heitä oikeille jälille.
GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä lainen.
(Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä.
Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)
JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.
(Menee.)
GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!
(Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).
ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.
GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.
(Kiirehtii ulos.)
INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo?
(Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?
ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa napinläpeensä.
INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo — — Nyt hän ottaa jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?
ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.
INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.
ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!
INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa
Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä,
että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.)
Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.
ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin silloin kun Janne puhui tappelusta?
INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? — — Kai tarkoitat hänen puhettaan Per Mårtensonista?
ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä tarkoitin.
INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja
Hildurista tulee kaunis morsiuspari.
ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan he ovat kauniita katsella.
GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan odottaa, isä. Olen pian valmis.
INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä ilolla kantaa!
GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä…
(Säpsähtää.)
ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?
GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.
(Kiireesti vasemmalle.)
ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.
INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan.
Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.
ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan jotakin tekemistä.
(Menee ulos.)
INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten uteliaana). Sepä omituista — — Sinnekö hän menikin? Hänkin menee lammikon rannalle — — (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!
(Katsoo edelleen ulos.)
HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää, Inga-emäntä!
INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?
HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.
INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.) Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä, Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?
HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.
INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö viiteen kruunuun?
HELGA. Se on aivan liian paljon.
INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se takaisin ja lukitse kirstu!
HELGA. Suur kiitosta!
(Toimittaa käskyn.)
INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista… Nyt hän panee sen pois… Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki… (Aavistaen onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja koukistuneena.
HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän lähtee häihinsä?
INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.) Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei tuottaisikaan onnea.
HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.
INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.
HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.
INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi, Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri. Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen tuota onnea.
HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?
INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me ajaneet sinua pois.
HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.
INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.
HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.
INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.
ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.
(Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)
HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.
INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.
ERLAND. Se on varsin luonnollista se.
INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.
HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.
(Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)
INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle, jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.
ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?
INGA. Mitä sinä lammesta nostit?
ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.
(Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)
INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus, jota minä olen koko aamun odottanut?
ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.
INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! — Et suinkaan tarkoita, että Gudmund — (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa, että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?
(Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)
ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti sen lammikkoon.
INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen hiljaa).
ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut tähän taloon.
INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan, oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi! Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.
ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.
INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa antamatta hänen tietää asioistaan.
ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on pukemassa ylleen hääpukuaan.
INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on. Sen saat nähdä.
(Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen ja valittelee.)
ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?
INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.
GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä —
INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. — Isä, etkö tahdo pyytää väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!
ERLAND (menee).
GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te — — (keskeytyy).
ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa minulle jotakin, Gudmund?
GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.
ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä. Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa, sekä onnessa että onnettomuudessa.
GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).
INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta, mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!
GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!
HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!
GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!
HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta
Gudmundille hänen hääpäivänään.
(Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen,
voimatta puhua.)
ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään muusta.
GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.
(Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys
jännittävää vaitioloa.)
INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.
(Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä ja Gudmund jäävät kahden.)
GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!
ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit.
Nyt me sitten lähdemme.
GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen itkuun).
ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?
GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta minä en ansaitse sitä.
ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.
GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt kuoliaaksi yhden ihmisen.
ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?
GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?
ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta, etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun veitsesi lammikosta.
GUDMUND. Minun veitseni!
ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän olevan poikki.
GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää, että minä olisin sen tehnyt.
ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?
GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän olevan poissa.
ERLAND. Aijotko sinä salata sen?
GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin, eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.
ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä muutti sinun mielesi?
GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.
ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.
GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin
kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. —
Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt.
Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.
ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?
GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä hän hallitsee, olisi hyvä elää. — Minä olin oikein ylpeä ja mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin. Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä onnettomuuteen minun tähteni."
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä naimisiin?
GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.
ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen sukuaan onnettomuuteen?
GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun pitää tehdä.
ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä on tapahtunut.
GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä syntyy sellainen hämminki.
ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.
GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te tahdotte.
(He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää.
Sen aikana esirippu laskee.)