Antikristuksen ihmetyöt

by Selma Lagerlöf

ENSIMÄINEN KIRJA.

"Silloin vallitsee suuri nälänhätä."

Ensimäinen luku.

MONGIBELLO.

Palermossa eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään. Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi! Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu, ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos, siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli. Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella, tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät, mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta, aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli, vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet, vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi, jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla, kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita, että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia, ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota. Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan. Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa, heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen, aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa, minusta tulee munkki." — "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran, puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin, silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen, kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti. Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi. Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan, ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli. Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro. Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi? Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin
Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.
Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.
Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki
talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin
Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi. Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi. Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä. Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei, siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä. Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan. Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa. Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen. Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan. Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua. Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!
Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle
Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki. Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.
Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa
Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne", sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen jälkeensä sulkeutunut.

Toinen luku.

FRA GAETANO.

Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä, mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla, joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon, joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan, että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa. Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen, siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin. "Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen, että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi. Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä, hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa, mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa. Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita. Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa, "sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan. Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että. hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja
Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen…

* * * * *

Ah… Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme", sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki. Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin. Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!
Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut, sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani, ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti. Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan, ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä. 'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia, donna Elisa."

Kolmas luku.

KUMMISISKO.

Sisilian jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.
Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere
Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret, mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

Sisko, sisko, sinä mun oman' olet, minä sun. Kotini sun kotisi, leipäni sun leipäsi. Sun on mainen onneni, taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina, ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä. Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä. Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä. Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan. "Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan, eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen, oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan. Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu! Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.

"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.
Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon
Palmerin jutusta.

"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti, "teemme siitä tässä selkoa".

Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.

Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.

Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.
Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.

Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua, kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"

Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri oikeudenkäyntipäiväksi.

"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta minun täytyy mennä oikeussaliin."

Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa Alfarille.

Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain yliluonnollista.

Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä. Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset. Giannita tunsi hänet.

Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.

Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.

Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät. Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."

Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"

Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille, ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä. Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä minun täytyy saada puhutella häntä."

"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi palvelija.

Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa, hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.

Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois. Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai, sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.

Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa seisoi kynnyksellä.

"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.

"Muuan vieras, signorina Mikaela."

Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta. Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?

Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi hän hyvin levottomana.

"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko", sanoi Giannita.

Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa hänelle.

Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!" huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"

Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.

Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut vastanneeksi.

Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä, että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.

Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin, päinvastoin.

"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.

Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän. Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.

Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.

Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.

Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.

Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti hän hänet.

Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren ikään.

Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.

Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.

Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin? Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina, panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut toisten rahoja.

Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli puhunut.

Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.

Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi myrkyttää hänet.

Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi kuolemantuomiotaan.

"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.
"Sinä tapat minut."

Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.

"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.

"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.

"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni, ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.

"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.

"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.

"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."

Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen, mitä Giannita hänelle sanoisi.

Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.

"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan kummisiskoani."

Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.

"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita. "Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä, mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."

Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.

"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua", sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa vyötäreille.

"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.

"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain köyhä raukka".

Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.

"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun tähteni?"

"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.

"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"

"Luulen, hän se oli, hän se oli."

"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"

"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."

Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni", sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."

"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!" sanoi Giannita.

Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.

"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala ole minua hyljännyt."

Neljäs luku.

DIAMANTE.

Mikaela Palmeri oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat astuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista tietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli ollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta seudusta.

Nuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin silmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi sarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten, kun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan seutua.

"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi", sanoi hän.

Silloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan Etnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi aurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea tunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.

Mutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.

Ja toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka ympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana auringon noustessa.

Mutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei sitä.

Silloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon. Siellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi laakson pohjalla.

Mutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.

Sitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta samettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja ympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja sen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän, ja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.

Tämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä, oliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.

Hän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi kuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut kulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa Monte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään kaupunginporttiin.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja todellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti se, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli luullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä, aina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja kasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.

Hän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut pyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota hänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.

Viides luku.

DON FERRANTE.

Pari päivää myöhemmin Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi viininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon omaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.

Suuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut ajattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna Elisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että hänen pian piti lähteä maailmalle.

Sillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan kaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli tullut Diamanteenkin.

Sen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista. Ne pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä tiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin alla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei voinut mitään ansaita.

Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.

Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.

Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.

Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.

Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka saattaisi edes puhua siitä.

Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi, ja hänen kasvonsa loistivat.

Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.

Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.

Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut. Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.

Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä, oli kaunis hymni tulvinut yli torin.

Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara, jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri. "Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön meri".

Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla kauniin Favaran kanssa.

Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut, katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin, huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."

Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta joka päivä.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt, että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.

Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat, jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan. Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli ollut verrattoman iloista.

Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin. Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä. Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.

Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin hitaasti ja kumarassa?

Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut: kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!

Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja saavutti hänet aivan kirkon ovella.

Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy", oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää teille erään pyynnön."

Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.

"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt viedä teidät hänen luokseen!"

Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa don Ferrantea.

Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli suudellut häntä molemmille poskille.

Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät. Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.

Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä. Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan: "Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että minuun katsellaan?"

Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset kasvot, sellaiset kasvot!

Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"

Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille kohosi tumma puna.

"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui jokaista sanaa, minkä oli puhunut.

Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.

Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan lähteä matkalle.

Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka isä oli varas.

Kuudes luku.

DON MATTEON TEHTÄVÄ.

Tulipa sitten muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.

Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan, ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä, aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.

Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen. Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua niihin.

Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella. Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä. "Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu vankeudessa?"

Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka, jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.

Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän. Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.

Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen. Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.

Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa: "Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä, vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.

Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta voimaa pelastaa hänet.

Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt, että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan, hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa kieltävää vastausta.

Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken. Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.

Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.

"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina", sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän, mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don Ferranten kanssa!"

Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi, äänen värähtämättä.

Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää valtijattaren viitta hänen hartioilleen.

Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.

Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.

Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.

Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen, mutta ei saanut ääntä kuuluville.

Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä, mutta ei kumminkaan myöntynyt.

Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi, kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta, köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.

Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan omin voiminsa tässä puhunut.

"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä, tyttäreni."

Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.

"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo, "ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää suruista vapaan vanhuuden".

Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima. Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.

* * * * *

Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.

Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.

Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan kuin hän olisi ollut profeetta!

Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja, tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui pieneen, synkkään puotiin.

Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja aasinkuljettajien piirittämä.

Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen, kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.

Seitsemäs luku.

SAN PASQUALEN KELLOT.

Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot, tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä. Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo. Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä! Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen, että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä, tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna Mikaela. — "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" — "Köyhiä vanhuksia?" — "No, ei niin rikkaitakaan." — "Ei kai niillä ole yksityisiä huoneita?" — "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." — "Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" — "Ei, ovat ne posliinia." — "Mutta ei ole pöytäliinaa?" — "Herra Jumala, jos pöytä kerran on puhdas, niin!"

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi, mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä "Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista, ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" — "Hän käy liian kalliiksi." — "Mutta olethan sinä rikas." — "Kuka sinulle on sellaista uskotellut? Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" — "Säästä sitten ennemmin jossain muussa." — "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on saanut tarpeeksi lahjoja." — "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!" — "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" — "Tiedän kyllä." — "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?" — "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani on." — "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä saanut." — "Sen tiedän." — "Ja että minä muutin tänne Diamanteen, jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" — "Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." — "Kun tämän kaiken tiedät, etkö pelkää tehdä mitään isälleni?" — "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. — "Olet kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. — "Eikö sinusta ole ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa? Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.
"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via
Etnealta!" — "Kyllä muistan." — "Täällä vuorella on toinen tapa.
Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.
Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille
saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta, mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi. "Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut." Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä saa", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä, kuka auttaisi.

* * * * *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan, lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi. Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta, vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi, mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti, täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän, joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.

Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.

Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.

Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.

Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.

Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.

Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van Dyck.

Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista. Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän tulisi kotiin.

Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi. Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.

Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon, huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.

Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen täytyi ryhtyä auttamaan.

Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.

Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.

Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin ja pumpulin seasta.

Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan. Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa se.

Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.

Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu.
Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että
Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San
Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa
ja puristi yhteen huulensa?

Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä. Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.

Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.

Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.

Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt? Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa? Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko hän Gaetanoa petturiksi?

Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano, ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti häntä sanomaan vastaan.

"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta", sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila. Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän perästä.

Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan kertomaan hänelle koko asian.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan puoleen".

"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"

Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"

"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut, rukoillut häntä."

Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut hänen käsistään.

Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.

"Oletteko ainoastaan rukoillut madonnaa?" sanoi hän.

Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi antamatta almua.

Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa, sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?

Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut mitään muuta?

Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän istui alituiseen rukousnauha käsissä.

Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö mitään muuta?"

"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"

Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa, tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.

Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua, mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli rukoilla, autettiin.

Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.

Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle, että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi siihen enää pistettäkään.

"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!" sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle, ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne? Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"

Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.

"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan, ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."

Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan. Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.

Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään. Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta, tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.

"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.

Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä ommellut.

"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna
Mikaela?"

"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."

Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.

He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se olisi kuullut.

Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan voinut häntä nähdä.

Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin, ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana, valkean kukkaloiston ympäröimänä.

Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon. Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään madonna. Ei, ei!

Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin! Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.

Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!

He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se häikäissyt silmiä.

Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi mustaa madonnaa.

Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.

Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi Jumala, oi Jumala!

Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa madonnaa enemmän kuin mitään muuta.

Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee minut mielettömäksi. En nuku koskaan."

Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.

Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.

Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.

Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.

Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju liikutus valtasi hänet.

Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.

"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"

Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. —

Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli kesäpalatsiin puhumaan hänelle.

Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän piti paeta hänen kanssaan.

Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän oli päässyt selvyyteen.

Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen. Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu, häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela, oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.

Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.

Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli Gaetanon.

Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?

Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.

"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.

"Diamantesta lähden lauantaina."

"Ja koska lähtee laiva?"

"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."

Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.

"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don
Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta
alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi.
"Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."

Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.

* * * * *

Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa. Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt, kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin onnettomuutta.

Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?

Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota hän ei rakastanut?

Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.

Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä suuressa epätoivossa.

Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"

Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin tietäisin, mitä tahtoisin".

Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.

Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi hänelle, että hän oli katunut.

Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja hengittänyt autuutta.

* * * * *

Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale? Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti. Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.

Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän kuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka olivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te viitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale poimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan taivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka ovat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.

Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille tuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu naimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä muullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti tyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi tiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa papeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi lähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli alkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi. Ja sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi semmoista?

Vielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli pitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli paha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa kahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että vähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä? Mutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San Pasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui edestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan, kuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi nukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.

Diamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean ulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni ja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät somasti mantelipuitten keskelle.

Senvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San Pasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat oksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.

San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset, jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.

Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.

Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta paremmin kuin San Pasquale.

Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta, olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat, portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.

Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.

Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva, jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli lahjoittanut hänelle rikkautensa.

Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri
ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.
Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta
Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.

Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.

San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.

Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi ruveta soimaan omasta voimastaan.

Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.

Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.

Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San
Pasqualen kelloissa.

Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä koskaan olla surullinen.

Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?

Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta hänen kanssaan.

Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."

Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.

Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas, sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa, mutta toisen ja kolmannen…

Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään, vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.

Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.

Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.

Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.

Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona sateessa, koettivat tehdä samoin.

Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.

Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.

Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna
Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt, että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.

Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset kuolisivat vuoden kuluessa.

Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"

"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."

Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.

Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.

Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.

Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää. Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.

Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta, kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku jäähyväissana rakkaille poissaoleville.

Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin yhdessä, jos jotain tapahtuisi.

Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä. Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.

Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.

Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, — palatsissa ei enää asu muita kuin kerjäläisiä, — joka itsekin on kerjäläinen ja käy puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.

Ihmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.

Tuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut varakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki, jotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat rangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja löi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa tuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.

Ja yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla "Europan kahvilan" pelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden toisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että he voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit käsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän päivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.

Donna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen pyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki pyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain Gaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että Gaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä kaikista rahoista, joita hän ansaitsi.

Mutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin tuskin elää.

Sillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko
Diamante menisi raunioiksi.

Kujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja ahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle sateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi sänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen ja käänsivät laatikoita niitten päälle.

Sateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että siellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat kulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan heiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa, vaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat sinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa oli pohjaton.

San Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella kierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään messinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.

Vuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo kivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli kantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa alla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän heikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten polvilleen sen eteen.

Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni, ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa Jumalan ääntä.

Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.

Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.

Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta olivat johtaneet kaupunkia.

Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"

Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti, seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.

Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä, aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia sanaakaan sanomatta.

Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don Ferrante saisi rangaistuksensa.

Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.

Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa, vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.

Donna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän itse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään häneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli hetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: "Oletteko koskaan kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?"

Ja don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don Matteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän aikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.

Veri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään. Ja yhtämittaa tuli aina joku kysymään: "Oletteko kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa?"

Mutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän hän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain ihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka täyttäisi koko hänen elämänsä. "Saan elää suurta ja voimakasta elämää", sanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain lapsi.

Hänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi kello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että hänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon hänen tavaroitaan.

Mutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian perästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti muutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin kutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi hänen matkustavan pois don Ferranten luota.

Hän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota olisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään vaaraa, ei, ei mitään.

Hän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.

Silloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen kerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten astuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota täytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat keskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se oli, sillä väkeä oli niin paljon.

Kalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna Mikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos puodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se ollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi neljässätoista päivässä.

Don Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien. Kun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain muutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut lähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.

Silloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä ei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli saanut avun!

Oi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei ollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.

Hän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne, ja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai taistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.

Hän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli väärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli, hän ei voinut.

Häntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä mittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän nyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli huumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä sen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä hän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä, ettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja matkustaa eikä koskaan perille pääsisi.

Kahdeksas luku.

KAKSI CANZONIA.

Seuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui puodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset olivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla vauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli hän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä, medaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki suuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli otettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän ei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.

Silloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän tuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan kuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti häntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien pronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!

Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja yllin kyllin.

Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle. Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.

"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa. — "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin leikkaamaan sinulle uusia." — "Mutta mistä sinä olet saanut sen tietää?" — "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." — "Olipa hyvä, että menit posti vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua vastaan!" — "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.

Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan, tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.

Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.

Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!

Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.

Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen, ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen käteensä eikä edes puhutellut häntä.

Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että tuskin uskalsi uneksia hänestä.

Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä, mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja ikävöi kevään ensimäistä ruusua.

Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi tehdä ihmeen.

Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.

Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.

Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä. Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka suhteessa toinen ihminen.

Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.
Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.

Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain lörpöttelemässä hänen kanssaan.

"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan, joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha kauppias saattanut tehdä sellaista?"

Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle. Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin", sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.

Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli hyvin kärsivällinen.

Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän. — "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. — "Taivas varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."

Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.

Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.

Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:

Vastausta etsin verratonta.
Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,
Linnun, pilvein teitä tutkin monta,
Valoin lyijyn sulakuuman veteen,
Kukan lehdet yksitellen raastoin,
Naisen mustalaisen luoksein haastoin.
Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:
"Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"

Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen, että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.

Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.

Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten luona.

Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.

"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista."

Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen viserrys.

Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret, lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa — ja siitä tuntui virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. — "Mitä teet, käly?" kysyi donna Elisa. — "En mitään, en mitään." — "Minun nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä magnoliakukkiin." — "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." — "Ole varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." — "Ethän sinä osaa lukea." — "Onhan minulla Gaetano." — "Ja Luca. On kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."

Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.

Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano välittänyt hänestä.

Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei tullut mitään.

Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä ajelemaan iltapäivisin.

Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät. Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella sametilla ja ovissa oli vaakuna.

Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet kirjailtua silkkiä.

Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.

Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan vaunuissa?

Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille. Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!

Donna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa yksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante oli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna Mikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei pitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle tehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa? Ne olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.

"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?" sanoi don Ferrante. "Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei edes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!"

Tällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen juhlavaunuihin.

Mutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut. Ei kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin juhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja donna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.

Eikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin kyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli. Tiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun donna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän kiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos ne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen ostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi rakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että tämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja kun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka saattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan miehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä mitään raakalaisia.

Niin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa edestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa kulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä vaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot Roomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja Florensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.

Mutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen toiselta puolen iloinen torventörähdys.

Ja portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset metsästysvaunut.

Kyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti oikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen tekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa matkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea katto ja siellä istuimia.

Mutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut ja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria herroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.

Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.

Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat, nauraisivat ja kertoisivat.

Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don Ferranten kanssa.

Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.

Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen, että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran puoliso.

Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.

"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."

Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän. Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa. Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut veltoksi.

Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.

Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut magnoliankukka.

Yhteen terälehteen oli pistetty sanat: "Ken mua rakastaa?" Ja sen alla seisoi: "Gaetano."

Kukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja muuan pikku canzoneista oli merkitty:

Rakkaudestan' ei kenkään tiedä. Salaa, ääneti se syntyi yössä. Unelmat vain mun saa luokses viedä, ain' oon aarteen vartioimistyössä. Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä papin, vielä huulet kiinni suljen, ovi lukoss' on, ja avain käissä äänetönnä ijäisyyteen kuljen.

Soittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen sävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon lohduttavaa suruttomuutta.

Yhdeksäs luku.

PAKO.

Siihen aikaan oli Diamantessa vielä Aracoelista heitetty pikku kuva.

Englantilaisnainen, joka hänet omisti, oli ihastunut Diamanteen. Hän ei ollut voinut jättää sitä.

Hän oli vuokrannut itselleen koko hotellin ensimäisen kerroksen ja asettunut sinne kuin kotiinsa. Hän osti suurilla summilla kaikellaisia vanhoja saviastioita ja vanhoja rahoja niin paljon kuin vain sai käsiinsä. Hän osti mosaiikkiteoksia ja alttaritauluja ja pyhäinkuvia. Hänelle pisti päähän, että hänen piti hankkia kokoelmaansa kaikki kirkon pyhimykset.

Sitten hän sai kuulla Gaetanosta ja lähetti tälle sanan, että hänen pitäisi tulla hotelliin.

Gaetano keräsi kokoon kaikki, mitä hän viime aikoina oli leikannut ja otti ne mukaansa miss Tottenhamin luo. Englantilaisnainen oli hyvin tyytyväinen hänen pikku kuviinsa ja tahtoi ostaa ne kaikki.

Mutta rikkaan englantilaisnaisen huoneet olivat kuin jonkun museon romukammiot. Siellä oli kaikkea mahdollista ja kokonaan sikin sokin ja epäjärjestyksessä. Siellä oli puoleksi tyhjiä matkakirstuja, siellä riippui kappoja ja hattuja, siellä oli tauluja ja kaiverroksia, siellä oli matka-käsikirjoja, aikatauluja, teeserviisejä ja spriikeittiöitä, siellä oli tapparakeihäitä, messukirjoja, mandolineja ja vaakunakilpiä.

Ja tämä avasi Gaetanon silmät. Hän punastui äkkiä, puri huultaan ja alkoi pakata kuviaan takaisin laukkuun.

Hänen silmänsä sattuivat erääseen Jeesuslapsen kuvaan. Se oli juuri se Aracoelilta heitetty ja se seisoi nyt keskellä sitä epäjärjestystä, huononpäiväinen kruunu päässä ja messinkikengät jalassa. Kasvoista oli väri kulunut pois, sormukset ja koristukset olivat ruosteisia, ja kapalo oli vanhuuttaan kellastunut.

Kun Gaetano näki tämän, ei hän tahtonut myödä kuviansa miss
Tottenhamille, vaan aikoi suoraa päätä lähteä tiehensä.

Kun englantilaisnainen kysyi häneltä, mikä hänelle oli tullut, raivostui hän ja alkoi syytää moitteita.

Tiesikö hän, vieras nainen, että monet niistä esineistä, joita hänellä oli ympärillään, olivat pyhiä?

Tiesikö hän, vai eikö hän tiennyt, että tuossa oli itse pyhä Kristuslapsi? Ja hän oli antanut sen kadottaa kolme sormea toisesta kädestä ja antanut kivien pudota kruunusta ja antanut sen maata tuolla likaisena ja ruosteisena ja häväistynä. Ja jos hän noin käsitteli Jumalan oman pojan kuvaa, millaiseksi hän sitten antaisikaan kaiken muun turmeltua? Gaetano ei tahtonut myydä mitään hänelle.

