Antikristuksen ihmetyöt

by Selma Lagerlöf

TOINEN KIRJA.

"Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille."

Ensimäinen luku.

SUUREN MIEHEN PUOLISO.

Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa
Diamanten ympärillä.

Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.

Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä näkisi kaikkialla.

Niitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä kannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten yläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.

Ja jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin kellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän uneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.

Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä merkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää saisi nähdä häntä.

Hänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei kaatuisi, ja hän sulki silmänsä.

Siinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.

Hän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa etehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri. Silloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on nuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä laudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.

Hän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät kaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä nähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse näyttämään niitä.

Nuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri ajattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla unhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin. Mies vastaa: "Diamantesta." — "Onko se kaukanakin?" — "Neljä tuntia menee postivaunuilla." — "Entä junalla?" — "Diamanteen ei ole rautatietä, signorina." — "Teidän täytyy rakentaa." — "Meidän? Me olemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat meille rautatien!"

Sen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja ojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta siitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.

Kun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut tai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista. Olihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa myymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta mantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.

Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano. Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.

Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie
Catanian ja Diamanten välille.

Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.

Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.

Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.

Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli ensimäinen tehtävä.

Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" — "Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." — "Se on sinun tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." — "Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" — "En mitään."

Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.

"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?" — "En, en tahdo." — "Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?" — "Sen, joka noin äsken on kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään."

Donna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä suuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset ymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi Diamanten.

Mutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi kuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.

Hän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa vaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen suunnitelmiinsa.

Mihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä, liian köyhiä.

Sindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät saisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri, ei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet. Ei yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli mennyt, naurettiin hänelle.

Vai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi olla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa saattaisi nainen järjestää sellaiset?

Mutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat häneen.

Hän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen puotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja. Hän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla myyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan, mutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan istuutua odottamaan.

Silloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion puolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen sukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan huulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että osasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari Pamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja hän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.

Mestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon, niin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja tahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi ulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota. Hän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari taas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli donna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan kasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin ettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna Concetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari Pamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista, eikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle, vaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon nauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.

Kun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa saisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin päivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.

Mutta kun mestari Pamphilio oli lakannut puhumasta, meni donna Mikaela hänen luokseen ja pyysi hänen apuaan. Ja mestari Pamphilon oli hyvin vaikea kieltäytyä niitten tuhansien rukousten vuoksi, joita näytti tulvivan donna Mikaelan silmistä. Mutta donna Concetta tuli hänelle avuksi. "Mestari Pamphilio", sanoi hän, "kerro donna Mikaelalle Guglielmo ilkeästä". Ja mestari Pamphilio kertoi.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "tiedättekö, että Sisiliassa oli kerran kuningas, jonka nimi oli Guglielmo ilkeä. Hän oli niin ahne, että hän vei alamaisiltaan kaikki heidän rahansa. Hän käski, että kaikkien, joilla oli kultarahoja, piti jättää ne hänelle. Ja hän oli niin ankara ja niin julma, että kaikkien täytyi totella häntä.

"No niin, donna Mikaela, nyt tahtoi Guglielmo ilkeä saada tietää, oliko joku piiloittanut kultarahoja taloonsa. Senvuoksi hän lähetti yhden palvelijoistaan Palermon corsolle taluttamaan kaunista hevosta. Ja mies tarjosi hevosta kaupaksi ja huusi kovalla äänellä: 'Myydään yhdestä kultarahasta, myydään yhdestä kultarahasta!'

"Muttei kukaan voinut ostaa.

"Se oli kumminkin hyvin kaunis hevonen, ja muuan Palermon nuori herra, herttua Montefiascone, ihastui siihen kovin. 'En voi koskaan enää iloita, ellen saa tuota hevosta ostetuksi', sanoi hän hovimestarilleen. 'Signor duca', sanoi hänen hovimestarinsa, 'minä tiedän, mistä voitte saada kultarahan. Kun teidän herra isänne kuoli ja hänet vietiin kapusinien luostariin, pistin minä vanhan tavan mukaan kultarahan hänen suuhunsa. Voittehan ottaa sen, signor!'

"Sillä tietäkää, donna Mikaela, ettei Palermossa haudata kuolleita maahan. Ne viedään kapusinien luostariin ja munkit ripustavat ne hautakammioihinsa. Oi, kuinka monta riippuukaan niissä huoneissa! Niin monta ylhäistä naista, puettuina silkkiin ja hopeaharsoihin, niin monta korkeata herraa, ritarimerkit frakissa ja niin monta pappia, kaapu luurangon päällä ja kalotti pääkallossa.

"Nuori herttua teki neuvon mukaan. Hän lähti kapusinien luostariin, otti kultarahan isänsä suusta ja osti sillä hevosen.

"Mutta ymmärrättehän, että kuningas oli lähettänyt palvelijansa ja hevosen corsolle vain sitävarten, että saisi tietää, oliko kellään vielä rahoja. Ja nyt vietiin herttua kuninkaan eteen. 'Kuinka on mahdollista että sinulla vielä on kultarahoja?' sanoi Guglielmo ilkeä. 'Sire, se ei ollut minun, se oli isäni.' Ja hän kertoi, mistä hän oli saanut rahan. 'Totta tosiaan', sanoi kuningas. 'Olen unohtanut, että kuolleilla vielä oli rahoja!' Ja hän lähetti palvelijansa kapusinien luostariin ja otatti kaikki rahat kuolleitten suista."

Tähän lopetti vanha mestari Pamphilio kertomuksensa. Ja nyt kääntyi donna Concetta vihaasäihkyvin silmin donna Mikaelaan. "Juuri te olette taluttamassa hevosta", sanoi hän.

"Minäkö, minäkö?"

"Te juuri, donna Mikaela. Nyt sanoo hallitus: 'Diamantelaiset rakentavat rautatien. Nehän ovat rikkaita. Ja se lisää meille veroja. Ja taivas tietää, ettemme jaksa maksaa sitäkään veroa, jolla meitä nyt jo rasitetaan, vaikka kävisimme ryöstämässä esi-isämmekin."

Donna Mikaela koetti rauhoittaa häntä.

"Ne ovat lähettäneet teidät saadakseen tietää, onko meillä vielä rahoja. Te olette rikkaitten urkkija, te olette hitossa hallituksen kanssa. Nuo Rooman verenimijät ovat teidät ostaneet."

Donna Mikaela käänsi hänelle selkänsä.

"Minä tulin puhumaan teille, mestari Pamphilio", sanoi hän ukolle.

"Mutta minä teille vastaan", pisti donna Concetta, "sillä tämä on vastenmielinen pyyntö ja sellaisen hoidan minä. Minä tiedän mikä on suuren miehen puolison velvollisuus, donna Mikaela."

Donna Concetta vaikeni, sillä tuo hieno nainen loi häneen niin kateellisen katseen, että hänen kävi sääli donna Mikaelaa. Niin, taivas, olihan ollutkin eroa miehissä, don Ferranten ja mestari Pamphilion välillä.

Toinen luku.

LEIPÄÄ JA LEIKKEJÄ.

Diamantessa näytetään matkustajille kahta palatsia, jotka ovat raunioiksi sortumaisillaan, vaikkeivät koskaan ole olleet valmiita. Niitten suurissa ikkuna-aukoissa ei ole puitteita, korkeita seiniä ei yhdistä katto ja suuret portit ovat laudoilla ja oljilla suljetut. Nuo molemmat palatsit ovat aivan vastapäätä toisiaan kahden puolen katua, molemmat yhtä puoli tehoisina ja yhtä rappiolla. Niissä ei ole mitään rakennustelineitä, eikä kukaan voi päästä niihin sisään. Ne näyttävät olevan rakennettuja vain kyyhkysiä varten.

Kas tämmöistä niistä kerrotaan.

Mitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän kulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo. Hän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.

Naiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen suljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan oikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun hän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on kaikkien naisten laita.

Mutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita korkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja kymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain halutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut joutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.

Olihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli englantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin ensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko Diamante ei olisi riittänyt hänelle.

Totisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän oli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon täytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan torille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja lakaisemaan joka päivä!

Kun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen ovensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla. He olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa palvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin, voidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, hän ratsastaisi sillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja kodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä hänet Randazzoon tai Nicolosiin.

Me olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja sokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat valkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.

Hän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen ympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata etsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia muutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten. Korallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen ympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan Dionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja jokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien pimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla ilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.

Olihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet ja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli kaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut englantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo Favaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut suuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan murtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan. Hän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.

Diamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia kauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei kukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs. Kohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi hänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti mantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä olivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän rupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja hallita kuningaskuntaansa.

Ei koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa tässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi signore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan joka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin vetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään kaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla ehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.

Mutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan ja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!

Hän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli kreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku entisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan kuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?

Hän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin portailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli postitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella kasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee kreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä, ja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet pommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja vanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.

Tuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein Diamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa kehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin suuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen mandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta. Kaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa pään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää päivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja jolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja saapuneet kestiin.

Siinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan. Kellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa englantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.

Hänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori täynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä ne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut koko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä oli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja jakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä kylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.

Niin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä oli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset vuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San Pasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä Diamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka paljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella, tarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.

Mutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä Signorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta vallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä. Hän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli jäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.

Tänään, kun hän antoi köyhille ruokaa, muuttui hän kuin toiseksi ihmiseksi. Meidän jalolla saarellamme asuu ritarillista väkeä. Koko tuossa köyhien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi antanut hänen huomata, että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä. He osoittivat hänelle kunnioitusta, mutta osoittivat kuin naiselle ainakin. He istuutuivat pöytään kuin vertaisensa luona. He kohtelivat häntä kuin vieraat kohtelevat emäntäänsä. Tänään kunnioitan minä sinua tulemalla luoksesi, huomenna kunnioitat sinä minua tulemalla minun luokseni. Sillä lailla, eikä muuten.

Hän seisoi raatihuoneen korkeilla portailla ja näki sieltä jokaiseen pöytään. Ja kun vanha tuolintekijä, joka istui pöydän päässä, oli saanut lasinsa täyteen, nousi hän seisomaan, kumarsi englantilaisnaiselle ja sanoi: 'Juon teidän terveydeksenne, signorina.'

Niin he tekivät kaikki. He panivat käden sydämelleen ja kumarsivat hänelle. Olisi kenties tehnyt hänelle hyvää, jos hän olisi saanut sellaista ritarillisuutta osakseen aikaisemmin elämässään. Miksi olivat hänen kotimaansa miehet päästäneet hänet unohtamaan, että naiset ovat sitä varten, että niille osoitettaisiin kunnioitusta?

Täällä ne kaikki näyttivät kuin palavan hiljaisesta jumaloimisesta. Niin meidän jalolla saarella kohdellaan naista. Mitä kaikkea hän saikin heiltä siitä ruuasta ja viinistä, jonka hän lahjoitti! Hän sai heiltä nuoruutta ja keveän mielen ja sydämeen sen tiedon, että häntä kannatti kadehtia. He pitivät hänelle puheita. 'Jalomielinen signorina, te, joka olette tullut meren poikki meidän luoksemme, te, joka rakastatte Sisiliaa', ja sen semmoista. Hän näytti osaavan punastua. Hän ei enää salannut, että hänellä oli hymykin. Kun he olivat puhuneet, alkoi englantilaisen signorinan suun ympärillä vavahdella. Hän kävi kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Sitä hän juuri tarvitsi.

Siellä oli muuan aasipoika, joka tavallisesti vie englantilaisia naisia Tre Castagniin ja aina ennen eroa rakastuu niihin. Nyt hänen silmänsä äkkiä aukenivat. Eiväthän hento, siro ruumis ja hieno hipiä olleet ainoat jumaloimisen arvoiset, vaan myöskin väkevyys ja voima. Aasipoika pudotti äkkiä veitsen ja kahvelin, nojasi kyynärpäät pöydänreunaan ja jäi katselemaan häntä. Ja samoin tekivät kaikki muutkin aasipojat. Se levisi kuin rutto. Tuliset silmäykset alkoivat polttaa englantilaista signorinaa.

Eivätkä ainoastaan köyhät häntä ihailleet. Asianajaja Ugo Favara tuli hänen luokseen ja kuiskasi, että englantilaisesta signorinasta oli tullut hänen maa-raukkansa ja hänen itsensä kaitselmus. 'Kunpa olisin ennen kohdannut sellaisen naisen kuin te', sanoi hän.

Ajatelkaa vanhaa lintua, joka on monta vuotta istunut häkissään ja käynyt pörröiseksi ja menettänyt höyhenistään kaiken loiston! Ja sitten saapuu joku ja asettaa kaikki entiselleen ja silittää loiston näkyviin. Ajatelkaa tällaista, signore!

