JOHDANTO.
"Kun Antikristus saapuu, näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta."
Ensimäinen luku.
KEISARIN NÄKY.
Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja Herodes kuninkaana Jerusalemissa.
Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.
Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi. Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset uskaltaneet levittää tuoksuaan.
Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.
Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia. Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä, ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.
Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin uhraamiseen.
Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että jotain erikoista oli tapahtumassa.
Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten, että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle. Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha sibylla.
Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen. "Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"
He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön. Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain, hän, tällaisena yönä!
Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa täytyi olla tapahtumaisillaan.
Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.
He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan tervehtimään hänen haltijaansa.
Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.
Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle ihmisten viereen.
Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.
Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.
Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä, joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin avaran aukean yläpuolella.
Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.
Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.
Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut. Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu, ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmeestä.
He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä. Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien säteilystä.
Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla, voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa. Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäille.
Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala, jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."
Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.
Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän osoitti kauas itään.
"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.
Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.
"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala, jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"
Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.
Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:
"Maailman uudistajaa
Kapitoliumill' jumaloidaan,
Kristusta, Antikristusta,
vaan ei ihmistä kurjaa."
Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.
Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen taivaan alttari, Ara coeli.
Toinen luku.
ROOMAN PYHÄ LAPSI.
Kapitoliumin kukkulalla oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään, lähestyykö vihollinen.
Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika. Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta kerran palveltavan Kapitoliumilla.
Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää Antikristusta.
Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana Kapitoliumilta.
He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.
Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?
Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."
Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."
Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia, katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.
He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät. Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."
He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman ja väkivallan uudestisyntymys.
Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu kuin Kristus oli ollut halveksittu.
Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä. Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut mitään rauhaa.
Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"
Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".
Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi, etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä. Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin jälkeen.
Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa, niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta Kapitoliumilla."
Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän. "Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki. Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta. Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."
Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun valtakuntasi täytyy pysyä."
Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.
Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.
Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin suurena kunniana Jumalan edessä.
Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.
Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja myymään sen hänelle.
Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.
Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden, kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.
Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän kuvan kaltainen.
Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja rannerenkaita ja jalokiviä — mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia — ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen oikean ja alkuperäisen.
Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän, ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa: 'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."
Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi
Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.
Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän, ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.
Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.
Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.
Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain jäljennös."
Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille: "Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään! Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"
Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi, tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt, kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään niin ihanassa."
Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo, ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä, missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."
Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki, joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja luulivat, että Antikristus oli tullut.
Mutta kun avattiin — kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!
Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki, että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.
Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka hän oli joutunut yöhön.
Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.
Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"
Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin, löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."
Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.
Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:
"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta juhlaa.
"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara ohitse.
"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.
"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi ollut tuo suuri ihmeittentekijä.
"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.
"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.
"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."
Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan, astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta, jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.
Kolmas luku.
KATUSULULLA.
Kun rikas englantilaisnainen aamulla heräsi, huomasi hän kuvan kadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän arveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja hän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.
Niin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka veivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta, sillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti kuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen taas saliinsa.
Mutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että kruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen kuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat kirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta".
Silloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että oikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.
Hän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä omakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta, sillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.
Mutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti sitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.
Hän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten kulki kuvakin ympäri koko maailman.
Ja kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin vähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän mikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka messinkisormuksineen ja lasihelmineen.
Kun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut, kuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle, joka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. —
Kerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva saapui Parisiin.
Kun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat hurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja ja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat niitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin ajopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.
Kun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan, hyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä ja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.
Kun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten joukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista matkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa Aracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.
Väki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin, että kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja sille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.
Se kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä kumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne sanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."
Mies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva sai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja asettivat sen sinne kuten lipun.
Katusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä työmies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan. Hän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä oli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä parantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja miettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi hän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.
Hän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen, että se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin ratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen saavuttaisivat paremman aseman.
Niin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen ympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän kurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.
Mutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni kuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun korkeimmalla harjalla.
Joka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Viimein hänestä tuntui, että sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen silmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.
Hän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi ampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli etsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille. Tuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.
Hän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: "Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."
"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa rikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää kaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne vertaisia.
"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö, älköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.
"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta, joka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."
Kaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä katusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas aseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.
Pian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se vallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat kapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa kaupungissa.
Silloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen kadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei kaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka Aracoelista oli ulos heitetty.
Mutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa uutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen oppi.
Ja se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko, niin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on kokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.
Ja samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."
Ja vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja unohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman koettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.
Se leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä on monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa kaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia enemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen aikojen.