Kun Gaetano raivosi tällä tavalla, ihastui miss Tottenham, hurmaantui.

Siinä oli totinen usko ja oikea, pyhä viha. Tämän nuoren miehen piti tulla taiteilijaksi.

Englantiin, Englantiin hänen täytyi päästä! Hän tahtoi lähettää tämän nuoren miehen suuren mestarin luo, ystävänsä, joka koetti uudistaa taidetta, sen, joka tahtoi opettaa ihmisiä kaunistamaan kotinsa, kaunistamaan kirkkonsa ja luomaan koko maailman kauniiksi.

Hän määräsi ja järjesteli, ja Gaetano antoi hänen puuhata mielensä mukaan, sillä hän halusi nyt mieluimmin päästä pois Diamantesta.

Hän näki, ettei hän enää jaksaisi elää siellä. Hän luuli, että Jumala itse johti hänet pois kiusauksesta.

Hän matkusti kaikessa hiljaisuudessa. Donna Mikaela tuskin tiesi koko asiasta, ennenkuin hän oli poissa. Gaetano ei ollut millään ehdolla uskaltanut mennä sanomaan hänelle jäähyväisiä.

Kymmenes luku.

SIROKKO.

Tämän jälkeen kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui Diamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä köyhemmiksi ja köyhemmiksi.

Tulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli korjattava.

Ja siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille, siihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.

Silloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja naurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää tiedetäkään, mitä uni on.

Silloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan ennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen tuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta vain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä kasvoista.

Mutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät. Eivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät kierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo, eikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.

Eikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut
Etnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli
Afrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua
ja usvaa, joka pimitti koko tienoon.

Ei kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista vuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.

Välistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana, että täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa, jottei nääntyisi.

Mutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä ihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä päivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille tuntureille.

Ja levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli vanhaa miestään don Ferrantea.

Tänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua. Ihmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että näyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne varmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten täytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä ollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.

Syksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten puhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä ja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian keltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?

Ja donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini, oranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.

Hän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä ihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti muodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin maksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista? Nyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka niin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman vero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että köyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin asumaan?

Rikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti joukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli, eikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään koneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat malmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset olivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat olivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se tahtoi auttaa kaivosten omistajia?

Kerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista. Ja taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin rikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja ryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että sen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin. Mutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja kyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että he kuolivat nälkään?

Kesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle kulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä mielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän näännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit, ne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja joukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja lasiovien taa. "Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten miljonat!" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat, että se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.

Mutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen kurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei koskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.

Mikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät köyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä niin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja pyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.

Donna Mikaela toivoi vain, että hän olisi voinut paeta johonkin suureen kaupunkiin. Mutta sekä hänen isänsä että don Ferrante sairastuivat tänä syksynä, ja heidän tähtensä hänen täytyi jäädä paikoilleen, siihen missä oli. Ja hän tiesi, että hänet tapettaisiin sovitusuhriksi rikkaitten synneistä köyhiä kohtaan.

Monena vuonna onnettomuuksia oli kasaantunut Sisilian varalle, ja nyt niitä ei enää voitaisi pidättää. Nyt alkoi Etnakin uhata purkausta. Rikinsavu oli öisin tulipunainen, ja maanjäristyksiä kuului Diamanteen saakka. Kaikki loppuisi. Kaikki häviäisi kerrallaan.

Eikö hallitus sitten tiennyt tyytymättömyydestä? Oi, hallitus oli viimeinkin saanut siitä tietää ja se oli asettanut komitean. Tuntui hyvin lohduttavalta, kun eräänä kauniina päivänä komitean jäsenet ajoivat pitkin Diamanten corsoa. Kunpa vain kansa olisi tiennyt, että he tarkoittivat sen parasta! Kunpa eivät vaimot olisi seisoneet ovissa ja syljeskelleet mannermaalta tulleitten hienojen herrojen jälkeen, kunpa eivät lapset olisi juosseet vaunujen perästä huutaen: "Varas, varas!"

Kaikki, mitä tehtiinkin, vain kiihoitti kapinaan. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut ryhtyä rauhoittamaan kansaa. Ei ollut yhtään virkamiestä, jota olisi uskottu. Ne, jotka tyytyivät vain lahjojen ottamiseen, olivat vähimmän halveksittuja. Mutta sanottiin, että monet olivat Mafian jäseniä. Sanottiin, että ne tahtoivat vain anastaa itselleen rahoja ja valtaa.

Mitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että jotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että työläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin katuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat matkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi donna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne yllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon. Kuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian kuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?

Donna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän. Hänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä enemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.

Giannita koetti häntä rauhoittaa. "Ei meillä täällä Diamantessa ole mitään sosialisteja", sanoi hän. "Diamantessa ei ajatella kapinan nostamista." Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt, mitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä nurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon kuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian Masanielloksi?

Jos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen Diamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli tulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin balkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat väittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti aamun sarastaessa.

Eräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita ihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset kasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli väljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä kuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.

Giannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan autioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja tulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo alkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi täynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.

Donna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että ne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat liinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat vuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat Diamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät kaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon etupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.

Donna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don
Ferrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen.
Hänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan
hengenvaarallista.

Hän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä siihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset viimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli vanhaa, kunnioitettua sukua.

Istuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja lukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona. Ei hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi työhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja rauha.

Nytkin, vaikka Gaetano oli niin kaukana, oli hän juuri se, jonka donna Mikaela ajatuksissaan haki, kun kauhu oli tehdä hänet mielipuoleksi. Hän ei ollut kuitenkaan saanut Gaetanolta koko aikana ainoatakaan kirjettä, niin että hän välistä luuli, että tämä oli kokonaan unohtanut hänet. Toisin ajoin hän taas varmaan tiesi, että Gaetano rakasti häntä. Hän tunsi suurta pakkoa ajatella Gaetanoa, ja siitä hän ymmärsi, että Gaetano ajatteli häntä ja kutsui häntä.

Tänä syksynä hän viimein sai Gaetanolta kirjeen. Oi, sellaisen kirjeen!
Donna Mikaelan ensimäinen ajatus oli polttaa se.

Hän oli noussut kattoterassille saadakseen yksinäisyydessä lukea kirjeen. Täällä hän oli kerran kuullut Gaetanon rakkaudentunnustuksen. Eikä se ollut millään lailla vaikuttanut häneen. Se ei ollut lämmittänyt eikä peloittanut häntä.

Mutta toista oli tämä kirje. Gaetano pyysi, että donna Mikaela tulisi hänen luokseen, hänen omakseen, antaisi hänelle elämänsä. Ja kun hän luki sitä, säikähti hän omaa itseään. Hän tunsi, kuinka hän tahtoisi huutaa ilmoille: "Tulen, tulen!" ja heti lähteä matkaan. Häntä veti jokin, viittoi jokin pois.

"Olkaamme onnellisia!" kirjoitti Gaetano. "Me tuhlaamme aikaa, vuodet vierivät. Olkaamme onnellisia!"

Hän kuvaili, kuinka he eläisivät. Hän kertoi hänelle muista naisista, jotka olivat noudattaneet rakkauden ääntä ja tulleet onnellisiksi. Hän kirjoitti yhtä houkuttelevasti kuin vakuuttavastikin.

Sittenkään eivät sanat häntä niin hurmanneet kuin se rakkaus, joka kirjeessä hehkui ja paloi. Se nousi paperilta kuin huumaava suitsutus, ja hän tunsi, kuinka se tunkeutui häneen. Tulinen kaiho siinä puhui joka sanasta.

Nyt hän ei enää ollut Gaetanolle mikään pyhimys niinkuin ennen. Tämä selveni hänelle niin valtaavan äkkiä parin vuoden vaitiolon perästä. Ja donna Mikaelasta tuntui tuskalliselta, että se ihastutti häntä.

Hän ei ollut koskaan ajatellut rakkautta sellaiseksi. Miellyttäisikö tällainen häntä? Hän huomasi kauhukseen, että se miellyttäisi.

Ja sitten hän rankaisi sekä itseään että Gaetanoa kirjoittamalla ankaran vastauksen. Siinä oli moralia, moralia, ei mitään muuta kuin moralia. Sen kirjoitettuaan hän oli ylpeä. Hän ei kieltänyt rakastavansa Gaetanoa, mutta tuskinpa tämä löytäisi rakkaudensanoja, kun ne olivat niin käärityitä varoituksiin. Eikä hän kai löytänytkään niitä. Hän ei kirjoittanut senjälkeen.

Mutta nyt ei donna Mikaela enää voinut ajatuksissaan pitää Gaetanoa turvana ja tukena. Nyt hän oli vaarallisempi kuin sisämaan rosvot.

Ja joka aamu saapui Diamanteen yhä synkempiä tietoja. Nyt alkoivat kaikki hankkia aseita. Ja vaikka sellaisten omistaminen oli kielletty, kantoivat kuitenkin kaikki niitä salaa.

Kaikki matkustavaiset lähtivät saarelta, mutta sensijaan lähetettiin sinne Italiasta toinen tuhatlukuinen sotilasjoukko toisensa perästä.

Sosialistit puhuivat lakkaamatta. Ne olivat täynnään pahoja henkiä ja jouduttivat onnettomuuden tuloa.

Viimeinkin kapinalliset olivat saaneet määrätyksi päivän, jolloin myrskyn piti puhjeta. Koko Sisilia, koko Italia nousisi kapinaan. Se ei ollut enää vain uhkausta, se oli todellisuutta.

Mannermaalta tuli sotilasjoukkoja yhä lisää. Ja useimmat olivat neapelilaisia, joilla on ainaista kaunaa sisilialaisille. Ja nyt tuli tieto, että koko saari oli julistettu piiritystilaan. Siellä ei olisi enää tuomioistuimia, vain sotaoikeuksia. Ja kansa sanoi, että sotamiehillä olisi oikeus ryöstää ja murhata, niin paljon kuin heitä halutti.