Entäs se neapelilainen poika! Hän otti esille mandoliininsa ja alkoi laulaa siinä istuessaan. Tiedättehän, kuinka hän tavallisesti laulaa, tiedättehän, kuinka hän vääntelee suurta suutaan ja käyttää rumia sanoja. Tavallisimmin hän on kuin irvistävä naamari. Mutta oletteko huomannut, että hänen silmissään asuu enkeli? Enkeli, joka näyttää itkevän lankeemustaan ja olevan täynnä kaikkea jumalaista hulluutta. Ja tänä iltana hän oli vain enkeli. Hän nosti päätään kuin pyhässä innostuksessa, veltto ruumis kävi jänteväksi ja ylväs elonvoima kohotti häntä. Kuolonkalpeat posket saivat väriä. Ja hän lauloi, lauloi niin, että näkyi, kuinka säveleet tulikärpästen lailla lähtivät hänen huuliltaan ja täyttivät ilman riemulla ja tanssilla.

Kun yö tuli, lähtivät kaikki kreikkalaiseen teatteriin. Se oli juhlan huippu. Mitä olikaan englantilaisella signorinalla siellä tarjottavana!

Hänellä oli venäläinen laulajatar ja saksalainen varietetaiteilija. Hänellä oli englantilaisia painijoita ja amerikkalainen taikuri. Mutta mitä tämä oli kaikkeen muuhun verraten, hopeanhohtavaan kuutamoon ja itse paikkaan ja muistoihin verraten! Köyhistä tuntui, kuin he olisivat olleet kreikkalaisia ja sivistyksen kannattajia, kun he taas saivat istuutua oman vanhan teatterinsa kalliopenkeille ja näyttämön kaatumaisillaan olevien pylväitten välistä katsella verrattoman ihanaa panoraamaa.

Köyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.
Ne eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.
Esiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus
ylistyssanoja.

Joku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä jumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä silmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka se hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.

Siitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan hän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan arkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän oli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä rakastivat.

Hän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle näyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia uhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan kaikkea mahdollista kunniaa.

Se riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea maan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.

Se olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri sivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui voitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa juuressa.

Hän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla miellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt täällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista säveltä myöten.

Tietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän oli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän oli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan ilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset tunsivat joka säveleen.

Siellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä irvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin englantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa niin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa käsiään.

Sitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä ne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla kärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna Tura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei ainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei ainoatakaan puhdasta ääntä!

He olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että he olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten olisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta saataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he saisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja kaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun? Eiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.

Englantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi voidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti tapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun. Hän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.

Kun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen suosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja kuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän naurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se tarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä näytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.

Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla köyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä kerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis! Da capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän, englantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi myrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki heidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet lavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti käydä esiin petojen nieltäväksi.

Myrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka alkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin peloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän antaisi myöten.

Hän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten. Sääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat pitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden että pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen muukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä peloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.

Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.

No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.

Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni naimisiin hänen kanssaan.

Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla, vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.

Hänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä itsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan muuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko hän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai senvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen vaimon tulee olla.

Mutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat rakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa tehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.

Kolmas luku.

ARACOELIN HYLKIÖ.

Kun donna Mikaela sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan häväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen mielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina tuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat olleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi selkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista, mutta köyhien tähden… Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi lepyttääkseen hänet.

Kun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä kuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär matkustaisi.

Hotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat vanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat istuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet polvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia englantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.

Mutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa ja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden. "Signor Dio" mutisi hän, "minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän tapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja heittäydyn Etnaan".

Hotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi nostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan taivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.

"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?" sanoi hän. "Auttakoon Jumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että se neapelilainen poika — hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden — on jo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat tehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!"

Emäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen, ja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna Mikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui raha-asioista signor Favaran kanssa.

Mutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss Tottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan ääneen sanovan: "Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos te lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En olisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt…"

Hän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla enempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor Favaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.

Kun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan franciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä, ettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois koko talosta.

"Fra Felice", huusi hän, "te tulette kiistelemään suuren hyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa hänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää tiehenne!"

Fra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän sivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet suoraan kadulle.

Fra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan. Sisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä, jotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat. Sitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan polaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja sellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.

Mutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan kolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella kunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä tartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.

Hän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun hän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa ja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista, joita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut tänään aikaa ajatella Fra Feliceä.

Ukko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli käynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän jäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä pystyssä.

Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.

Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli tehnyt?

Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.

Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.

Jos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä tarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa muutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä talonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra Felice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa ja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.

Kauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei välittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut saada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice hallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas lohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää kuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa tähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan kaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni luostarille.

Vielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt luostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset tappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea. Mutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli lupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.

Hänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle. Hänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja ostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut voinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja ja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen kirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi noita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin suuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää häneltä joitakin hänen aarteitaan.

Mutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli aivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut miettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt silmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien juhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille, oli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa, jonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Tänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut kukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän oli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä lainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän oli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen kuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.

Oi, millaista iloa ja odotusta Fra Felice oli tuntenutkaan, ja sitten hänet oli kokonaan petetty! Hän ei ollut voinut tyytyä tällaiseen, vaan oli kerran toisensa perästä tullut takaisin pyytämään sitä toista kuvaa. Se oli niin kallisarvoinen kuva, ettei hän olisi voinut ostaa sitä kaikella sillä rahalla, mitä hän sai kerjätyksi koko vuonna. Viimein suuri hyväntekijätär oli ajattanut hänet ulos, ja juuri tämän jälkeen donna Mikaela oli tavannut hänet.

Kun he kulkivat pitkin katua, alkoi hän puhella ukon kanssa ja houkutteli tämän kertomaan koko jutun. Ukolla oli kuva mukanaan ja keskellä katua hän pysähtyi, näytti sitä donna Mikaelalle ja kysyi, oliko hän nähnyt viheliäisempää olentoa.

Donna Mikaela katsoi hetken hämmästyneenä kuvaa. Sitten hän hymyili ja sanoi: "Lainatkaa minulle kuva pariksi päiväksi, Fra Felice!"

"Ottakaa se ja pitäkää se", sanoi ukko. "Kunpa se ei enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"

Donna Mikaela vei kuvan kotiinsa ja laitteli sitä kahtena päivänä. Kun hän sitten lähetti sen Fra Felicelle, loistivat sen vastakirkastetut koristukset, sillä oli uusi, puhdas kapalo, se oli uudestaan maalattu ja kruunussa kimaltelivat kirkkaat, moniväriset kivet.

Se oli niin kaunis, tuo Aracoelin hylkiö, että Fra Felice asetti sen kirkkonsa tyhjälle pääalttarille.

* * * * *

Oli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja leveää merta tuskin eroitti. Oli tosiaankin hyvin aikaista. Kissat kuljeskelivat vielä katoilla, savua ei noussut uuninpiipuista, ja sumut kierivät laakson pohjassa jyrkän Monte Chiaron ympärillä.

Silloin vanha Fra Felice tuli juosten kohti kaupunkia. Hän juoksi niin, että oli tuntevinaan vuoren tärisevän jalkojensa alla. Hän juoksi niin nopeasti, etteivät heinänkorret tienvarrelta ennättäneet pirskahuttaa kastetta hänen kaavulleen, niin nopeasti, etteivät skorpionit ennättäneet nostaa pyrstöään ja pistää häntä.

Ukon juostessa hulmusi kaapu valtoinaan hänen ympärillään ja nuora heilui solmimattomana takana. Avarat hihat löyhyivät kuin siivet, ja raskas päähine hyppi edestakaisin seljässä, aivan kuin se olisi tahtonut kiirehtää häntä.

Tullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja hieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea häntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat korkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina kadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa kahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän vältti kaikki esteet.

Ja talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät vanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin pysähtyi.

Hän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta balkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan rengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut esiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.

"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä puhua teidän kanssanne."

Kun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä hengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat ruusut.

Kuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut neljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.

Silloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan kuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen päällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei ollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.

Fra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi lähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä se kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.

Ja donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan aamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.

Kun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta, kertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä, että se oli ihmeitätekevä. "Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä", sanoi hän.

Fra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja kuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata eroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että tämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi ollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.

Silloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa kohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.

Heti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt tauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui lehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.

Kaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan kirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.

Neljäs luku.

VANHA KÄRSIMYSHISTORIA.

Diamanten kesäpalatsista lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano Alagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa ei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.

Sillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin se olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se lahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.

Hän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut kuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut pettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään ikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään siitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan siihen osaa ja ohjaamaan sitä.

Hän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten aina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei ketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta onnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään eheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.

Mutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi.

Viimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö Gaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt, ei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä kaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.

Senjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi työskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä Diamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän itse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa tehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään. Puodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani Pieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä maalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä Lucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja näkinkenkärasioita.

Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä hänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä auttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla, että hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle naiselle.

Juuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti signoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.

Kerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan tämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja osoitti kaljua päälakeansa.

"Katsokaa minua, donna Mikaela!" sanoi hän. "Yhtä kaljuksi tekee tämä rautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut."

"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?"

"Donna Mikaela", sanoi ukko, "eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen yritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?"

"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice."

"Niin, ihmisiä!" sanoi ukko. "Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku lähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää avukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San Antonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne edestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin."

Ja Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi valita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna Mikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa kirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän sanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi apua vaille.

Donna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä, että hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä rautatiellensä.

Mutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen suurilla, selvillä kirjaimilla: "Lahjoja Etnanrautatielle." Ja hän kiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.

Tästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso, donna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San Pasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.

Syksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään huonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli rahanpuute.

Don Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen pienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois pari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.

Mutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä hetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta lyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten kruunujen kultauksessa.

Ehkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta nukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin. Ja se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain pojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy säästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.

Yhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän jatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut niitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka tavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.

Nämä sokeat, jotka ansaitsivat paljon laulamalla surutaloissa ja jotka juhlapäivinä kokosivat rahasumman toisensa jälkeen, olivat kalliit palkata. Don Antonio eroitti ne ja hankki posetiivin.

Mutta siitä tuli hänen onnettomuutensa. Kaikki Diamanten oppipojat ja puotipojat lakkasivat käymästä teatterissa. He eivät tahtoneet istua kuulemassa posetiivia. He lupasivat toisilleen, etteivät menisi teatteriin, ennenkuin don Antonio oli ottanut takaisin soittoniekkansa. Ja he pitivätkin lupauksensa. Don Antonion nuket saivat esiintyä tyhjille seinille.

Nämä nuoret pojat, jotka muutoin kernaammin luopuivat illallisestaan kuin teatterista, jäivät ilta illalta pois nukkenäytännöstä. Ne olivat varmoja siitä, että don Antonion viimein täytyisi asettaa kaikki ennalleen.

Mutta don Antonio on taiteilijasukua. Hänen isällään ja veljellään on nukketeatteri, hänen lankonsa, kaikki hänen sukulaisensa ovat siinä ammattimiehiä. Ja don Antonio ymmärtää taidettaan. Hän osaa muuttaa ääntään aivan rajattomasti, hän osaa samalla kertaa ohjata kokonaista nukkesotajoukkoa ja hän osaa ulkoa tekstin kokonaiseen näytelmäjaksoon, joka perustuu Carolus Magnuksen kronikaan.

Ja nyt don Antonion taiteilijaylpeyttä oli loukattu. Hän ei tahtonut myöntyä ottamaan sokeita takaisin. Hän tahtoi, että hänen teatterissaan käytäisiin hänen vuokseen eikä musikanttien.

Hän muutti suunnitelmaa ja alkoi esittää suuria, loistavasti näyttämöllepantuja kappaleita. Mutta kaikki oli turhaa.

Löytyy muuan näytelmä, jonka nimi on "Paladinin kuolema" ja joka kuvailee Rolandin taistelua Roncevalin luona. Se vaatii sellaista koneistoa, että nukketeatterin täytyy olla kaksi päivää suljettuna, jotta se voitaisiin asettaa käyntiin. Yleisö rakastaa sitä niin, että sitä tavallisesti näytellään kaksinkertaisilla hinnoilla ja täydelle huoneelle kokonainen kuukausi. Nyt don Antonio järjestytti tämän näytelmän, mutta hänen ei tarvinnut esittää sitä, hän ei saanut katsojia.