Ei kukaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Kauhu näytti tekevän kaikki mielettömiksi. Sisämaan talonpojat rakensivat varustuksia vuorilleen. Diamantessa seisoivat miehet suurissa ryhmissä torilla, seisoivat päivät päästään menemättä työhön, Kauheilta näyttivät nuo miehet tummissa viitoissa ja lerppahatuissa. Kaikki kai ne siinä hautoivat mielessään sitä hetkeä, jolloin saisivat ryöstää kesäpalatsin.

Mitä lähemmäs tultiin kapinan puhkeamispäivää, sitä sairaammaksi kävi don Ferrante. Ja donna Mikaela alkoi peljätä hänen kuolevan.

Don Ferranten kadottaminen näytti hänestä merkitsevän sitä, että hänet oli edeltäpäin määrätty joutumaan turmioon. Kukapa hänestä sitten mitään huolta pitäisi, kun hänen miehensä oli kuollut?

Hän hoiteli don Ferrantea. Hän ja kaikki sen naapuriston naiset istuivat hänen vuoteensa ympärillä ääneti rukoillen.

Mutta eräänä aamuna noin kuuden aikaan kuoli don Ferrante. Ja donna Mikaela suri häntä, sillä poissa oli nyt hänen ainoa turvansa ja se ainoa, joka olisi voinut pelastaa hänet turmiosta. Hän tahtoi kunnioittaa kuolemaa sillä tavalla, mikä vieläkin on yleistä Diamantessa.

Hän verhotutti mustaan kuolinhuoneen ja suljetti kaikki luukut, ettei iloinen päivänvalo pääsisi huoneisiin.

Hän antoi myöskin sammuttaa tulen liedestä ja lähetti sanan sokealle laulajalle, jotta tämä tulisi joka päivä palatsiin laulamaan valitusvirsiä.

Hän jätti cavaliere Palmerin Giannitan hoidettavaksi, voidakseen itse istua äänetönnä kuolinhuoneessa sinne kiiruhtaneitten vaimojen joukossa.

Oli kuolinpäivän ilta, kaikki valmistukset olivat suoritetut ja odotettiin vain valkoisten veljeskuntaa, jonka piti tulla viemään ruumis pois. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Kaikki naapuriston naiset istuivat siellä liikkumattomina surun ilme kasvoilla.

Donna Mikaela istui kalpeana suuressa tuskassaan ja tuijotti tahtomattaan paarivaatteeseen, joka oli heitetty ruumiin yli. Se oli suvulle kuuluva paarivaate, jonka keskelle oli loistavana ja jättiläissuuruisena kirjailtu perheen vaakuna, ja jonka reunaa koristivat hopearivat ja paksut tupsut. Tämä paarivaate ei ollut koskaan peittänyt ketään muita kuin Alagonia. Se näytti olevan siinä levällään, jottei donna Mikaela silmänräpäykseksikään unohtaisi, että hänen viimeinen tukensa nyt oli kaatunut ja että hän nyt oli yksinään ja suojatta raivoavan kansan käsissä.

Nyt tuli joku ilmoittamaan, että vanha Assunta oli saapunut. Vanha Assunta, mitä mahtoi vanha Assunta tahtoa? Niin, hän oli ylistysvirsien laulaja, hänellä oli tapana laulaa kuolleista.

Donna Mikaela antoi Assuntan tulla huoneeseen. Hän tuli sellaisena kuin hän oli joka päivä istuessaan kerjäämässä tuomiokirkonportailla, sama paikattu leninki ja sama perin haalistunut huivi ja sama kainalosauva.

Pienenä ja kumaraselkäisenä hän ontui kirstun luo. Hänellä oli kurttuiset kasvot, sisäänpäin painunut suu ja sammuvat silmät. Donna Mikaela sanoi itsekseen, että siinä astui huoneeseen itse avuttomuus ja heikkous.

Vanhus korotti äänensä ja alkoi puhua vaimon nimessä:

"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut vierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut hallitsijansa! — Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät ohikulkijat. — Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun suruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. — Mitä, ovatko valkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun suvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni, mieheni."

Vanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela puhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen valitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen menettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat kadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä aikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään miestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen, köyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät merkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia, koskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille elämisen oikeutta.

* * * * *

Oli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin päiviin.

Yhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja. Kerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton kivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan piti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.

Kerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa oli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja karkoittanut tullimiehet.

Tiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista toiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä sadoittain.

Jokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa noitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.

Koko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin ennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska kasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja pelkoa.

Viimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli koskenut Gaetanoa.

Sillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano oli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna Mikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä, että hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.

Samalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa, jos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle. Hän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.

Mutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä kesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. "Missä Gaetano on, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?"

"Oi, Mikaela", vastasi Giannita, "mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan, sitä parempi se hänelle".

Hän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä, että Gaetanosta oli tullut sosialisti.

"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan", sanoi hän. "Ei hän rukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa kädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei niitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää talonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita mukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään, auttaakseen roistoja."

Giannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi kauhu, kuin koskaan ennen.

Tätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri, Gaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut tätä jo kauan sitten.

Siinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada onnettomuus alkamaan.

Näinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että kaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet kapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa oli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina raukeaisi tyhjiin.

Mutta nyt oli tullut viimeinen Alagona, ja kansa seuraisi häntä. Noihin mustiin ryhmiin torilla tulisi liikettä. Liinapukuiset miehet kulkisivat poikki Simeton. Falco Falconen ryöväriliitto kiipeäisi esille kivilouhoksestaan.

* * * * *

Seuraavana iltana Gaetano puhui torilla. Hän oli istunut torikaivon luona ja katsellut, kuinka ihmiset tulivat hakemaan vettä. Kahteen vuoteen hän ei ollut saanut nähdä, kuinka hennot tytöt nostivat raskaat vesiruukut päänsä päälle ja poistuivat tanakoin, juhlallisin askelin.

Mutta kaivolle eivät tulleet ainoastaan nuoret tytöt, sinne saapui kaikenikäistä kansaa. Ja kun hän nyt näki, kuinka köyhiä ja onnettomia useimmat olivat, alkoi hän puhua heidän kanssaan tulevaisuudesta.

Hän lupasi heille, että paremmat ajat pian koittaisivat. Hän sanoi vanhalle Assuntalle, että tämä tästä lähtein saisi jokapäiväisen leipänsä tarvitsematta keltään ihmiseltä pyytää ainoatakaan armonpalaa. Ja kun Assunta sanoi, ettei hän ymmärtänyt, kuinka se voisi tapahtua, kysyi Gaetano häneltä melkein vihassa, eikö hän tiennyt, että nyt oli tullut aika, jolloin ei yksikään vanhus eikä yksikään lapsi jäisi hellyyttä ja suojaa vaille.

Hän viittasi vanhaan tuolintekijään, joka oli yhtä köyhä kuin Assunta ja senlisäksi hyvin sairas, ja hän kysyi Assuntalta, luuliko tämä, että enää voitiin kestää köyhäinhoidon ja sairashuoneitten puutetta. Eikö hän saattanut ymmärtää, ettei tällaista voinut jatkua? Eivätkö he jokainen kyenneet ymmärtämään, että tästä lähtien pidettäisiin huolta köyhistä ja sairaista?

Hän näki myös muutamia lapsia, joitten hän tiesi elävän pääasiallisesti joenäyräiltä ja tienvieriltä keräämistään krasseista ja suolaheinistä, ja hän lupasi, ettei tästä lähtien kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää. Hän laski kätensä lasten pään päälle ja vannoi niin juhlallisesti, kuin olisi ollut Diamanten ruhtinas, ettei niiltä enää puuttuisi leipää.

He eivät tienneet mitään täällä Diamantessa, sanoi hän, he olivat ymmärtämättömiä, he eivät käsittäneet, että uusi, siunattu aika oli tullut, he luulivat, että vanha kurjuus saisi aina vain jatkua.

Sillä välin kun hän näin lohdutti köyhiä, oli yhä useampia kokoontunut hänen ympärilleen, ja hän hyppäsi äkkiä pystyyn, asettui kaivonkehälle ja alkoi puhua.

Kuinka he saattoivatkaan, sanoi hän, yksinkertaisuudessaan luulla, ettei mitään parempaa tulisi? Tyytyisivätkö ihmiset, jotka omistavat koko maan, siihen, että sallivat vanhusten nähdä nälkää ja antavat lapsista kasvaa heittiöitä ja pahantekijöitä?

Eivätkö he tienneet, että vuorissa ja meressä ja maassa oli aarteita? Eivätkö he olleet koskaan kuulleet, että maa oli rikas? Luulivatko he, ettei se voisi elättää lapsiaan?

Älkööt mutisko keskenään ja sanoko, että oli mahdotonta järjestää oloja toisin. Älkööt luulko, että piti löytymän rikkaita ja köyhiä. Oi, he eivät tienneet mitään! He eivät tunteneet maa-äitiänsä. Luulivatko he, että hän vihasi jotain heistä? He olivat siis käyneet pitkälleen ja kuulleet maan puhuvan? Olivat nähneet hänen kirjoittavan lakeja? Olivat kuulleet hänen langettavan tuomioita? Ja hän oli käskenyt muutamat näkemään nälkää ja toiset menehtymään ylellisyyteen? Niinkö?

Mikseivät he aukaisseet korviansa ja kuulleet niitä uusia oppeja, jotka kulkivat kautta maailman? Eivätkö he tahtoneetkaan mitään parempaa? Rakastivatko he sitten ryysyjänsä? Tyytyivätkö he suolaheinään ja krasseihin? Eivätkö he tahtoneet saada kattoa päänsä päälle?

Ja hän sanoi heille, ettei merkinnyt yhtään mitään, vaikka he kieltäytyivätkin luottamasta siihen uuteen aikaan, joka oli koittamassa. Se tulisi heidän luokseen kuitenkin. Eihän heidän tarvinnut aamuisin nostaa aurinkoakaan merestä. Uusi aika tulisi heidän luokseen niinkuin aurinkokin, mutta mikseivät he tahtoneet olla sitä vastaanottamassa? Miksi he sulkeutuivat pimeyteensä ja pelkäsivät tuota uutta valoa?