Tämä mursi don Antonion. Hän koetti saada takaisin isä Eliaa ja veli Tommasoa, mutta nämä tiesivät nyt, minkä arvoisia he hänelle olivat. He vaativat palkkoja sellaisia, että hän olisi joutunut perikatoon niitä maksaessaan. Oli mahdotonta päästä mihinkään yksimielisyyteen.

Pienessä asunnossa nukketeatterin takana elettiin kuin piiritetyssä linnoituksessa. Ei ollut muuta tehtävää kuin nähdä nälkää.

Donna Emilia ja don Antonio olivat molemmat nuoria, iloisia ihmisiä, mutta nyt he eivät enää koskaan nauraneet.

Ei heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies eikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt houkuttelemaan katsojia.

Silloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon rukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut rukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi kirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli hän huomannut, että kirkon ovi oli auki. "Minkätähden San Pasqualen kirkonovi on auki?" sanoi donna Emilia. "Sitä ei ole sattunut minun päivinäni." Ja hän astui kirkkoon.

Siellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri kollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja sormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen luokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti tämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva tahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän kaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu kuvan viereen.

Lopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse ja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva tahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka ilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.

Hän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha Assunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja donna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella äänellään: "Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan kärsimyshistorian." Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta sanoi tosiaankin "Vanhan kärsimyshistorian".

Donna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti. Hänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin nopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän viimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja suuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut monta peninkulmaa.

Kun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta päätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don Antoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään. Päälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se oli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian poissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut ne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan sitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis ja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa Rolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että hän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran. Mutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin mietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen puutteessa, vaan uusien aiheitten.

Kun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.

"Katso tänne, don Antonio Greco", sanoi hän, "minulla on käsissäni kultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!"

Ja hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja minkä neuvon hän oli saanut.

Kun hän sanoi tämän, hypähti don Antonio seisaalleen. Kädet riippuivat jäykkinä pitkin ruumista ja hiukset nousivat pystyyn. Hän joutui sanomattoman kauhun valtaan. "Vanha kärsimyshistoria", huusi hän, "Vanha kärsimyshistoria!"

Sillä Vanha kärsimyshistoria on mysterio, jota aikoinaan näyteltiin kautta koko Sisilian. Se tunki syrjään kaikki muut oratoriot ja mysteriot ja sitä esitettiin joka vuosi joka kaupungissa parin vuosisadan aikana. Vuoden suurin päivä oli se, jolloin Vanha kärsimyshistoria esitettiin. Mutta nyt sitä ei enää näytellä. Nyt se elää vain kansan muistossa kuin satu.

Muinoin sitä näyteltiin kyllä nukketeatterissakin. Mutta nyt on ruvettu pitämään sitä jo liian kuluneena ja vanhanaikaisena. Sitä on tuskin näytelty kolmeenkymmeneen vuoteen.

Don Antonio alkoi kiljua ja huutaa donna Emilialle, että tämä tuli kiusaamaan häntä mielettömyyksillä. Hän vastusti donna Emiliaa kuin pahaa henkeä, joka koetti saada hänet valtoihinsa. Tämä oli hämmästyttävää, sydäntäviiltävää, sanoi hän. Mistä hän oli saattanutkaan saada sellaisen sanan korviinsa? Mutta donna Emilia seisoi tyynenä ja antoi hänen riehua. Hän sanoi vain, että se mitä hän oli kuullut, oli Jumalan tahto.

Don Antoniokin rupesi pian talttumaan. Tuo suuri ajatus valtasi hänet vähitellen. Ei mitään oltu Sisiliassa niin paljon rakastettu ja näytelty. Ja asuihan yhäti samaa kansaa tällä jalolla saarella. Rakastivathan he samaa maata, samoja vuoria ja samaa taivasta, joita heidän esi-isänsäkin olivat rakastaneet? Mikseivät he voisi rakastaa Vanhaa kärsimyshistoriaakin?

Hän taisteli vastaan, niin kauan kuin jaksoi. Hän sanoi donna Emilialle, että se kävisi liian kalliiksi. Mistä hän saisi pitkätukkaiset ja parrakkaat apostolit? Hänellä ei ollut ehtoolliseen sopivaa pöytää, hänellä ei ollut sellaista koneistoa, joka tarvittiin kulkuetta ja ristinkantamista varten.

Mutta donna Emilia huomasi, että hän antaisi perään, ja ennen iltaa hän lähti kuin lähtikin Fra Felicen luo ja lupasi tälle uudestaan panna yhden illan tulot pienen kuvan kollehtilaatikkoon, jos tämä keino osoittautui oivaksi.

Fra Felice kertoi lupauksesta donna Mikaelalle ja tämä iloitsi ja samalla kertaa pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi.

Ympäri kaupungin levisi tieto, että don Antonio aikoi esittää Vanhan kärsimyshistorian, ja hänelle naurettiin. Don Antonio oli menettänyt järkensä.

Olisi kyllä kernaasti katseltu Vanhaa kärsimyshistoriaa, jos olisi saatu nähdä se sellaisena kuin se ennen aikaan näyteltiin. Olisi kernaasti nähty esitettävän sitä niinkuin Acissa, jossa kaupungin ylimykset olivat kuninkaina ja palkkasotureina ja käsityöläiset hoitivat juutalaisten ja apostolien asiat, ja jolloin vanhasta testamentista oli lisätty niin monta kohtausta, että näytelmä kesti koko päivän.

Kernaasti olisi myöskin uudelleen eletty Castelbuocon ihanat päivät, jolloin koko kaupunki oli muuttunut Jerusalemiksi. Siellä näyteltiin mysteriota niin, että Jeesus tuli ratsastaen kaupunkiin ja portille siroteltiin hänen tielleen palmunoksia. Siellä esitti kirkko Jerusalemin temppeliä ja raatihuone Pilatuksen palatsia. Siellä lämmittelihe Pietari tulen ääressä kirkkoherran pihalla, ristiinnaulitseminen tapahtui vuorella kaupungin yläpuolella ja Maria etsi poikansa ruumista sindacon puutarhan luolista.

Kun tällaiset seikat olivat muistossa, kuinka olisi voitu tyytyä katsomaan suurta mysteriota don Antonion teatterissa!

Mutta tästä huolimatta don Antonio työskenteli innokkaasti valmistellen näyttelijöitä ja järjestellen suurta koneistoa.

Ja kas, muutaman päivän kuluttua tuli kylttimaalari, mestari Battista, ja lahjoitti hänelle ilmoitustaulun. Hänestä oli ollut hauska kuulla, että don Antonio aikoi näyttää Vanhan kärsimyshistorian. Hän oli nähnyt sen nuoruudessaan ja iloinnut siitä suuresti.

Nyt seisoi siis suurilla kirjaimilla teatterin nurkalla: "Vanha kärsimyshistoria eli Jälleen ylösnoussut Aadam, murhenäytelmä kolmessa näytöksessä, kirjoitti cavaliere Filippo Orioles."

Don Antonio mietti vain mielessään, mille kannalle yleisö asettuisi. Mutta aasipojat ja oppipojat, jotka kulkivat hänen teatterinsa ohi, lukivat ilmoitustaulun pilkallisesti nauraen. Don Antoniosta näytti kaikki hyvin synkältä, mutta hän työskenteli kumminkin uskollisesti edelleen.

Kun määrätty ilta tuli ja kärsimyshistoria piti esitettämän, ei kukaan ollut sen levottomampi kuin donna Mikaela. "Auttaako pieni kuva minua?" kysyi hän lakkaamatta itseltään.

Hän lähetti neitsyeensä Lucian vakoilemaan. Seisoiko poikaparvia teatterin ympärillä? Näyttikö siltä, että väkeä tulisi? Voisihan Lucia mennä kysymään donna Emilialtakin, joka istui pilettiluukulla, miltä näytti.

Mutta kun Lucia palasi, ei hän tuonut lainkaan toiveita tullessaan. Teatterin ulkopuolella ei ollut ollenkaan ihmisiä. Pojat olivat päättäneet musertaa don Antonion.

Kahdeksan ajoissa ei donna Mikaela enää jaksanut istua kotonaan sellaisessa jännityksessä. Hän sai cavaliere Palmerin lähtemään kanssaan teatteriin. Hän tiesi kyllä, ettei oikea signora ollut koskaan astunut jalkaansa don Antonion teatteriin, mutta hänen täytyi nähdä, kuinka kaikki päättyisi. Hänen rautatielleen olisi huimaavan suuri etu, jos don Antonio onnistuisi.

Kun donna Mikaela saapui teatteriin, oli kello muutamia minuutteja vailla kahdeksan. Eikä donna Emilia ollut myynyt ainoatakaan pilettiä.

Mutta hän ei ollut alakuloinen. "Käykää sisään, donna Mikaela!" sanoi hän. "Me esitämme sen joka tapauksessa. Se on niin kaunista. Don Antonio esittää sen teille ja teidän isällenne ja minulle. Se on kauneinta, mitä hän koskaan on näyttänyt."

Donna Mikaela astui pieneen teatterisaliin. Se oli surupuvussa, niinkuin suuret teatterit aina olivat ennen maailmassa, kun Vanha kärsimyshistoria esitettiin. Mustat, hopeareunaiset verhot ympäröivät näyttämöä. Ja pienet penkit olivat mustaan puetut.

Kohta kun donna Mikaela oli astunut sisään, näkyi eräästä pienestä' kulissin reiästä don Antonin pensasmaiset kulmakarvat. "Donna Mikaela!" huusi hän, niinkuin äsken juuri donna Emilia. "Me näyttelemme kuitenkin. Se on niin kaunista. Se ei ollenkaan kaipaa katsojia."

Samassa tuli donna Emilia itse, aukaisi oven ja piti sitä niiaillen selkosen seljällään. Sieltä tuli kirkkoherra don Matteo.

"Mitäs arvelette minusta, donna Mikaela?" sanoi hän nauraen. "Mutta ymmärrättehän, tämähän on Vanha kärsimyshistoria. Minä näin sen nuoruudessani Palermon suuressa ooperassa, ja luulenpa, että juuri tämä vanha kappale teki minusta papin."

Kun ovi seuraavan kerran avautui, astuivat sisään isä Elia ja veli Tommaso, viulut kainalossa ja hakivat tutut paikkansa niin rauhallisina, kuin ei heillä koskaan olisi ollut mitään riitaa don Antonion kanssa.

Ovi aukeni taas. Sisään tuli pieni mummo solatieltä pienen maurin talon yläpuolelta. Hän oli surupuvussa ja teki ristinmerkin astuessaan sisään.

Hänen jälkeensä tuli neljä viisi muuta vanhaa mummoa, ja donna Mikaela katsoi aivan närkästyneenä, kuinka he vähitellen täyttivät teatterin. Hän tiesi, ettei don Antonio olisi tyytyväinen, ennenkuin olisi saanut takaisin oman yleisönsä, ennenkuin sai näytellä itsepäisille, rakkaille pojilleen.

Äkkiä hän kuuli myrskyn kohauksen tai ukkosen jyrinän. Ovet selkoseljälleen, ja kaikki kerrallaan sisään! Pojat tulivat. He istuutuivat vanhoille paikoilleen niin varmoina kuin olisivat saapuneet kotiinsa.

He katselivat toisiansa hieman häpeissään. Mutta heidän oli ollut mahdotonta nähdä toisen vanhan mummon toisensa perästä menevän heidän omaan teatteriinsa katsomaan heille varattua kappaletta. Heidän oli ollut ratki mahdotonta nähdä koko kadun täyden vanhoja kehrääjiä vitkalleen vaeltavan kohti teatteria. Ja niin he olivat hyökänneet sisään.

Mutta tuskin tuo nuori väki oli päässyt paikoilleen, ennenkuin se huomasi joutuneensa kurittajan käsiin! Oi, Vanha kärsimyshistoria, Vanha kärsimyshistoria.

Ei sitä esitetty niinkuin Acissa tai Castelbuocossa. Ei sitä esitetty niinkuin Palermon ooperassa, sitä näyttelivät vain nukkeraukat liikkumattomin kasvoin ja jäykin jäsenin, mutta vanha näytelmä ei ollut kadottanut voimaansa.

Donna Mikaela huomasi sen jo toisessa näytöksessä ehtoollisen aikana. Pojat alkoivat vihata Juudasta. He huusivat hänelle uhkauksia ja herjaussanoja.

Kun kärsimyshistoriaa jatkui, ottivat he hatut päästään ja panivat kädet ristiin. He istuivat aivan hiljaa, kauniit, ruskeat silmät suunnattuina näyttämölle. Silloin tällöin helmeili pari kyyneltä! Silloin tällöin puristui käsi vihasta nyrkkiin.

Don Antonio puhui väräjävin äänin, donna Emilia oli polvillaan sisäänkäytävällä. Don Matteo katseli lempeästi hymyillen pikku nukkia ja muisteli Palermon ihanaa näytelmää, joka oli tehnyt hänestä papin.

Mutta kun Jeesus vangittiin ja piinattiin, häpesivät nuoret omaa itseään. He olivat myöskin saattaneet vihata ja vainota. He olivat olleet samallaisia kuin nuo farisealaiset, kuin nuo roomalaiset. Hävetti ajatellessakin. Kunpa don Antonio antaisi heille anteeksi!

Viides luku.

RAUTAINEN RANNERENGAS.

Donna Mikaela muisteli usein muuatta köyhää pientä ompelijatarta, jonka hän oli nuorena nähnyt Cataniassa. Hän oli asunut palazzo Palmerin viereisessä talossa ja oli aina istunut porttikäytävässä työnsä ääressä, niin että donna Mikaela oli nähnyt hänet tuhat kertaa. Hänellä oli ollut tapanaan istuskellessaan laulaa ja hän oli varmaankin osannut vain yhden ainoan canzonin. Aina, aina hän oli laulanut samaa laulua.

"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani", oli hän laulanut. "Päästin valloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan hiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi, armaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani sormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän muistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä sido."

Donna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut kautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä, joka häntä odotti.

* * * * *

Donna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon kiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan kaukana monitaruisella Etnalla.

Pitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla, kiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja, vaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä. Asemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: "Eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!"

Hän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai niin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan ja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä. "Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!" sanoi kuningas, mainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin olivat kantaneet.

"Sire", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, "lahjoittakaa vapaus viimeiselle Alagonalle!"

Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä sitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli tuova rikkautta koko Etnalle.

* * * * *

Kun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi hänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta, tunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain näki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman ympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin dogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman ristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka käärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.

Kunpa pyhimykset tekisivät ihmeitä! Kunpa ihmiset ponnistelisivat! Kunpa hän itse pian saisi sellaista kiitosta, että voisi vangilleen pyytää vapautta! Hänen vankinsa kuolee, ellei hän kiiruhda. Jäytäköön rautarengas lakkaamatta hänen rannettaan, jottei hän silmänräpäykseksikään häntä unhoittaisi!

Kuudes luku.

FRA FELICEN TESTAMENTTI.

Kun donna Emilia avasi pilettiluukun ja rupesi myymään pääsylippuja Vanhan kärsimyshistorian toiseen näytäntöön, seisoi ulkona pitkä jono piletinostajia, illalla oli teatteri niin täpösen täynnä, että ihmisiä pyörtyi tungoksessa ja kolmantena iltana saapui matkustajia sekä Adernòsta että Paternòsta katsomaan rakasta murhenäytelmää. Don Antonio aavisti, että voisi esittää sitä koko kuukauden kaksinkertaisilla hinnoilla ja pitää kaksi näytäntöä illassa.

Oi, kuinka onnellisia he olivatkaan don Antonio ja donna Emilia, ja kuinka kernaasti ja kiitollisina he panivatkaan kaksikymmentäviisi liiraa pienen kuvan kollehtilaatikkoon!

Diamantessa herätti tämä tapaus suurta hämmästystä, ja monet tulivat donna Elisalta kysymään, luuliko hän pyhimysten tahtovan, että donna Mikaelaa piti auttaa.

"Oletteko kuullut, donna Elisa", sanottiin, "että San Pasqualen Kristuslapsi auttoi don Antonio Grecoa, kun hän lupasi yhden illan tulot donna Mikaelan rautatien hyväksi?"

Mutta kun näin kysyttiin donna Elisalta, sulki tämä suunsa ja näytti sellaiselta, ettei hän osannut ajatella mitään muuta kuin koruompelustaan.

Fra Felice tuli itse hänen luokseen ja kertoi, mitkä kaksi ihmettä kuva jo oli tehnyt.

"Signorina Tottenham oli hyvin tuhma, kun hän luopui kuvasta, joka on sellainen ihmeitten tekijä", sanoi donna Elisa.

Samaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut monta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan voinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.

Oli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa Alagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän kuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko kaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.

Mutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat auttaa hänen kälyänsä.

Hän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti. Kohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti hyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin syntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.

Donna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet niin, että hän antoi neulan levätä. "Donna Mikaela ei ole mikään Etnannainen", sanoi hän itsekseen. "Hän pitää hallitsevien puolta ja iloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa."

Ulkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu kasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja ja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten hän alkoi taas miettiä.

"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon juhlaksi", ajatteli hän. "Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi Gaetanoa."

Kaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli kokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin esirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.

Donna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken epäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen ihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja hankkia rautatietä.

Nyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä nuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.

Donna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen välistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo kolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa? Olivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?

Hän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja niillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli pitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin ripustetaan vainajien muistoksi.

Donna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa. Santa Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja kaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.

Kapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan nuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi kumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut kaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin samalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin vain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä kaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin tarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.

Tuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu. Luostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli melkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.

Näin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen hyväksynyt.

Kun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen viitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin riennetään kuolevan luo.

"Kuinka käy nyt sokeitten?" ajatteli donna Elisa. "Kuinka ne voivat elää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?"

Kun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka ympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki hän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun, rivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten kuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.

"Mikä teillä kaikilla on?" kysyi donna Elisa. — "Ne tahtovat viedä meiltä kirkkomme", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä surkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.

Kirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna Concettan. "Oi, donna Elisa", sanoi hän, "ette ole koskaan eläissänne nähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään."

Mutta donna Elisa kulki edelleen.

Kirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven. Mutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet olivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta ikkunakomerosta.

"Herra Jumala", sanoi donna Elisa, "ne irroittavat Sor Arrigoa!" Ja hän ajatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran kun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana levottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.

Luciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa makaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine vedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa oli tapana peloitella lapsia hänellä.

"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?" ajatteli donna Elisa. Ja hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne uskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.

Mutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa. Hän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut eläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä olisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia kynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana kirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.

Sokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka kokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa. Siellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna Tura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco Voltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita, sokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat siellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää näe päivänvaloa.

Kaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku heistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin luo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.

Vielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra ja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella murheisia.

Donna Elisa tuli hyvin liikutetuksi. Oi, niin monta kertaa hän oli nähnyt nämä ihmiset pihallaan iloisina, ja nyt piti hänen kohdata heidät tällaisessa kurjuudessa! He olivat houkutelleet hänet vuodattamaan ihania kyyneleitä, kun he olivat laulaneet suruvirsiä hänen miehelleen signor Antonellille ja hänen veljelleen don Ferrantelle. Ei hän totisesti olisi tahtonut nähdä heitä tällaisessa hädässä.

Vanha Saraedda äiti rupesi puhumaan donna Elisalle.

"En tiennyt mitään, kun tulin", sanoi mummo. "Jätin koiran portaille ja astuin ovesta sisään. Sitten ojensin käteni nostaakseni syrjään ovipeitteen, mutta ovipeite oli poissa. Nostin jalkani, aivan kuin kynnyksen takana kuten ennenkin olisi ollut porras, mille polkea, muttei ollut mitään porrasta. Ojensin käteni ottaakseni vihkivettä, laskeusin polvilleni kulkiessani pääalttarin ohi, ja koetin kuunnella sitä pientä kelloa, joka aina soi, kun pater Rossi tulee pitämään messua. Donna Elisa, ei ollut ollenkaan vihkivettä, ei alttaria, ei kello soinut, ei ollut mitään."

"Oi, raukkoja, raukkoja!" sanoi donna Elisa.

"Sitten kuulen, kuinka taotaan ja hakataan eräässä ikkunassa. 'Mitä teette Sor Arrigolle?' huudan minä, sillä kuulen heti, että se on Sor Arrigon ikkuna.

"'Viemme hänet pois', vastaavat ne.

"Samassa tulee kirkkoherra don Matteo, ottaa minua kädestä ja selittää kaiken. Minä melkein suutun kirkkoherralle, kun hän sanoo, että tätä tehdään teatteria varten. Ne tarvitsevat meidän kirkkomme teatteriksi!

"'Missä on pater Succi?' sanon heti. Ja hän vie minut pater Succin luo. Hän saa viedä minut, sillä itse en osaa. Kun ne ovat ottaneet pois kaikki tuolit ja rukousjakkarat ja matot ja korokkeet ja irtoportaat, en osaa. Ennen kuljin täällä yhtä hyvin kuin tekin."

"Kirkkoherra hankkii teille toisen kirkon", sanoi donna Elisa. — "Donna Elisa", sanoi mummo, "mitä sanotte? Sanokaa yhtä hyvin, että kirkkoherra antaa meille näkömme! Voiko don Matteo antaa meille kirkon, jossa näemme, niinkuin näimme tässä? Ei yhdenkään tarvinnut tuoda opastaan tänne sisään. Tuolla donna Elisa, oli muuan alttari, kukat sillä olivat punaisia kuin Etna auringon laskiessa, ja me näimme sen. Laskimme kuusitoista vahakynttilän liekkiä pääalttarilla sunnuntaisin ja kolmekymmentä juhlapäivinä. Saatoimme nähdä, kuinka pastori Rossi toimitti täällä sisällä messua. Mitä teemme toisessa kirkossa, donna Elisa? Siellä emme voi mitään nähdä. Ne ovat uudelleen sammuttaneet silmäimme valon."

Donna Elisan sydän kävi niin lämpimäksi, kuin sulaa laavaa olisi vuotanut sen yli. Varmasti tehtiin näille sokeille suurta vääryyttä.

Sitten donna Elisa meni don Matteon luo.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi hän, "oletteko puhunut sindacolle?"

"Oi, oi, donna Elisa", sanoi don Matteo, "koettakaa te puhua hänelle, minun puheestani ei tule apua".

"Teidän korkea-arvoisuutenne, sindaco on muukalainen, ehkei hän ole kuullut puhuttavan sokeista."

"Signor Voltaro on käynyt hänen luonaan, pater Rossi on käynyt hänen luonaan ja minä myöskin, minä myöskin. Hän vastaa vain, ettei hän voi muuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto on päättänyt. Tiedättehän, donna Elisa, kaupunginneuvosto ei voi peruuttaa mitään. Jos se on päättänyt, että teidän kissanne lukee messun tuomiokirkossa, niin se ei voi sitä muuttaa."

Äkkiä syntyi kirkossa liikettä. Suuri, sokea mies astui sisään. "Isä
Elia", kuiskasi don Matteo, "isä Elia".

Isä Elia oli vanhin siinä sokeitten laulajien ammattikunnassa, joka tänne tavallisesti kokoontui. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja parta ja hän oli kaunis kuin joku pyhistä patriarkoista.

Kuten kaikki muut, meni hänkin pater Succin luo. Hän istuutui hänen viereensä ja nojasi otsansa kirstuun.

Donna Elisa meni isä Elian luo ja puhutteli häntä. "Isä Elia", sanoi hän, "teidän pitäisi mennä sindacon puheille".

Ukko tunsi donna Elisan ja vastasi hänelle karkealla vanhuksenäänellään.

"Luulette siis, että minä olen odottanut, kunnes te sanoisitte sen minulle. Ettekö käsitä, että ensimäinen ajatukseni oli mennä sindacon luo."

Hän puhui kovaan ja selvästi, niin että työmiehet lakkasivat kolkuttelemasta luullen jonkun ruvenneen saarnaamaan.

"Olen sanonut hänelle, että me sokeat laulajat muodostamme ammattikunnan ja että jesuitat avasivat meille kirkkonsa jo kolmesataa vuotta sitten ja antoivat meille oikeuden kokoontua tänne, jotta voisimme valita uusia jäseniä ja kuulla uusia lauluja.

"Ja minä sanoin hänelle, että meitä kuuluu tähän ammattikuntaan kolmekymmentä ja että pyhä Lucia on meidän suojeluspyhimyksemme ja ettemme me koskaan laula kadulla, vaan aina pihoissa ja huoneissa ja että me laulamme pyhäintaruja ja sitäpaitsi suruvirsiä, muttei ainoatakaan kevytmielistä laulua ja että jesuitta pater Succi avasi meille kirkon senvuoksi, että sokeat ovat meidän Herramme laulajoita.

"Minä sanoin hänelle, että muutamat meistä ovat recitatoreja, jotka osaavat esittää vanhoja lauluja, mutta toiset ovat trovatoreja, jotka keksivät uusia. Sanoin hänelle, että me tuotamme iloa monelle ihmiselle tällä jalolla saarella. Kysyin häneltä, miksei hän salli meidän jäädä eloon. Sillä koditon ei voi elää.