Hän puhui kauan näin, ja yhä enemmän ja enemmän Diamanten köyhää väkeä keräytyi hänen ympärilleen.

Mutta mitä kauemmin hän jatkoi, sitä kauniimmaksi muodostui hänen puheensa, sitä kaikuvammaksi kävi hänen äänensä.

Loistavan kirkkaisiin silmiin ilmestyi tulta, ja kansasta, joka häneen katseli, hän oli kaunis kuin nuori ruhtinas.

Hän oli kuin joku oman sukunsa muinaisista, mahtavista herroista, joilla oli voimaa lahjoittaa kaikille avaran maansa ihmisille onnea ja kultaa. He uskoivat häntä, kun hän sanoi, että hänellä oli onni annettavana heille. Heitä lohdutti ja ilahdutti se tunne, että heidän nuori herransa rakasti heitä.

Kun hän oli lopettanut, alkoivat he riemuita ja huusivat hänelle, että he tahtoivat seurata häntä ja tehdä, mitä hän käski.

Hän oli saanut heidät valtoihinsa tuossa tuokiossa. Hän oli niin kaunis ja niin ihana, etteivät he voineet vastustaa häntä. Ja hänen uskonsa oli sellainen, että se hurmasi ja pakoitti.

Sinä yönä ei Diamantessa ollut ainoatakaan köyhää, joka ei olisi uskonut, että Gaetano lahjoittaisi hänelle suruttomia ja onnellisia päiviä. Sinä yönä siunasivat häntä kaikki ne, jotka asuivat liitereissä ja ulkohuoneissa. Sinä yönä he kävivät nälkäisinä maata varmasti uskoen, että huomenna, heidän herätessään, seisoisi heidän edessään valmiiksi katettuja pöytiä, notkuen ruokien paljoutta.

Sillä Gaetanon puheessa oli sellainen voima, että hän saattoi vakuuttaa vanhalle, että tämä oli nuori ja palelevalle, että tämän oli lämmin. Ja jokainen tunsi, että sen täytyi tapahtua, mitä hän lupasi.

Hän oli uuden ajan ruhtinas. Hänen kätensä olivat anteliaat, ja ihmeet ja siunaukset vuotaisivat Diamantelle, nyt kun hän oli tullut takaisin.

* * * * *

Seuraavana päivänä auringon laskiessa Giannita tuli sairaan huoneeseen ja kuiskasi donna Mikaelalle: "Paternòssa on kapina syttynyt. Siellä on ammuttu jo monta tuntia, ja se kuuluu tänne asti. Cataniaan on jo lähetetty viesti sotaväelle. Ja Gaetano sanoo, että täällä puhkeaa myöskin. Hän sanoo, että kaikissa Etnankaupungeissa puhkeaa kapina yhtaikaa."

Donna Mikaela viittasi Giannitalle, että tämä jäisi hänen isänsä luo ja meni itse kadun poikki donna Elisan puotiin.

Donna Elisa istui tiskin takana ompelukehyksensä ääressä, mutta ei tehnyt työtä. Suuret kyyneleet tippuivat yhtämittaa, niin että hänen oli täytynyt lakata ompelemasta.

"Missä Gaetano on?" sanoi donna Mikaela kiertelemättä. "Minun täytyy puhutella häntä."

"Siunatkoon Jumala puheesi!" vastasi donna Elisa. "Gaetano on puutarhassa."

Donna Mikaela kulki pihan poikki muurin ympäröimään puutarhaan.

Puutarhassa oli monta käytävää, jotka kulkivat kapeina ja mutkitellen penkereeltä toiselle. Siellä oli myöskin joukko lehtimajoja ja luolia ja lepopaikkoja. Ja siellä kasvoi niin tiheässä jäykkiä agaveja ja pensasmaisia vaivaispalmuja ja kankealehtisiä fiikuksia ja rododendroneja, ettei saattanut nähdä kahta askelta eteensä. Donna Mikaela sai kauan kulkea noita lukemattomia käytäviä, ennenkuin hän löysi Gaetanon. Ja mitä kauemmin hän kulki, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.

Viimein hän löysi Gaetanon puutarhan kaukaisimmasta päästä, siltä alimmalta penkereeltä, joka ulottui kaupungin muurista pistävän vallisarven tasalle. Siellä Gaetano puuhasi kaikessa rauhassa meisseli ja vasara kädessä pienen pystykuvan ääressä. Kun hän huomasi donna Mikaelan, tuli hän vastaan kädet ojennettuina.

Donna Mikaelalla oli tuskin aikaa tervehtiä häntä. "Onko totta", sanoi hän, "että te olette tullut kotiin saattaaksenne meidät turmioon?" Gaetano, nauroi. "Sindaco on käynyt täällä", sanoi hän. "Kirkkoherra on käynyt täällä. Tuletteko nyt tekin?"

Donna Mikaelaa loukkasi se, että hän nauroi ja puhui sindacosta ja kirkkoherrasta. Merkitsi kai hänen tulonsa toki toista ja enempää.

"Tahdotteko sanoa minulle", kysyi hän jäykästi, "onko totta, että tänä iltana täällä puhkeaa kapina?" — "Ei", sanoi Gaetano, "ei täällä mitään kapinaa puhkea". Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä, että donna Mikaelan kävi melkein sääli häntä.

"Te tuotatte donna Elisalle hyvin paljon surua", puhkesi hän sanomaan. — "Ja teille myös, eikö niin?" sanoi Gaetano kevyt iva äänessä. "Minä tuotan teille kaikille paljon surua. Minä olen tuhlaajapoika, minä olen Juudas. Minä olen se vihanenkeli, joka ajan teidät ulos tästä paratiisista, missä syödään heinää."

Donna Mikaela vastasi: "Ehkä meistä tämä nykyinenkin on parempaa kuin joutua sotamiesten ammuttavaksi." — "Tietysti, parempi on kuolla nälkään. Siihenhän on totuttu." — "Ei ole liioin hauskaa joutua roistojen murhattavaksi." — "Mutta miksi Herran nimessä annetaan löytyä roistoja, ellei tahdota joutua niitten murhattavaksi?" — "Niin, tiedänhän", sanoi donna Mikaela yhä kiivaammin, "että te tahdotte hävittää kaikki rikkaat".

Gaetano ei vastannut heti, vaan puri huultaan, ettei kiivastuisi.
"Sallikaa minun puhua teille, donna Mikaela", sanoi hän viimein.
"Antakaa minun selittää."

Samassa hänen kasvonsa saivat kärsivällisen ilmeen. Hän puhui sosialismista, selvästi ja yksinkertaisesti, niin että lapsenkin olisi pitänyt ymmärtää.

Mutta donna Mikaela ei likimainkaan voinut seurata. Ehkä hän olisi voinut, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut juuri silloin kuulla puhuttavan sosialismista.

Hänestä oli alkanut tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän oli nähnyt Gaetanon. Maa oli alkanut keinua hänen jalkojensa alla. Jotain ihanaa ja autuasta oli tunkeutunut häneen ja hurmannut hänet kokonaan. "Jumalani, häntähän minä rakastan!" sanoi hän itsekseen. "Totisesti häntä!"

Ennenkuin hän oli nähnyt Gaetanon, oli hän varsin hyvin tiennyt, mitä hänen piti sanoa. Hän oli aikonut viedä Gaetanon takaisin hänen lapsuutensa uskoon. Hän oli aikonut osoittaa hänelle, että tuo uusi oppi oli inhoittava ja hirmuinen. Mutta sitten tuli rakkaus. Se sai hänet hämmentymään ja teki tuhmaksi. Hän ei voinut vastata mitään. Hän vain istui kummeksien sitä, että Gaetano saattoi puhua.

Ihmetellen hän mietti, mahtoiko Gaetano nyt olla kauniimpi kuin ennen. Ei donna Mikaela ennen ollut niin hämmentynyt nähdessään hänet. Hän ei ollut koskaan ollut näin ihastunut. Tai oliko se siinä, että Gaetanosta nyt oli tullut vapaa, voimakas mies? Häntä peloitti, tuntiessaan, ettei hän voisi vastustaa tuota miestä.

Hän ei uskaltanut väittää vastaan. Hän ei edes uskaltanut puhua, jottei puhkeaisi itkuun. Jos hän olisi rohjennut puhua, ei hän olisi puhunut politikasta. Hän olisi sanonut Gaetanolle, mitä hän oli kokenut sinä päivänä, jona kellot soivat. Taikka hän olisi pyytänyt saada suudella hänen kättään. Hän olisi sanonut Gaetanolle, kuinka hän oli uneksinut hänestä. Hän olisi tahtonut sanoa, että ellei hänellä olisi ollut näitä unelmia, hän ei olisi jaksanut elää. Hän olisi pyytänyt saada suudella Gaetanon kättä kiitollisuudesta, koska hän juuri tältä kaikkina näinä vuosina oli saanut elämisen voiman.

Ellei mitään kapinaa puhjennut, miksi Gaetano puhui sosialismista? Mitä liikutti sosialismi heitä, jotka istuivat kahden donna Elisan vanhassa puutarhassa. Hän katseli pitkin muuatta puutarhan käytävää. Luca oli asettanut sen kahden puolen puukaaria, ja niitä myöten kiertelivät nyt köynnösruusun hennot vesat täynnään pikku nuppuja ja kukkia. Kaikki kysyivät aina ihmetellen, mihin tuota käytävää myöten tultiin. Ja sitä myöten tultiin pienen, säittensyömän amorinin luo. Vanha Luca ymmärsi asiat paremmin kuin Gaetano.