"Sanoin hänelle, että meillä on tapana vaeltaa kaupungista toiseen ympäri koko suuren Etnan, mutta Diamanten Luciankirkko on meidän kotimme ja täällä meille luetaan messu joka aamu. Miksi hän tahtoo kieltää meiltä Jumalan sanan lohdutuksen.

"Sanoin hänelle, että jesuitat muuttivat kerran mieltään ja aikoivat ajaa meidät pois kirkostaan, mutta se ei onnistunut heille. Vaan me saimme varakuninkaan kirjeen, jossa meille annettiin ikuisiksi ajoiksi oikeus pitää kokouksiamme Santa Lucia in Gesun kirkossa. Ja minä näytin hänelle kirjeen."

"Mitä hän silloin sanoi?"

"Hän nauroi minulle".

"Eikö kukaan muista herroista voi teitä auttaa?"

"Minä olen käynyt heidän luonaan, donna Elisa. Koko aamun minua on lähetetty Herodeksen luota Pilatuksen luo."

"Isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen äänensä, "oletteko unohtanut huutaa avuksi pyhimyksiä?"

"Minä olen rukoillut sekä mustaa madonnaa että San Sebastianoa että Santa Luciaa. Minä olen rukoillut niin monia, kuin olen tainnut nimeltä mainita."

"Mitä luulette, isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen vieläkin ääntään, "autettiinko don Antonio Grecoa senvuoksi, että hän lupasi rahoja donna Mikaelan rautatietä varten?"

"Ei minulla ole mitään rahoja annettavana", sanoi ukko lohdutonna.

"Ajatelkaahan kumminkin sitä, isä Elia", sanoi donna Elisa, "kun olette niin suuressa hädässä. Voisittehan koettaa luvata Kristuksenkuvalle, että te itse ja kaikki, jotka kuuluvat teidän ammattikuntaanne, puhutte ja laulatte rautatiestä ja kehoitatte ihmisiä auttamaan sitä, jos saatte pitää kirkkonne. Emmehän tiedä, auttaako se, mutta täytyy koettaa kaikkea mahdollista, isä Elia. Eihän lupaaminen maksa mitään."

"Minä lupaan vaikka mitä teidän tähtenne", sanoi ukko.

Hän nojasi taas sokean päänsä mustaan kirstuun, ja donna Elisa ymmärsi, että hän oli antanut lupauksen saadakseen olla rauhassa suruineen.

"Minä vien teidän lupauksenne Kristuksenkuvalle?" sanoi hän.

"Tehkää kuten tahdotte!"

* * * * *

Mutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan aamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin reipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin San Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella, olisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta San Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri esiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä kimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan kirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät myös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan yläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin. "Mehän näytämme nuorilta poikasilta", ajatteli ukko, "meillä on vielä pitkä jono vuosia elettävänämme".

Mutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa rinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli kutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa kävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän ei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi merkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa, sitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja kietoi kaapun ympärilleen.

Hänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja sanonut: "Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice." — Hän nyökäytti vastaan maatessansa siinä. "Olen valmis, en petä sinua."

Fra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän ei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli. Nyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon ja luostarin voimassa hänettäkin.

Hän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli kutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.

Siinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan puoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui, ettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että hän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä. Hänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä lähettää niitä hakemaan.

Maatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja enemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä, ikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi kääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.

Hän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa olisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa oli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä, että köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna Mikaelan asia edistyisi.

Astuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin juurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.

Fra Felice käänsi silmänsä häneen ja sanoi käheällä äänellä hymyillen heikosti: "Minun täytyy kuolla." Mutta sitten hän oikaisi: "Minä saan kuolla."

Donna Elisa kysyi, mikä häntä vaivasi ja tarjoutui toimittamaan apua.

"Istuutukaa tähän?" sanoi Fra Felice ja yritti raukeana pyyhkäistä hihansuulla pölyä korokkeelta.

Donna Elisa sanoi, että hän tahtoisi tuoda papit ja armeliaisuussisaret.

Ukko tarttui hänen hameeseensa ja piti häntä paikoillaan.

"Tahdon ensin puhua teidän kanssanne, donna Elisa."

Hänen oli vaikea puhua ja hän hengitti kiivaasti joka sanan välillä.
Donna Elisa istuutui hänen viereensä odottamaan.

Hetkisen vanhus makasi läähättäen, sitten hänen kasvoilleen kohosi puna, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän puhui helposti ja innokkaasti.

"Donna Elisa", sanoi Fra Felice, "minulla on muuan perintö jätettävänä.
Se on huolestuttanut minua koko päivän. En tiedä, kelle sen antaisin."

"Fra Felice", sanoi donna Elisa, "älkää sellaisesta huolta tehkö. Ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tarvitsisi hyvää lahjaa."

Mutta kun Fra Felice nyt oli paremmissa voimissa, tahtoi hän, ennenkuin määräsi perinnöstä, puhua donna Elisalle siitä, kuinka hyvä Jumala oli ollut häntä kohtaan.

"Eikö Jumala ole osoittanut minulle suurta armoa, tehdessään minusta polaccon?" sanoi hän.

"On kyllä, se on suuri lahja", sanoi donna Elisa.

"Vaikka saa olla vain pieni, pieni polacco, on se suuri lahja", sanoi Fra Felice, "varsinkin se on ollut hyödyllistä sen jälkeen kun luostari lakkautettiin ja kun toverit ovat poistuneet tai kuolleet. Se merkitsee sitä, että pussi on leipää täynnä, ennenkuin on ojentanutkaan kätensä kerjätäkseen. Se merkitsee sitä, että aina kohtaa iloisia kasvoja ja saa syvän kumarruksen tervehdykseksi. En tiedä mitään sen suurempaa lahjaa köyhälle munkille, donna Elisa."

Donna Elisa ajatteli, kuinka Fra Feliceä oli kunnioitettu ja rakastettu, sentähden että hän oli osannut ennustaa, mitkä numerot arpajaisissa voittaisivat. Eikä hän voinut kieltää hänen olevan oikeassa.

"Jos vaelsin tietä päivänhelteessä", sanoi Fra Felice, "tuli paimen luokseni ja saattoi minua pitkät matkat suojellen minua päivänvarjollaan. Ja kun tulin työmiesten luo viileisiin kivilouhoksiin, jakoivat ne leipänsä ja papuliemensä kanssani. En ole peljännyt ryöväreitä enkä karabiniereitä. Tullimies kaupunginportilla ei ole ollut huomaavinaankaan, kun olen kulkenut sivuitse pusseineni. Se on ollut hyvä lahja, donna Elisa."

"Onpa niinkin", sanoi donna Elisa.

"Eikä se ole ollut vaikea virka", sanoi Fra Felice. "He puhuttelivat minua ja minä vastasin heille, siinä kaikki. He tiesivät, että joka sanalla on oma numeronsa ja panivat merkille, mitä minä sanoin, ja pelasivat sen mukaan. Minä en tiennyt, kuinka se kävi, donna Elisa, se oli Jumalan lahja."

"Köyhä väki tulee teitä kovasti kaipaamaan, Fra Felice", sanoi donna
Elisa.

Fra Felice hymyili. "Eivät ne välittäneet minusta sunnuntaina, eikä maanantaina, kun silloin juuri äskettäin oli ollut arpominen", sanoi hän. "Mutta ne tulivat torstaina ja perjantaina ja lauantaiaamuna, koska joka lauantai arvotaan."

Donna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään muuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen, joka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat panneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset pois noista syntisistä arpajaisista.

"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice."

"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun minulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat minulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle papuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen armeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?"

"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?"

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Fra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä, raskaasti hengittäen.

"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville munkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa", kuiskasi hän.

Ja sitten hetkisen mietittyään: "Olisin myöskin tahtonut antaa sen Rooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä kaikista pitää huolta."

"Oletteko niin rikas, Fra Felice?" sanoi donna Elisa.

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hetken, sitten hän sanoi:

"Tahdon antaa sen kaikille ihmisille, donna Elisa."

Hän sai uusia voimia siitä ajatuksesta, hänen poskillaan näkyi taas heikko puna, ja hän kohosi kyynärpäänsä varaan.

"Katsokaa tätä, donna Elisa!" sanoi hän pistäen kätensä kaavun sisään ja vetäen esille sinetöidyn kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.

"Menkää viemään tämä sindacolle, Diamanten sindacolle."

"Tässä, donna Elisa", sanoi Fra Felice, "tässä ovat ne viisi numeroa, jotka ensi lauantaina voittavat. Ne on minulle ilmoitettu ja minä olen pannut ne paperille. Ja sindaco saa ottaa nämä numerot ja naulauttaa ne roomalaiselle portille, missä kaikki tärkeä kuulutetaan. Ja hänen pitää ilmoittaa kansalle, että tämä on minun testamenttini. Tämän minä lahjoitan kaikille ihmisille. Viisi voittavaa numeroa, koko viisiryhmä, donna Elisa!"

Donna Elisa otti kirjekuoren ja lupasi antaa sen sindacolle. Eihän hän voinut muutakaan tehdä, sillä Fra Felice-paralla ei ollut enää monta hetkeä elettävänään.

"Kunhan nyt tulee lauantai", sanoi Fra Felice, "silloin monet ajattelevat Fra Feliceä. — 'Pettääköhän vanha Fra Felice meidät?' kyselevät he itseltään. 'Voisikohan olla mahdollista, että voitamme koko viisikon?'

"Lauantai-iltana arvotaan Catanian raatihuoneen balkonilla, donna Elisa. Silloin he kantavat esille arpajaispyörän ja pöydän, ja arpajaisherrat tulevat ja se pieni, kaunis lastenkodin lapsi. Ja numero toisensa perästä lasketaan onnenpyörään, kunnes ne kaikki sata ovat siellä!

"Mutta väkijoukko seisoo alhaalla vavisten odotuksesta, niinkuin meri vapisee myrskytuulessa.

"Kaikki diamantelaiset ovat siellä ja ne seisovat aivan kalpeina eivätkä oikein uskalla katsoa toisiaan kasvoihin. Ennen he ovat uskoneet, mutta nyt eivät. Nyt he ajattelevat, että vanha Fra Felice on pettänyt heidät. Kukaan ei uskalla toivoa pikkuistakaan.

"Silloin vedetään ensimäinen numero, ja se on se oikea.

"Oi, donna Elisa, he hämmästyvät niin, että osaavat tuskin riemuita. Sillä he odottivat kaikki, että he pettyisivät. Kun toinen numero vedetään, tulee haudanhiljaisuus. Sitten vedetään kolmas. Arpajaisherrat ihmettelevät, kun kaikki on niin hiljaista. 'Tänään ne eivät voita mitään', sanovat he. 'Tänään saa valtio suuren voiton'. Vedetään sitten neljäs numero. Lastenkodin lapsi vetää kierretyn paperin pyörästä, merkitsijä avaa sen ja näyttää numeron. Alhaalla kansan joukossa tuntuu melkein kaamealta, ei uskalleta hiiskua sanaakaan sellaisessa onnessa. Vedetään viimeinen numero. Donna Elisa, ne huutavat, ne kirkuvat, ne heittäytyvät toistensa syliin, ne nyyhkyttävät. Ne ovat rikkaita. Koko Diamante on rikas".

Donna Elisa oli pitänyt käsivarttaan Fra Felicen pään alla ja tukenut häntä, sillaikaa kun hän oli läähättäen puhunut tämän kaiken. Nyt painui pää äkkiä raskaana alas. Vanha Fra Felice oli kuollut.

* * * * *

Donna Elisan ollessa vanhan Fra Felicen luona, olivat monet Diamanten ihmiset ruvenneet huolehtimaan sokeitten puolesta. Eivät juuri miehet, useimmat miehet olivat työssä vainioilla, vaan naiset. Ne olivat tulleet suurissa joukoin Santa Luciaan lohduttamaan sokeita, ja viimein, kun sinne oli kokoontunut noin nelisensataa naista, oli heidän päähänsä pälkähtänyt mennä puhuttelemaan sindacoa.

He olivat kulkeneet torille ja huutaneet sindacoa. Hän oli tullut raatihuoneen balkonille, ja he olivat rukoilleet sokeitten puolesta. Sindaco oli ystävällinen ja kaunis mies. Hän oli vastannut heille hyväntahtoisesti, mutta ei ollut tahtonut taipua. Hän ei voinut peruuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto oli päättänyt.

Mutta naiset olivat päättäneet, että se piti peruutettaman, ja he jäivät torille. Sindaco meni takaisin raatihuoneeseen, mutta he seisoivat vain torilla huutaen ja rukoillen. He eivät luvanneet poistua, ennenkuin hän oli myöntynyt.