Heidän siinä istuessaan aurinko laski, ja Etna kävi aivan ruusunpunaiseksi. Tuntui siltä kuin Etna olisi punastunut harmista katsellessaan donna Elisan puutarhaan. Juuri auringon laskiessa, kun Etna punaisena hohti, donna Mikaela tavallisesti oli ajatellut Gaetanoa. Olivathan he ikäänkuin molemmat häntä odottaneet. Ja he olivat molemmat mielessään kuvitelleet, kuinka kävisi, kun Gaetano tuli. Hän, donna Mikaela, oli vain peljännyt, että Gaetano olisi liian tulinen ja hurjan raju. Ja nyt hän puhui vain noista kauheista sosialisteista, joita donna Mikaela inhosi ja pelkäsi.

Gaetano puhui kauan. Donna Mikaela näki, kuinka Etna vaaleni ja kävi pronssinruskeaksi, ja sitten tuli pimeys. Donna Mikaela tiesi, että tulisi kuutamo. Siinä hän istui aivan hiljaa toivoen kuutamolta apua. Itse hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli täydelleen Gaetanon vallassa. Mutta kun kuutamo tuli, ei sekään auttanut. Gaetano jatkoi puhettaan kapitalisteista ja työväestä.

Silloin donna Mikaelasta tuntui, että kaikkeen tähän oli vain yksi selitys. Gaetanon oli täytynyt lakata rakastamasta häntä.

Äkkiä hän muisti jotain. Se oli tapahtunut kahdeksan päivää sitten.
Samana päivänä Gaetano oli tullut kotiin. Silloin donna Mikaela oli
astunut Giannitan huoneeseen, mutta kulkenut niin hiljaa, ettei
Giannita kuullut sitä.

Hän oli silloin nähnyt Giannitan seisovan hurmaantuneena korkealle ojennetuin käsin ja ylöspäin käännetyin kasvoin. Ja käsissään hänellä oli valokuva. Milloin hän sen vei huulilleen ja suuteli sitä, milloin hän nosti sen päänsä yläpuolelle ja katseli sitä ihastuneena. Ja valokuva oli ollut Gaetanon.

Kun donna Mikaela oli nähnyt tämän, oli hän vetäytynyt takaisin, ääneti niinkuin oli tullutkin.

Ja hän oli silloin vain säälinyt Giannitaa, jos tämä rakasti Gaetanoa. Mutta nyt, kun Gaetano yhä puhui sosialismista, nyt tämä tapaus muistui hänen mieleensä.

Nyt hän alkoi uskoa, että Gaetanokin rakasti Giannitaa. Hänen mieleensä muistui, että he olivat lapsuudentovereita. Gaetano oli kenties kauan rakastanut häntä. Ehkä hän oli tullut kotiin mennäkseen naimisiin Giannitan kanssa. Donna Mikaela ei voinut sanoa mitään, hänellä ei ollut mitään valittamisen oikeutta. Tuskin kuukausi sitten hän oli kirjoittanut Gaetanolle, ettei tämä saanut rakastaa häntä.

Gaetano kumartui nyt hänen puoleensa, tapasi hänen katseensa ja pakoitti hänet viimeinkin kuuntelemaan.

"Teidän täytyy ymmärtää, teidän täytyy nähdä ja ymmärtää, donna Mikaela. Täällä etelässä me tarvitsemme juuri uudestisyntymistä, herätystä, sellaista kuin aikoinaan kristinusko. Ylös orjat, alas herrat! Tarvitaan auraa, joka kääntää esiin uusia yhteiskuntakerroksia! Meidän täytyy kylvää uuteen maahan, vanha on jo mehuttomaksi imetty. Vanhoilla pintakerroksilla on vain heikko, kurja kasvuvoima. Antakaa pohjakerrosten päästä päivän valoon, ja saatte nähdä toista!

"Käsitättekö, donna Mikaela, miksi sosialismi elää, miksei se ole hävinnyt? Siksi, että se tuo mukanaan uuden sanan. 'Ajatelkaa maata', se sanoo, niinkuin kristinusko toi tullessaan sanan: 'Ajatelkaa taivasta.' Katsokaa ympärillenne! Ajatelkaa maata, onhan siinä kaikki, minkä me omistamme. Asettukaamme tänne niin, että tulemme onnellisiksi! Miksi, miksi ei ole näin ajateltu aikaisemmin. Senvuoksi, että me olemme niin paljon puuhailleet siinä tulevaisessa. Jättäkäämme rauhaan se tulevainen! Maa, maa, donna Mikaela! Ah, me sosialistit, me rakastamme sitä! Me rukoilemme pyhää maata, halveksittua äiti-parkaa, joka kantaa surua senvuoksi, että hänen lapsensa tahtovat nousta taivaaseen.

"Uskokaa minua, donna Mikaela", sanoi hän. "Kaikki on suoritettu muutamassa vuodessa. Silloin ovat marttyyrit vuodattaneet vertaan, silloin ovat apostolit saarnanneet, silloin on joukko joukon jälkeen kääntynyt. Me, maan oikeat pojat, saamme voiton. Ja hän aukenee eteemme kaikessa suloudessaan. Hän tuo meille kauneutta, tuo nautintoa, tuo tietoa, tuo terveyttä."

Gaetanon ääni alkoi väristä, ja kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään. Hän meni penkereen reunalle, ojensi kätensä kuin syleilläkseen kuun valaisemaa maata. "Sinä olet niin häikäisevän kaunis", sanoi hän, "niin häikäisevän kaunis".

Ja donna Mikaela oli hetkisen tuntevinaan hänen surunsa kaikesta siitä tuskasta, joka mateli tämän kauneuden pinnan alla. Hän näki elämän paheineen, kärsimyksineen kuin likaisen joen täynnä löyhkävää saastaa, kiemurtelevan tämän kimmeltävän kauneusmaailman halki.

"Eikä kukaan voi sinusta nauttia", sanoi Gaetano, "ei kukaan rohkene sinusta nauttia. Sinä olet kesytön ja täynnä pahuutta ja oikkuja. Sinä olet epäluotettava ja vaarallinen, sinä olet harmi ja tuska, sinä olet puute ja häpeä, sinä olet sortamisen pakko, sinä olet kaikkea, mitä kauhu voi nimittää, senvuoksi, etteivät ihmiset ole tahtoneet tehdä sinusta parempaa.

"Mutta sinun aikasi tulee", sanoi hän riemuiten. "Vielä he kerran kääntyvät sinun puoleesi koko rakkaudellaan. Eivätkä turvaudu unelmaan, joka ei mitään anna eikä mitään voi."

Donna Mikaela keskeytti hänet äkkiä. Hän alkoi yhä enemmän peljätä häntä.

"On siis totta, ettette menestynyt Englannissa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Kerrotaan, että se suuri mestari, jonka luo miss Tottenham teidät lähetti, on sanonut, että te…"

"Mitä hän on sanonut?"

"Että te kuvinenne sovitte Diamanteen, muttei muualle."

"Kuka sellaista sanoo?"

"Niin luullaan, koska te olette niin muuttunut."

"Koskako minä nyt olen sosialisti?"

"Miksipä olisitte se, jos te olisitte menestynyt?"

"Ah, miksi…? Te ette tiedä", jatkoi hän nauraen, "että englantilainen mestarini oli itsekin sosialisti. Te ette tiedä, että juuri hän on saanut minuun nämä mielipiteet…"

Hän keskeytti eikä jatkanut sananvaihtoa. Hän meni penkille, jolla oli istunut donna Mikaelan tullessa ja toi sieltä pienen pystykuvan. Hän ojensi sen donna Mikaelalle ikäänkuin sanoen: "Katsokaa itse, oletteko oikeassa!"

Donna Mikaela otti sen ja piti sitä kuun valossa. Se oli mustasta marmorista tehty mater dolorosa. Hän näki sen aivan selvästi.

Ja hän tunsikin sen. Kuvalla oli hänen omat piirteensä. Se hurmasi hänet silmänräpäykseksi. Seuraavassa hänet valtasi kauhu. Hän, Gaetano, joka oli sosialisti, joka ei uskonut, hän rohkeni luoda madonnan! Ja oli antanut kuvalle hänen piirteensä! Gaetano kietoi hänetkin syntiinsä!

"Minä olen tehnyt sen teille, donna Mikaela", sanoi hän.

Oi, koska se oli hänen omansa! Donna Mikaela heitti sen yli muurin. Se putosi jyrkälle vuoritielle, poukahti yhä syvemmälle, iski irti kiviä ja iskeytyi kai itsekin palasiin. Viimein kuului loiskahdus alhaalta Simetosta.

"Mikä oikeus teillä on veistää madonnoja?" kysyi hän Gaetanolta.

Tämä seisoi ääneti. Hän ei ollut koskaan nähnyt donna Mikaelaa sellaisena.

Samalla hetkellä kun donna Mikaela rupesi vastustamaan, muuttui hän ylhäiseksi ja uhkeaksi. Kauneus, joka hänessä alituiseen tuli ja meni kuin levoton vieras, loisti nyt hänen kasvoillaan. Hän näytti kylmältä ja taipumattomalta, naiselta, joka oli ihana voittaa ja valloittaa.

"Te uskotte siis Jumalaan, koska veistätte madonnoja?" sanoi hän.

Gaetano hengitti kiivaasti. Nyt oli hän vuorostaan hervotonna. Hän oli itse ollut uskovainen. Hän tiesi, kuinka hän oli haavoittanut donna Mikaelaa. Hän näki, että oli kadottanut hänen rakkautensa. Hän oli aukaissut kauhean, loppumattoman kuilun heidän välilleen.

Hänen täytyi puhua, hänen täytyi voittaa donna Mikaela puolelleen.

Hän alkoi taas, mutta hiljaa ja kangertaen.

Donna Mikaela kuunteli hetkisen. Sitten keskeytti hän hänet melkein säälien.

"Kuinka teistä tuli sellainen?"

"Minä ajattelin Sisiliaa", sanoi Gaetano myöntyvänä.

"Ajattelitte Sisiliaa", kertasi donna Mikaela mietteissään. "Ja miksi tulitte kotia?"

"Tulin kotiin nostattamaan kapinaa."

Tuntui siltä, kuin he olisivat puhuneet vilustumisesta, jostain taudista, jonka Gaetano oli itselleen hankkinut, ja jonka aivan helposti saattoi parantaa.

"Te tulitte kotiin viedäksenne meidät turmioon", sanoi donna Mikaela ankarasti.