Tällä välin saapui donna Elisa, aikoen antaa sindacolle Fra Felicen testamentin. Hän oli syvästi murheissaan kaikesta kurjuudesta, mutta samalla hän tunsi jonkullaista katkeraa tyydytystä siitä, ettei hän ollut saanut apua Kristuslapselta. Hän olikin aina arvellut, etteivät pyhimykset tahtoneet auttaa donna Mikaelaa.

Olipa se totisesti kaunis lahja, minkä hän oli saanut San Pasqualen kirkossa! Paitsi sitä, ettei se kyennyt auttamaan köyhiä, saattoi se vielä viedä turmioon koko kaupungin. Nyt menisi kaikki se, mitä ihmisillä vielä oli, arpojenmyyjälle. Siitä tulisi vain yhtämittaista lainaamista ja panttaamista.

Sindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja kohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat odotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.

"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?" sanoi hän. Donna Elisa katseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän kertoi testamentista.

Sindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. "Tämä on hyvin mieltäkiinnittävää", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.

Mutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi: "Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän roomalaiselle portille?"

"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen viimeinen tahto."

Donna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä oli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.

"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan, on myöskin kuollut mies", pisti hän väliin.

"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?" sanoi sindaco aivan ystävällisesti. "Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut minulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on päätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi."

"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!"

"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain luostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja ajatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään."

"Teitä rakastetaan hyvänä miehenä."

"Signora, luullaan silloin, että minä olen heikko mies, ja raatihuoneen edustalle keräytyy joka aamu neljäsataa työmiehenvaimoa kerjäämään milloin sitä, milloin tätä. On nyt vain kestettävä yksi päivä. Huomenna on kaikki unhoitettua."

"Huomenna!" sanoi donna Elisa. "Koskaan me emme tätä unhoita."

Sindaco hymyili, ja donna Elisa näki, että hän luuli tuntevansa
Diamanten kansan paremmin kuin hän, donna Elisa.

"Ja te luulette, että tämä painaa kovin heidän sydäntään", sanoi sindaco.

"Luulen, signor sindaco!"

Silloin sindaco naurahti. "Antakaa minulle tuo kirjekuori, signora!"

Hän otti sen ja meni balkonille.

Hän alkoi puhua naisille. "Olen juuri äsken saanut kuulla", sanoi hän, "että vanha Fra Felice on kuollut ja että hän on jättänyt testamentin teille kaikille. Hän on merkinnyt paperille viisi numeroa, joitten pitäisi voittaa ensi lauantain arvonnassa, ja hän lahjoittaa ne teille. Kukaan ei ole niitä vielä nähnyt. Ne ovat tässä kirjekuoressa, ja se on avaamaton."

Hän vaikeni hetkeksi, jotta naisilla olisi aikaa ajatella sitä, mitä hän oli sanonut.

Heti paikalla he alkoivat huutaa: "Numerot, numerot!"

Sindaco viittasi heitä vaikenemaan.

"Ajatelkaa", sanoi hän, "että Fra Felicen oli mahdotonta tietää, mitkä numerot ensi lauantaina vedettäisiin.

"Jos näihin numeroihin luotatte, voitte kaikki hävitä. Eikä meillä ole varaa tulla vielä köyhemmäksi kuin mitä jo olemme täällä Diamantessa. Pyydän teiltä senvuoksi, että annatte minun hävittää testamentin, niin ettei kukaan saa sitä nähdä."

"Numerot", huusivat naiset, "numerot esiin!" "Jos saan hävittää testamentin, lupaan teille", sanoi sindaco, "että sokeat saavat takaisin kirkkonsa.".

Torilla vallitsi hiljaisuus. Donna Elisa nousi oikeussalissa tuoliltaan ja tarttui molemmin käsin sen selkänojaan.

"Saatte valita kirkon tai numerot", sanoi sindaco. "Taivaan Jumala", huokasi donna Elisa, "hänhän on itse paha henki kiusaamaan köyhää kansaa tällä lailla".

"Olemme ennenkin olleet köyhiä", huusi nyt muuan nainen, "voimme olla köyhiä edelleenkin".

"Emme valitse Barrabasta Kristuksen sijasta", huusi toinen.

Sindaco otti tulitikkulaatikon taskustaan, raapaisi tulen ja vei sen hitaasti testamenttia kohti.

Naiset seisoivat äänettöminä ja antoivat Fra Felicen viiden voittavan numeron haihtua ilmaan. Sokeitten kirkko oli pelastettu.

"Tämä on ihme", kuiskasi vanha donna Elisa, "he uskovat kaikki Fra
Feliceen ja antavat hänen numeroittensa palaa! Tämä on ihme."

* * * * *

Iltapäivällä donna Elisa istui taas puodissaan koruompeluskehyksensä ääressä. Hän näytti vanhalta istuessaan siinä ja hänessä oli jotain sortumaisillaan olevaa ja murtunutta. Ei istunut siinä tavallinen donna Elisa, vaan köyhä, iäkäs, hyljätty nainen.

Hän veti neulan väsyneesti kankaasta ja kun hänen piti pistää se takaisin, teki hän sen hitaasti ja välinpitämättömästi. Hänen oli vaikea estää kyyneleitä putoamasta koruompeleelle ja turmelemasta sitä.

Donna Elisa oli saanut kestää suuren surun. Tänään hän oli kadottanut Gaetanon ainiaaksi. Ei ollut enää pienintäkään toivoa hänen takaisinsaamisestaan.

Pyhimykset olivat menneet vastustajien puolelle. He tekivät ihmeitä auttaakseen donna Mikaelaa. Ei kukaan voinut väittää, ettei se ollut ihme, mikä oli tapahtunut. Eivät olisi Diamanten köyhät naiset voineet seista hiljaa, sillaikaa kun Fra Felicen numerot paloivat, ellei heitä ihme olisi sitonut.

Ja kun hyvät pyhimykset näin tahtoivat auttaa donna Mikaelaa, joka ei pitänyt Gaetanosta, teki se erään ihmisparan niin vanhaksi ja toivottomaksi.

Ovikello kilisi kiivaasti ja donna Elisa nousi vanhaan tapaansa. Donna Mikaela tuli. Hän oli iloinen ja astui donna Elisaa vastaan ojennetuin käsin. Mutta donna Elisa kääntyi pois. Hän ei voinut puristaa noita käsiä.

Donna Mikaela oli riemuissaan. "Oi, donna Elisa, sinä olet auttanut minun rautatietäni. Mitä sanoisinkaan? Miten sinua kiittäisin?"

"Säästä kiitoksesi, käly!"

"Donna Elisa!"

"Jos pyhimykset tahtovat antaa meille rautatien, tapahtuu se kai sitävarten, että Diamante tarvitsee sitä eikä senvuoksi, että he rakastavat sinua."

Donna Mikaela peräytyi. Nyt hän viimein luuli ymmärtävänsä, miksi donna
Elisa oli vihainen hänelle. "Jospa Gaetano olisi kotona!" sanoi hän.
Hän seisoi siinä painaen kättään sydämelleen ja valittaen. "Jos Gaetano
olisi kotona, ei hän sallisi sinun olla noin julma minua kohtaan."

"Gaetanoko ei sallisi?"

"Ei, hän ei sallisi. Vaikka oletkin vihainen minulle, sentähden että rakastin häntä mieheni eläessä, et uskaltaisi soimata minua siitä, jos hän olisi kotona."

Donna Elisa kohotti hieman kulmiaan. "Luulet, että hän saisi minut vaikenemaan tällaisessa asiassa", sanoi hän ja hänen äänensä oli perin kummallinen.

"Mutta, donna Elisa!" Donna Mikaela tuli aivan hänen luokseen ja kuiskasi: "Onhan mahdotonta, aivan mahdotonta olla häntä rakastamatta. Hän on kaunis, kuuletko. Hän voittaa minut ja minä pelkään häntä. Sinun täytyy antaa minun rakastaa häntä."

"Täytyykö?" Donna Elisa katsoi maahan ja puhui hyvin lyhyeen ja käheällä äänellä.

Donna Mikaela joutui suunniltaan. "Minua hän rakastaa", sanoi hän. "Ei Giannitaa, vaan minua. Ja sinun pitäisi pitää minua tyttärenäsi, sinun pitäisi auttaa minua, sinun pitäisi olla hyvä minulle. Ja sensijaan sinä asetut vastaan. Sinä olet julma. Et salli minun tulla luoksesi puhumaan hänestä. Kuinka kaipaankaan ja työskentelenkään, en saa sitä sinulle sanoa."

Donna Elisa ei voinut kestää kauempaa. Olihan donna Mikaela todellinen lapsi, nuori, ajattelematon ja vapiseva kuin linnun sydän. Juuri sellainen, josta täytyi pitää huolta. Donna Elisan täytyi syleillä häntä.

"Enhän tiennyt sitä, sinä tuhma lapsi-raukka", sanoi hän.

Seitsemäs luku.

IHMEEN TAPAHDUTTUA.

Sokeitten laulajain ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa. Ylinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien leikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat heistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.

Vakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä merkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan Academian.

Kirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui odottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja. Välistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta se tukahdutettiin ja hillittiin heti.

Ne sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä seisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.

"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa", lausuivat he, "ihmeitten vuoren ihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus! Hän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi pitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä hallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa kultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa niille, jotka häntä nyt auttavat".

"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut", sanoi toinen. "Köyhänä, huomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on hänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät', sanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun rikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun hätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä täydet.'"

Aina sitä myöten kun säe toisensa, jälkeen sanottiin, hyväksyttiin se tai hyljättiin. Sokeat arvostelivat hyvin ankarasti.

Mutta seuraavana päivänä, he lähtivät vaeltamaan kautta Etnan ja lauloivat rautatietä kansan sydämeen.

* * * * *

Kun Fra Felicen testamentin ihme oli tapahtunut, alkoivat ihmiset antaa lahjoja rautatietä varten. Donna Mikaela oli pian koonnut noin sata liiraa. Silloin matkustivat donna Mikaela ja donna Elisa Messinaan katsomaan höyryraitiotietä, joka kulkee Messinan ja Pharon välillä. Heillä ei ollut suuria ajatuksia. He tyytyisivät höyryraitiotiehen.

"Mitä varten rautatien pitää olla niin kallis?" sanoi donna Elisa. "Sehän on niinkuin tavallinenkin tie, vaikka siihen pannaan sitten kaksi rautakiskoa. Mutta insinörit ja hienot herrat tekevät tien niin kalliiksi. Älä välitä insinöreistä, Mikaela! Anna meidän kunnon tientekijöittemme, Giovannin ja Carmelon, rakentaa rautatiesi!"

He tutkivat tarkkaan Pharoon vievän höyryraitiotien ja toivat kaiken mahdollisen tiedon tullessaan. He mittasivat, kuinka pitkä oli kiskojen väli, ja donna Mikaela piirusti paperipalalle, kuinka raiteet asemilla kulkivat ristiin rastiin. Se ei ollut niin vaikeaa. He olivat varmoja siitä, että selviytyisivät itsekseen.

Tänään tuntui siltä, ettei ollut mitään esteitä. Eihän ollut vaikeampaa rakentaa asemataloa kuin tavallistakaan taloa, sanoivat, he. Eikä sitäpaitsi tarvittaisikaan enempää kuin pari asemataloa. Pieni koju riitti useimpiin pysähdyspaikkoihin.

Kun he vain voisivat olla muodostamatta yhtiötä, ottamatta palvelukseensa hienoja herroja ja tekemättä sellaista, mikä maksaa rahaa, saataisiin rautatie kyllä pystyyn. Ei se tulisi niin kalliiksi. Maan he kyllä saisivat ilmaiseksi. Korkeat herrat, joitten omaa oli maa Etnalla, ymmärtäisivät kyllä, kuinka suuren hyödyn he voisivat saada rautatiestä ja antaisivat sen vapaasti kulkea alueittensa läpi. He eivät pitäneet tarpeellisena radan viitoittamista edeltäkäsin. He alkaisivat Diamantesta ja rakentaisivat vähitellen Cataniaan saakka. Piti vain alkaa ja sitten lisätä joka päivä pieni pala. Eihän se ollut niin vaikeata.

Tämän matkan jälkeen he ryhtyivät rakentamaan tietä omin päin. Don Ferrante ei ollut jättänyt donna Mikaelalle suurta perintöä, mutta onneksi oli hänelle kuulunut suuri ala laavan peittämää autiomaata Etnan rinteellä. Tänne alkoivat Giovanni ja Carmelo raivata tilaa uudelle rautatielle.

Kun yritys alkoi, oli rautatienrakentajilla vain sata liiraa. Mutta testamentille tapahtunut ihme oli täyttänyt heidät pyhällä mielettömyydellä.