"Olkoon niin, olkoon niin", myönsi Gaetano. "Voittehan nimittää sitä siksi. Ja kun kaikki menee näin, on teillä kai oikeuskin siihen. Oi, kunpa en olisi saanut vääriä tietoja, kunpa en olisi tullut viikkoa liian myöhään! Mutta onhan meidän sisilialaisten kaltaista antaa hallituksen joutua edelle? Kun tulin, olivat johtajat jo vangitut, saari neljänkymmenen tuhannen soturin miehittämä. Kaikki turhaa!"

Hänen sydämessään kaikui merkillisen tyhjältä, kun hän sanoi tuon "kaikki turhaa". Ja tämän tähden, josta ei mitään saattanut tulla, hän oli murskannut onnensa. Hänen mielipiteensä ja periaatteensa tuntuivat hänestä kuivilta hämähäkinverkoilta, joihin hän oli kietoutunut. Hän tahtoi repäistä itsensä irti saadakseen omaksensa donna Mikaelan. Hän oli ainoa todellinen, ainoa, minkä hän tunsi omakseen. Niin oli hänestä ennen tuntunut. Ja se tunne tuli takaisin nyt. Donna Mikaela oli ainoa maailmassa.

"Paternòssa taistellaan kuitenkin tänään."

"Siellä on syntynyt joku riita kaupunginportilla", sanoi hän. "Ei se ole mitään. Kunpa olisin voinut sytyttää koko Etnan, koko kaupunkien seppeleen Etnan ympäriltä! Silloin meitä olisi ainakin ymmärretty. Meitä olisi kuunneltu. Nyt ammutaan maahan vain joitakin talonpoikaisjoukkoja, jotta saadaan nälkäisiä suita vähän vähenemään. Meille ei suoda ainoatakaan myönnytystä."

Hän reuhtoili verkossaan. Uskaltaisiko hän astua donna Mikaelan eteen, sanoa hänelle, että tämä kaikki oli vähäarvoista? Eihän hänen tarvinnut ajatella pohtikaa. Hän oli taiteilija, hän oli vapaa. Ja hän tahtoi saada Mikaelan omakseen.

Tällä hetkellä tuntui, kuin ilma olisi värähtänyt. Laukaus vyöryi läpi yön, toinen, kolmas.

Donna Mikaela tuli Gaetanon luo ja tarttui häntä ranteeseen. "Onko tuo kapinaa?" kysyi hän.

Laukaus jyrähti toisensa jälkeen. Sitten kuului huutoa ja melua.
Kansajoukko hyökkäsi alas katua.

"Se on kapinaa, sen täytyy olla kapinaa. Oi, eläköön sosialismi!"

Gaetanon valtasi riemu. Hän uskoi taas aatteeseensa. Donna Mikaelankin hän tahtoi voittaa. Naiset eivät ole koskaan kieltäytyneet kuulumasta voittajalle.

Molemmat kiiruhtivat sanaakaan sanomatta puutarhan läpi portille. Siellä Gaetano alkoi huutaa ja kirota. Hän ei päässyt ulos. Ei ollut avainta. Hän oli suljettuna puutarhaan.

Hän katsahti ympärilleen. Kolmella sivulla korkea muuri, neljännellä äkkisyvyys. Ei mitään pääsyä. Mutta kaupungista kuului hirvittävä melu. Kansajoukot syöksyivät edestakaisin, laukaukset ja huudot viilsivät ilmaa. Kiljuntana kaikui: "Eläköön vapaus, eläköön sosialismi!" Gaetano ryntäsi porttia vastaan. Hän melkein ulvoi hänkin. Hän oli vanki. Hän ei päässyt mukaan.

Donna Mikaela riensi hänen luokseen niin nopeasti kuin voi. Nyt, kun hän oli kuullut Gaetanon puhuvan, ei hän ajatellutkaan pidättää häntä.

"Odottakaa, odottakaa!" sanoi hän. "Minä olen ottanut avaimen."

"Te, te!"

"Minä otin sen, kun tulin. Päähäni pisti, että voisin sulkea teidät tänne, jos aikoisitte nostaa kapinan tänä yönä. Tahdoin pelastaa teidät."

"Mitä hulluuksia!" sanoi hän ja tempasi avaimen.

Avaimenreikää etsiessään hän sai vielä aikaa sanoa jotain.

"Miksette tahdo pelastaa minua nyt?"

Donna Mikaela ei vastannut.

"Ehkäpä senvuoksi, että teidän Jumalanne saisi tilaisuuden syöstä minut turmioon."

Donna Mikaela oli yhä vaiti.

"Ettekö uskalla suojella minua hänen vihaltaan?"

"En, en uskalla", sanoi hän hiljaa.

"Te uskovaiset olette kauheita."

Gaetano tunsi, että donna Mikaela jätti hänet. Hänen intonsa jäähtyi ja hänen rohkeutensa lannistui, kun ei donna Mikaela tehnyt ainoatakaan yritystä pidättääkseen häntä. Hän väänsi avainta edestakaisin saamatta porttia auki, herpautuneena siitä, että donna Mikaela seisoi hänen takanaan kalpeana ja kylmänä.

Äkkiä hän tunsi donna Mikaelan käsivarret kaulallaan ja huulten etsivän hänen huuliaan.

Samassa aukeni portti, ja Gaetano syöksyi ulos. Hän ei tahtonut saada donna Mikaelan suudelmia, jotka vain vihkivät hänet kuolemaan. Hänestä oli donna Mikaela aavemaisen kammottava vanhassa uskossaan. Hän syöksyi pois kuin paeten.

Yhdestoista luku.

SAN SEBASTIANON JUHLA.

Kun Gaetano oli syöksynyt pois, seisoi Mikaela kauan aikaa donna Elisan puutarhassa. Hän seisoi siellä aivan kivettyneenä eikä tuntenut mitään eikä ajatellut mitään.

Silloin hänelle äkkiä johtui mieleen, etteivät Gaetano ja hän olleet ainoat maailmassa. Hän muisti isänsä, joka makasi sairaana ja jonka hän oli unohtanut niin moneksi tunniksi.

Hän meni portista corsolle, ja se oli autio ja tyhjä. Melua ja laukauksia kuului vielä kaukaa, ja hän arveli itsekseen, että Porta Etnean luona kai taisteltiin.

Kesäpalatsin päätyyn valoi kuu kirkkainta hohdettaan ja häntä ihmetytti, kun tähän aikaan ja tänä yönä balkonin ovet olivat auki ja ikkunaluukut sulkematta. Ja vielä enemmän hän kummasteli sitä, että portti oli selkoseljällään ja puodin ovi aivan auki.

Kulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero porttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kartanolla.

Hän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa sattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka tavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi veitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän nosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi, että sen täytyi olla verta.

Ja niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt, oli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä. Ja kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen isänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.

Hän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa. Mutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi hänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli yksinään ja suojatonna.

Hän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki lattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa makasi pitkänään joku ihminen.

Donna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita.
Hänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.

Donna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki sen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli haaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. "Oi, hyvä rakas sisareni", sanoi hän aivan ääneen, "sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren mukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut veresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut sinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani? Senkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä, jota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua lempeämmin?"

Hän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. "Ethän usko sitä", sanoi hän. "Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että rakastin sinua."

Hän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei hän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki pari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa puolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan sielun matkaa.

Sitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan, mutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.

Kun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien läpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan lukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.

Silloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli isänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki hänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan. Samalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset voineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken johtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen vapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.

Donna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon tapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he olivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn palatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten veljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen äitinsä asuntoon.

Kun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä kamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän kuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.

"Poikani ja tyttäreni", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, "olen kadottanut sekä poikani että tyttäreni".

Donna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä horroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.

"Cavaliere, cavaliere", sanoi donna Elisa, "voitteko sitä ymmärtää? Muutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka ampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne tekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen karabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan diamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen ryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen, cavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit, jotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa roistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies, oikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?"

Donna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella mielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka Gaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse vastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä tuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei voinut olla.

"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?" sanoi donna Elisa. "Mikä se kiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan nähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen, mutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja hullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te tiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut kotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan 'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että kapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja hän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän kohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat menossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat tänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa sotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että ne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan. Ja nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne olivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja ne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista, mutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano saa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka ovat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole kadottaneet järkeänsä, cavaliere?"

Donna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi itse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä voinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?

"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta vuoden vankeuteen?" sanoi donna Elisa. "Luulevatko ne, että hän voi elää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin kauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin."

Donna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei hän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna häpeäpaaluun ja saada raippoja.

"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety", sanoi donna Elisa. "Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät naimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat olivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän, kun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin hyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle sanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin: 'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'. Ja minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen nuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun tarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena."

Donna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa Gaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut? Se näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään luettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut Gaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja hän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin kaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se oli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi. Tuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut vaakakupillisen kultaa.

"Uljas poikani", sanoi donna Elisa, "uljas poikani! Hänestä oli tullut jo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä köyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston. Kerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset. Ehkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere. Olisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen olevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei voi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee."

Kun hän sanoi tämän, riuhtaisihe donna Mikaela irti huumauksesta ja nousi sohvalta. Hän hoiperteli huoneen poikki ja tuli isänsä ja donna Elisan luo yhtä kuolonkalpeana kuin murhattu Giannita-parkakin. Hän oli niin heikko, ettei hän uskaltanut astua keskelle lattiaa, vaan pysähtyi ovensuuhun ja nojasi pihtipieleen.

"Minä se", sanoi hän, "donna Elisa, minä se…"

Sanat eivät tahtoneet tulla hänen huuliltaan. Hän väänteli käsiään epätoivoissaan, kun ei voinut puhua.

Donna Elisa oli heti hänen luonaan. Hän kiersi kätensä donna Mikaelan ympärille tukeakseen häntä, välittämättä siitä, että tämä koetti työntää häntä luotaan.

"Antakaa minulle anteeksi, donna Elisa", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä sen tein."