Miten oivallinen rautatie siitä tulisikaan, miten oivallinen!

Sokeat laulajat olivat osakkeitten kerääjiä, pyhimyksen kuva antoi rakentamisluvan, ja vanha puotirouva, rouva Elisa, oli insinöörinä.

Kahdeksas luku.

JETTATORE.

Cataniassa oli kerran "pahasilmäinen" mies, jettatore. Hän oli melkein peloittavin jettatore, mitä Sisiliassa on ollut. Heti kun hän näyttäytyi kadulla, kiiruhtivat ihmiset taivutetuin sormin tekemään suojelevan merkin. Eikä sekään useimmiten auttanut. Se, joka oli hänet kohdannut, sai varustautua ottamaan vastaan surkean päivän. Hänen ruokansa oli pohjaanpalanutta ja hänen hieno, vanha hyytelömaljansa rikki. Hän saisi tietää, että hänen pankkiirinsa oli lakkauttanut maksunsa, ja että se pikkuinen kirjelippu, jonka hän oli lähettänyt ystävänsä puolisolle, oli joutunut vääriin käsiin.

Useimmiten oli jettatore pitkä, hoikka mies ja hänellä on kalvakat, vilkuilevat silmät ja pitkä nenä, joka riippua lerpattaa ylähuulen päällä. Jumala on pannut papukaijan nenän merkiksi jettatoreen. Mutta kaikkihan vaihtelee, ei mikään säännöllisesti uudistu. Tämä jettatore oli pieni mies, ja hänen nenänsä kuin San Michelen.

Tästä juuri seurasi, että hän teki paljon enemmän pahaa kuin tavallinen jettatore. Kuinka monta vertaa useammin meitä ruusu pistääkään kuin nokkonen polttaa!

Jettatoren ei koskaan pitäisi kasvaa aikaihmiseksi. Hän on onnellinen vain niinkauan kuin hän on lapsi.

Silloin hänellä vielä on äiti-kultansa, ja tämä ei koskaan näe tuota pahaa silmää, hän ei koskaan ymmärrä, miksi hän joka kerran pistää neulalla sormeensa, kun hänen poikansa tulee ompelupöydän ääreen. Hän ei koskaan pelkää suudella häntä. Vaikka hänen talossaan on aina sairaita ja palvelusväki muuttaa yhtenään ja ystävät vetäytyvät pois, hän ei koskaan huomaa mitään.

Mutta sittenkun jettatore on astunut ulos maailmaan, on hänen monasti perin vaikea tulla toimeen. Täytyyhän ihmisten ensi kädessä ajatella omaa itseään, eihän kukaan saata turmella koko elämäänsä olemalla hyvä jettatorea kohtaan.

Löytyy paljon jettatoreja, jotka ovat pappeja.

Eikähän se ole mikään ihme: susihan iloitsee, jos se saa repiäkseen monta lammasta. Jettatoret eivät milloinkaan voine tehdä enemmän pahaa kuin pappeina. Miten mahtanee käydä niitten lasten, jotka he kastavat ja niitten morsiusparien, jotka he vihkivät.

Se jettatore, josta tässä puhutaan, rupesi insinöriksi ja aikoi rakentaa rautateitä. Hänet määrättiinkin eräälle valtion rautatierakennuksista. Eihän valtio voinut tietää, että hän oli jettatore. Mutta oi, sitä kurjuutta! Kohta kun hänet oli määrätty radalle, tapahtui pelkkiä onnettomuuksia. Kun piti tehtämän leikkaus jonkun kukkulan läpi, sattui vieremä vieremän perästä, kun piti silta rakennettaman, murtuminen toisensa jälkeen. Kun piti räjähdytettämän kalliota, tappoivat sinkoilevat kivisirut työmiehiä.

Ainoa, joka ei koskaan vahingoittunut, oli insinöri, jettatore.

Mutta ne raukat, jotka tekivät työtä hänen johdollaan! He laskivat joka aamu sormensa ja jäsenensä. "Huomenna me olemme kenties kadottaneet teidät", sanoivat he.

Ilmoitettiin yli-insinörille, ilmoitettiin ministerille. Ei kumpikaan heistä tahtonut välittää valituksista. He olivat liian viisaita ja oppineita uskoakseen pahaan silmään. Pitäkööt työmiehet paremmin varansa työskennellessään. Heidän oma syynsä oli, että saivat kärsiä onnettomuuksia.

Ja soravaunut kaatuilivat ja lokomotivit räjähtelivät.

Eräänä aamuna kuiskailtiin, että insinöri oli poissa. Hän oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt, miten hänen oli käynyt. Oliko joku ehkä pistänyt hänet kuoliaaksi? Ei, ei, kukapa olisi uskaltanut murhata jettatoren!

Mutta hän oli tosiaankin kadonnut, eikä kukaan nähnyt häntä senjälkeen.

Muutaman vuoden kuluttua alkoi sitten donna Mikaela ajatella rautatiensä rakentamista. Ja saadakseen siihen rahoja tahtoi hän pitää myyjäiset suuressa franciskaniluostarissa Diamanten ulkopuolella.

Siellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit. Donna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä huvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä riippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria tynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.

Työskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon kanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija. Kerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät kaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat pienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja kovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.

Hän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi hänet sinne viideksi minuutiksi.

"Nyt olen vanki", sanoi hän jäätyään yksikseen.

Hän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien takana.

Tältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä, hiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.

"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee", ajatteli hän.

Mutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä tulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne, ehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi kuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua sellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.

Eikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä häntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain yhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.

Hän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan loppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten hän huutaisi!

Hän jyskyttäisi ovea, hän raapisi länsillään seinien muurisavea, hän koettaisi purra poikki ikkunan ristikkoa.

Kun he viimein löytäisivät hänet, makaisi hän kuolleena lattialla, ja kaikkialla näkyisi merkkejä siitä, kuinka hän oli koettanut päästä pois.

Miksei Gandolfo tullut? Nyt hän oli täällä ollut ainakin neljänneksen, puoli tuntia. Miksei hän tullut?

Hän uskoi varmasti olleensa telkien takana kokonaisen tunnin, kun
Gandolfo tuli. Missä hän oli viipynyt niin kauan?

Hän ei ollut viipynyt ensinkään. Hän oli vain ollut poissa viisi minuuttia.

"Herra Jumala, tältä tuntui siis istua vangittuna, tällaista oli Gaetanon elämä!" Hän hyrskähti itkuun, kun taas näki yllään aukean taivaan.

Kun he hetken kuluttua seisoivat avonaisella parvekkeella, näytti Gandolfo hänelle paria ikkunaa, joissa oli luukut ja vihreät auringonvarjostimet.

"Asuuko tuolla joku?" kysyi donna Mikaela. "Asuu, donna Mikaela."

Gandolfo kertoi, että siellä asui muuan mies, joka ei koskaan lähtenyt ulos muuta kuin yöllä, mies, joka ei koskaan puhutellut ketään.

"Onko hän hullu?" kysyi donna Mikaela.

"Ei, ei, hän on yhtä viisas kuin te tai minä. Mutta hän sanoo, että hänen täytyy pysyä piilossa. Hän pelkää hallitusta."

Donna Mikaelan mieltä alkoi suuresti kiinnittää tämä mies. "Mikä hänen nimensä oli?" sanoi hän.

"Minä nimitän häntä signor Alfredoksi."

"Millä lailla hän saa ruokaa?"

"Minä sitä laitan hänelle", sanoi Gandolfo.

"Entä vaatteita."

"Minä nekin hankin hänelle. Minä vien hänelle myöskin kirjoja ja sanomalehtiä."

Donna Mikaela kulki hetken äänetönnä. "Gandolfo", sanoi hän sitten ja antoi hänelle ruusun, joka oli hänellä kädessään. "Pane tämä tarjottimelle, kun ensi kerran viet ruokaa vankiraukallesi!"

Senjälkeen donna Mikaela lähetti melkein joka päivä jonkun pikku esineen luostarin miehelle. Milloin kukan, milloin kirjan, milloin pari hedelmää. Se tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän leikitteli mielikuvituksellaan. Hänen onnistui melkein kuvitella mielessään, että hän lähetti nämä kaikki Gaetanolle.

Kun tuli myyjäispäivä, meni donna Mikaela aikaisin aamulla luostariin. "Gandolfo", sanoi hän. "mene vankisi luo kysymään häneltä, eikö hän tahdo tulla tänä iltana juhlaamme".

Gandolfo toi pian vastauksen. "Hän käskee sanomaan teille paljon kiitoksia, donna Mikaela", sanoi poika. "Hän lupaa tulla."

Donna Mikaela hämmästyi, sillä hän ei ollut luullut, että mies uskaltaisi tulla. Hän oli tahtonut vain osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

Jokin pakoitti donna Mikaelan nostamaan silmänsä. Hän seisoi luostarin pihalla ja yhdestä rakennuksesta avattiin ikkuna hänen yläpuoleltaan. Donna Mikaela näki keski-ikäisen, miellyttävännäköisen miehen seisovan ikkunassa ja katselevan häntä.

"Tuolla hän on, donna Mikaela!" sanoi Gandolfo.

Donna Mikaela oli onnellinen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vapauttanut ja pelastanut tämän miehen. Ja oli siinä vielä muutakin. Ihmiset, joilla ei ole mielikuvitusta, eivät voi sitä ymmärtää. Mutta donna Mikaela kulki koko päivän vavisten ja odottaen. Hän ajatteli vain, miten hän pukeutuisi. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi odottanut Gaetanoa.

Mutta donna Mikaela sai pian toisenlaistakin tekemistä. Koko päivän virtasi onnettomuuksien joukko häntä vastaan.

Ensimäinen oli vanhan Etnanryövärin, Falco Falconen kirje.

"Rakas ystävä, donna Mikaela!

Koska olen kuullut, että sinä aiot rakentaa rautatien pitkin Etnaa, tahdon ilmoittaa sinulle, että minun suostumuksellani se ei koskaan tule tapahtumaan. Sanon sen sinulle nyt heti, jottet tuhlaisi enempää rahaa etkä vaivaa tähän yritykseen.

Kuuluisa, korkeasyntyinen signora, olen nöyrä palvelijasi

Falco Falcone.

Passafiore, sisarenpoika, on tämän kirjoittanut."

Donna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui, että tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut sitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.

Hetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He neuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista maata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas laavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai tuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan lujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät saisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.

Donna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä.

Kohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.

Diamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä. Nämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan rautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he sanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko rautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie, niinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.

Oi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela tunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.

"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?" sanoi hän alakuloisena.

Eikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa.
Diamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat.
Pilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka
oli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.

Kuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi kiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään muita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.

Itku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt hänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?

Donna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka nojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi hänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli oppinut pelkäämään jo lapsena.

Donna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. "Seuratkaa minua, signor!" sanoi hän ja kulki edellä.

Hän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten hän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen täytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.

Hän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon ovella ja astui sisään.

Siellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni öljylamppu.

Kun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä hän ei olisi tahtonut nähdä häntä.

Kuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon jalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille. Ehkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.

Mutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki väärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla päästä hänestä.

Donna Mikaela oli kulkenut läpi koko kirkon ja seisahtui nyt katselemaan Kristuksenkuvaa. Hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa miehelle, joka häntä seurasi.

Hän muisti, millaista sääliä hän äskettäin oli tuntenut tätä miestä kohtaan, sentähden, että tämä istui vankina, niinkuin Gaetanokin. Hän oli iloinnut niin suuresti, kun oli voinut houkutella hänet takaisin elämään. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän lähettää hänet jälleen vankilaan?

Hän muisti sekä isänsä että Gaetanon. Tulisiko tästä kolmas, jonka hän…

Hän seisoi äänetönnä taistellen itsensä kanssa. Viimein jettatore alkoi puhua.

"Kas niin, signora, eikö ole totta, että olette saanut tarpeeksenne minusta?"

Donna Mikaela teki kieltävän liikkeen.

"Ettekö toivo, että palaan taas koppiini?"

"En ymmärrä teitä, signor."

"Ymmärrätte kylläkin. Teille on tänään tapahtunut jotain hirmuista. Te olette nyt aivan toisennäköinen kuin eilen."

"Olen hyvin väsynyt", sanoi donna Mikaela kiertäen.

Mies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden esille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina heidän välillään.

"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?" — "Koetan uudestaan huomenna." — "Ettekö sitten ole tuntenut minua?" — "Olen, olen nähnyt teidät ennen Cataniassa." — "Ettekö pelkää jettatorea, te?" — "Ennen kyllä, lapsena." — "Mutta nyt, ette nyt pelkää?" Donna Mikaela jätti vastaamatta. — "Pelkäättekö itse?" sanoi hän. — "Sanokaa totuus", sanoi toinen kärsimättömänä. "Mitä aioitte sanoa minulle, kun toitte minut tänne?"