Donna Elisa ei juuri kuunnellut hänen puhettaan. Hän huomasi, että donna Mikaelalla oli kuumetta ja luuli hänen hourailevan.

Donna Mikaelan huulet liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta sai vain muutamia sanoja kuuluville. Oli mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. "Hänelle, samoinkuin isällenikin", sanoi hän kerran toisensa perään. Ja sitten hän sanoi jotain sellaista, että kaikki, joita hän rakasti, hän syöksi turmioon.

Donna Elisa oli saanut hänet istuutumaan tuolille, ja siinä donna Mikaela suuteli hänen vanhoja, ryppyisiä käsiään ja pyysi häneltä anteeksi.

Kyllä, kyllä, donna Elisa antoi hänelle anteeksi.

Donna Mikaela katsoi terävästi hänen kasvoihinsa kuumeisilla silmillään ja kysyi, oliko se totta.

Kyllä se oli totta.

Silloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten hän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen anteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna Elisaa. Voiko hän antaa anteeksi?

"Kyllä, kyllä", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut ymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.

"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", sanoi donna Mikaela. "Minä tiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos saat sen tietää."

"Annan varmasti sinulle anteeksi", sanoi donna Elisa.

He puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna Elisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai peitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja lääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski päänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.

* * * * *

Donna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa ajattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli tottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että Gaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen turvallisuuden ja onnen tunne. "Mitäpä siitä, mitäpä siitä", sanoi hän, kun kohtasi vastoinkäymisen. "Gaetano rakastaa minua." Gaetano oli aina hänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana kaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse elämän henki.

Heti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen, kirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että Gaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt sitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut pelastaa häntä.

Hän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei lainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin vapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.

Hän pelkäsi Gaetanoa. Tällä oli, kirjoitti hän, sellainen valta häneen, että jos he joutuisivat toistensa omiksi, tekisi hän hänestä sosialistin ja jumalankieltäjän. Senvuoksi donna Mikaelan täytyi aina elää hänestä eroitettuna, pelastaakseen sielunsa.

Mutta hän pyysi ja rukoili, ettei Gaetano kaikesta tästä huolimatta lakkaisi häntä rakastamasta. Hän ei saanut lakata, ei saanut! Hän saisi rangaista donna Mikaelaa millä muulla tavalla hyvänsä, kunhan vain ei lakkaisi rakastamasta häntä.

Hän ei saanut tehdä niinkuin donna Mikaelan isä. Kenties Gaetano olisi tehnyt oikein sulkiessaan sydämensä donna Mikaelalta, mutta hän ei sittenkään saisi sitä tehdä. Hänen täytyi olla armelias.

Kunpa hän tietäisi, kuinka donna Mikaela rakasti häntä, kunpa tietäisi, kuin hän hänestä uneksi!

Ja hän kertoi Gaetanolle, että tämä oli itse hänen elämänsä.

"Täytyykö minun kuolla, Gaetano?" kysyi hän.

"Ei siis riitä, että mielipiteet ja opit meidät eroittavat. Ei riitä, että ne ovat vieneet sinut vankeuteen. Pitääkö sinun lakata minua rakastamastakin, sen vuoksi, että ajattelemme eri lailla?

"Oi, Gaetano, rakasta minua! Eihän se mihinkään johda, sinun rakkaudessasi ei ole mitään toivoa, mutta rakasta minua, minä kuolen, ellet rakasta."

Tuskin donna Mikaela oli lähettänyt tämän kirjeen, kun hän jo alkoi odottaa vastausta. Hän luuli saavansa myrskyisen ja suuttuneen kirjeen, mutta hän toivoi, että siinä olisi yksi ainoa sana, joka osoittaisi hänelle, että Gaetano rakasti häntä.

Mutta hän odotti useampia viikkoja saamatta Gaetanolta mitään kirjettä.

Ei auttanut se, että hän joka aamu seisoi ulkokäytävässä odottamassa kirjettä ja teki postinkantajan melkein murheiseksi, kun tämän aina piti sanoa, ettei hän tuonut mitään kirjettä.

Kerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle annettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä, sanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta, ehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät silmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä läpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin kaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään hyötyä?

Hän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta tullut.

Silloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä mahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano oli lakannut rakastamasta häntä.

Mitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua huoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.

Päivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena, vieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja loisto.

Muutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää voinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä kulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän näki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino, mutta sitä ei kuulunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä, valmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on tammikuun lopulla.

Se oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu vietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys olivat painaneet mielet lamaan.

Mutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia vielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit nääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä loistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.

Ja Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan päivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja koristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla ja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.

Valmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin ja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja valmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.

Ainoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi. Donna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna Mikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. "Kuinka voit vaatia, että minä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?" sanoi hän. "Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä peittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee."

Mutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja hän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan pyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä, kuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen tapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin ja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä olisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin kiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.

Kun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti koristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen lippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen alkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin kaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren muotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä, jotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista. Aivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja kynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään, olisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin. Kellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua, eikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä pyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.

Samalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko katua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä pyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla pienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa kunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä, jotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.

Joka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet kunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva keltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin peitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli jäykkiä köynnöksiä.

Siellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan voinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa. Kaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli crocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta ikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt pyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.

Ja näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana kuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan diamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja ja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja ne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita laulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia pyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt onnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.

Väkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua kaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa, kansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja puodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja porstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa. Niillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.

Kadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset puhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka veivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja siellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä, särkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta kirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat kaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.

Tämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta kesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi seisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. "Minä en tahdo kuolla", sanoi hän itsekseen. "Tahdon koettaa elää."

Hän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi, että elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa. "Jollei se minulle onnistu", ajatteli hän, "jollen voi löytää huvitusta, silloin täytyy minun kuolla".

Mutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka oli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän oli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n rintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat Gaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin kuvaansa.

Kohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri sen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.

"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela", sanoi mies, "ostakaa Gaetano, jonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!"

Donna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.

Mutta "Europan kahvilassa" lauloi isännän poika canzoneja. Hän oli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari Gaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt. kuulla juuri hänestä.

Kun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän kuuntelemaan.

"Oi, Gaetano Alagona!" lauloi nuori mies. "Laulut ovat mahtavia. Minä vapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin. Se solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän luoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja sitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja ylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin mahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana kuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät yhteensäkään voisi sitä pidättää."

Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.

Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että häntä niin rakastettiin", sanoi hän.

"En minäkään", mumisi donna Mikaela.

"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."

Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai jatkaa puhettaan.

"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina siitä saakka kun hän oli noin pieni."

Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.

He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.

Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi, kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"

Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.

"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".

Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle. Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.

Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin kahdeksankymmenvuotias mummo.

Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla, että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."

Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa, tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen samalla, tahtoiko hän murhata hänet.

Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.

Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia noita köyhiä.

Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata häntä!

Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki lopussa.

Mutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni Kristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä loistossaan. Hän näki sen selvästi.

Donna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli sitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen. Mutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun tämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä ympäri kuin mitäkin museoesinettä.

* * * * *

Oli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli antanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin että hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta kymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille kuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä aivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.

Kun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi, jossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä väkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.

"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri. Tuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän puhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.

Donna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta kuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki, kauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.

Aivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti olevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä hetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.

Tuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja kultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen pientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka liekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli viehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.

Torilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri timanttiseinä loisti aivan riittävästi.

Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi heijastanut tulipalon lieska.

Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella. Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut kärsiä niin hirmuista tuskaa.

Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut. Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.

Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen hänen puolestaan.

Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka aikoivat kilpailla.

Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli Diamanten raatihuoneen vartijan poika.

Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.

Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.

Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä, ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.

"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.

"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa palmikostaan".

Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain muitten esitysten kertaamista.

Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman väriä.

"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"

Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse oli nähnyt.

Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan Diamanten kapinallisia.

Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.

Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja, niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.

Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu, jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.

'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse, jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.

Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet kahden naisen asunnosta'.

Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä, ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa hänen rakkaansa oli?

Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen. Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.

Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.

"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen, kulki silloin ruumissaatto.

"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen. Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen, joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.

"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi: 'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."

Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.

Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.

Mutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän tunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos rakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä noitten hänen murhaajiensa kanssa?'

Silloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut nyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen toisensa jälkeen.

'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä noitten kanssa?'

Ja aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt hänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta vapauttaakseen hänet.

Mutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.

Ja Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa, jotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva. Se oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä kaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan upseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen, putosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.

Don Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan käsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi jotain lukenut siitä.

Hän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen.
Seuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.

Donna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva!
Siinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?

Gandolfo jatkoi: "Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat kaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.

"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät loistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä oli kadonnut kaikki viha.

"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän henkensä säästettäisiin.

"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi, että korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta ne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain tämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'

"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui niin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän elämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin, että muutamat korkeista herroista itkivät.

"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano olisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän heille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö teidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'

"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä hän vieritti heidän hartioilleen.

"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.

"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'

"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole paljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen jättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen tuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla jotain, vaikkei paljoa.'

"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!' oli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'

"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli täytynyt tuomita hänet.

"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta vankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'

"Ja sitten en häntä enää nähnyt", sanoi pikku Gandolfo, "sillä vahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.

"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat murhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä jotain hänen hyväkseen.

"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän auttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en osannut."

Tähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin. "Anna anteeksi, etten osannut", huusi hän, "ja auta häntä kuitenkin! Tiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen tähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut puhua sinusta, ja sinä et auta häntä."

Donna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku Rosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen luokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja sanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan, ei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli häneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja kaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja, jotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä, kirkkaassa valossa.

"Viva Gaetano, viva Gandolfo", huusi kansa.

Ja pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja ja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen hänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi keskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli korkein siunaus.

Hän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo pieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä. Kun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: "Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon luulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.

Ja tästä kuolleesta hän oli sanonut: "Minä rakastan häntä!"

Veri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet vuosivat. "Se on elämää, elämää", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän tahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. "Elämä on taas tullut luokseni. En kuolekaan."

Pienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli antanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä alakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.