Donna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa jotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen mieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän katsoi Kristuksenkuvaan. "Vaaditko sinä sitä?" tuntui hän kysyvän. "Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on sama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni."

"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin", sanoi hän.
— "Niin, näettekös, ette uskalla." — "Aion rakentaa rautatien,
tiedättehän?" — "Tiedän." — "Tahtoisin, että te auttaisitte minua."
— "Minäkö?"

Nyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän ihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.

"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän, ettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan parempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte sulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne."

Mies katsoi häneen melkein ankarasti. "Tiedättekö te, mitä sanotte?" — "Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö." — "Juuri niin, liian rohkea pyyntö."

Ja sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.

"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin". Donna Mikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut itseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti kestää ystävällisenä. — "Minun juhlani on pian täydessä käynnissään", sanoi hän luottavasti.

"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!" sanoi mies. "Viimeinen, josta ihminen lakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa itsestään."

"Miksi pitäisi sitten?"

Mies teki liikkeen, aivan kuin häntä tuskastuttaisi donna Mikaelan luottamus.

"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa", sanoi hän, "rauhoituin helposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on levinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet taikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus kohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on esiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse sitä uskoa."

"Se on niin järjetöntä", sanoi donna Mikaela.

"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta tuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin erääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä luin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut ratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan epätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on tapahtunut? kysyin. — Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. — Oi, sitä kurjuutta.

"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin kaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut. Kysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä vaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä kurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun satuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? — Kissa, signor? — Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan minulta maitoa. Missä se nyt on? — Se tarttui rotanloukkuun. — Mitä sanotte, Fra Felice? — Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se saanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. — Mitä siitä sanotte, donna Mikaela?"

"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?"

"Minähän olen jettatore."

Donna Mikaela kohautti olkapäitään. "Tuollaista hulluutta!"

"Jonkun ajan kuluttua heräsi minussa uusi elämänhalu. Silloin naputti Gandolfo ovelleni ja pyysi minua teidän juhlaanne. Miksi en menisi? On mahdotonta uskoa tuottavansa onnettomuutta vain näyttäytymällä. Tuntui aivan juhlalta, donna Mikaela, jo se, kun sai laittautua kuntoon, ottaa esille mustat vaatteensa, harjata ne ja pukea päälleen. Mutta kun saavuin juhlapaikalle, oli se autio, sade virtasi, teidän venetsialaiset lyhtynne olivat vettä täynnä. Ja te itse näytitte siltä kuin olisitte kohdannut koko elämän onnettomuudet yhtenä päivänä. Kun katsoitte minuun, kävitte kauhusta tuhkanharmaaksi. Kysyin joltakin: Mikä on signora Alagonan oma nimi? — Palmeri. — Oi, Palmeri, hän on siis Cataniasta, hän on tuntenut jettatoren."

"Niin se on totta, minä tunsin teidät."

"Te olette ollut hyvin ystävällinen, hyvin hyvä, ja minua surettaa se, että olen turmellut juhlanne. Mutta nyt lupaan, että pysyn erilläni sekä teidän juhlastanne että teidän rautatiestänne."

"Miksi teidän pitäisi pysyä erillänne?"

"Minä olen jettatore."

"Minä en usko sitä. Minä en voi sitä uskoa."

"Enhän minäkään usko. Kyllä, kyllä minä uskon. Katsokaas, sanotaan, ettei jettatorea voita kukaan muu kuin se, joka on yhtä suuri pahassa kuin hän. Kerran, sanotaan, katsoi jettatore peiliin, ja hän kaatui kuoliaana maahan. No niin, minä en koskaan katso peiliin. Minä uskon sen siis itse."

"Minä en usko. Luulen melkein, että uskoin, kun näin teidät tuolla ulkona. Nyt en usko."

"Antaisitte minun kenties työskennellä rautatiellänne?"

"Antaisin tietysti, jos vain suostuisitte."

Mies tuli taas aivan lähelle donna Mikaelaa, ja he puhuivat muutamia lyhyitä lauseita. "Tulkaa tänne valoon, tahdon nähdä teidän kasvonne." — "Te luulette, että minä teeskentelen." — "Minä luulen, että te olette kohtelias." — "Miksi minun pitäisi olla kohtelias teille?" — "Onko tuo rautatie teille minkään arvoinen." — "Siitä riippuu elämäni onni." — "Kuinka niin?" — "Sen pitää hyödyttää erästä, jota rakastan." — "Oikein syvästikö?" Donna Mikaela ei sanonut mitään, mutta mies luki vastauksen hänen kasvoistaan.

Hän notkisti polvensa donna Mikaelan eteen ja kumarsi päänsä niin syvään, että saattoi suudella hänen hameensa helmaa. — "Te olette hyvä, te olette hyvin hyvä. En koskaan tätä unohda. Ellen olisi se, mikä olen, kuinka kernaasti rupeaisinkaan palvelukseenne!"

"Teidän täytyy auttaa minua!" sanoi hän. Ja häntä liikutti niin miehen onnettomuus, ettei hän enää peljännyt tämän vahingoittavan häntä.

Mies hyppäsi pystyyn. "Sanon teille jotain. Ette voi kävellä yli lattian kompastumatta, jos minä katson teihin."

"Lorua", sanoi hän. "Koettakaa!"

Ja hän koetti. Mutta hän oli oikein peloissaan. Siitä saakka, kun hän otti ensimäisiä askeleitaan, ei hän ollut tuntenut itseään niin epävarmaksi. Mutta sitten hän ajatteli: "Jos tämä olisi Gaetanon tähden, kestäisin kyllä."

Silloin se kävi.

Hän kulki edes ja takaisin yli kirkonlattian.

"Pitääkö minun tehdä se kerran vielä?" Mies nyökäytti päätään.

Siinä astuessaan donna Mikaelan johtui mieleen:

"Kristuslapsi on ottanut häneltä pois kirouksen, jotta hän auttaisi minua." Hän kääntyi äkkiä ja tuli taas miehen luo.

"Oi tiedättekö, te ette ole mikään jettatore."

"Enkö ole?"

"Ette, ette!" donna Mikaela tarttui miestä olkapäihin ja pudisti häntä.
"Ettekö näe sitä, ettekö ymmärrä? Se on otettu teiltä pois."

Pikku Gandolfon ääni kuului käytävästä kirkon ulkopuolelta. "Donna Mikaela, donna Mikaela, missä olette? Olemme saaneet niin paljon väkeä, donna Mikaela. Kuulkaa, kuulkaa!"

"Eikö sada enää?" kysyi jettatore epävarmalla äänellä.

"Ei sada, kuinka voisi sataa? Kristuksenkuva on ottanut pois teiltä kirouksen, jotta auttaisitte hänen rautatietään."

Mies horjui ja hapuili käsillään ilmaa. "Se on poissa. Uskon tosiaankin, että se on poissa. Äsken sen vielä tunsin. Mutta nyt…"

Hän aikoi taas heittäytyä donna Mikaelan jalkoihin.

"Ei minun eteeni", sanoi donna Mikaela, "hänen, hänen eteensä!" Hän osoitti Kristuksenkuvaa.

Mutta mies heittäytyi sittenkin donna Mikaelan jalkoihin. Hän suuteli hänen käsiään ja hyrskivässä itkussa kertoi, kuinka ihmiset olivat vainonneet ja kammonneet häntä ja kuinka paljon kurjuutta elämä tähän asti oli hänelle tuottanut.

Seuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä.
Eikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.

Yhdeksäs luku.

PALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.

Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.

Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.

Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin, hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.

Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa, mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla kuin Palermon sarasenilinnassa.

Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.

Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.

Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan. Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.

Palazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa, jottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten luvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat ja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät saaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa piti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä pitkät sarvet kuin Corvajien.

Saattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen vihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan Corvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.

Nyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit ja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja, ja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä kaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää risaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka asuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.

Eikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä merkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan tyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on suurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine ikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.

Mutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä aikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin heidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä jakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa korkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat Corvajan kannattajista.

Vielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin corvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli lampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja pyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna on corvajalaisten suojelija.

Geracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja ihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on vain heittiöitä ja taskuvarkaita.

Donna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli hänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet muuta kuin panna vastaan.

Corvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat kateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet siitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se oli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi koko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä rautatiellä.

Muutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa vihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan sitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti teräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä monta huolta kuin sitronassa oli neuloja.

Sitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi. Mutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden linjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas seuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna rikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.

* * * * *

Monte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori. Molemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia. Toisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä vuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat luhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä terassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.

Torin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan pengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä lumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä. Se oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.

Kerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua naista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään. Molemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään ihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.

Pian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen naisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi kertomaan heille satuja. "Kerrotaan, että … ja olipa kerran…" puhui hän.

Niin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut ruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen sotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he saivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta lintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet, jotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata ne.

Vanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen, mutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että maatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan kaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he huomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan. Molempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja lerppahattuja.

Äkkiä vanha nainen sanoi lapsille: "Rakastatteko Kristuslasta?" —
"Rakastamme, rakastamme!" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat
silmänsä säteilivät. — "Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?" —
"Tahtoisimme."

Nainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa helyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät jalassa. "Tässä hän on", sanoi hän. "Olen ottanut hänet mukaani näyttääkseni teille."

Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille lentosuukkoja.

"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.

"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.

Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.

"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.

Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."

Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt, voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan voittaa puolelleen nekin.

Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.

"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin, jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä, jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."

Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella. "Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"

Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten, niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa. Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.

Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri, otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.

"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs.
"Ota ja tee sille, mitä voit!"

Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää työmiestä.

Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi ivaten polvilleen ja nauroi.

Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa, joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan musertaa koko tuo vihattu puunukke.

Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä vetänyt kuvaa pois.

Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi tarvinnut, kuokka kohotettuna.

"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"

Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.

"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.

"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.

Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas pengerportaita.

Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi kiihkeästi: "Jos tuo pienokainen teidän käsissänne voi estää tämän tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."

Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään. Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä, jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.

Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.

"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan ajattele meitä."

Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.

Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon köyhään naiseen niinkuin sisareen.

"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.

Karabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.

Ei, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.

Lapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet lapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.

Karabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti vakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta niille muille. "Ninetta on lapsen äiti", sanoi hän, "tiedättehän te sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli naimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa takaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole kovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan kahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa Ninettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on täytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan lapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi", sanoi hän väkijoukkoon vedoten.

Mutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.

"Ninetta on Geraci", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä seisoi kiinteänä.

"Kun tulimme tänne hakemaan lasta", sanoi polisi, "emme löytäneet sitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan, ja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti meille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme Ninettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.

"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla vahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin huutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. — 'Francesco, vastasi tyttö heti.

"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi Ninettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken näin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä istui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja kaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin minä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole Marcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen mitään oikeutta."

Silloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka pakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä liikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli antanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä olisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La Feluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää kuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika rakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen oikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet erota hänestä.

Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."

Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan minua!" Hän viittasi kuvaan.

Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia", kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen säpsähtäen. — "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet tahdo."— "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. — "Minä tiedän yhden, joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta viedään lapsi", lisäsi hän.

Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi, kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän, mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".

"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen. "Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala, kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. — Kun sinä tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."

Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan. Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois. Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!' Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain ulkopuolella!

Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.

Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista, niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.

Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan. Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat loukanneet miehensä kunniaa.

Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen, kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli verikoira.

Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin läpipääsemättömästä muurista.

Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.

Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin poistuisi.

Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua suojelkoon!" sanoi hän.

Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa. Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin petoeläin ennen hyppyä.

Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.

"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa hänelle.

"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"

Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.

Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja hänet saatiin kiinni.

Hän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti kiinni. "Oi, antakaa minun tehdä se!" huusi hän. "Hänen tähtensä!"

Mutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian lapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.

"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!" sanoi hän. Hän oli hämillään, mutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat enemmän kuin hänen sanansa. "Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt niin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi vahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia."

Hän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti kotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten paronien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen tietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.

Kun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään hänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta donna Mikaela suuteli Marciaa. "Rukoile onnessasi minun puolestani, Marcia-sisko!" sanoi hän.

Kymmenes luku.

FALCO FALCONE.

Nyt ovat sokeat laulajat viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten rautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka ilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa kaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat ihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on tehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla, ilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat luovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.

Näinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat kiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten räjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan köyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he ovat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen ja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä, niin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat, luulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti laavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.

Mutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas, Falco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut Etnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don Ferranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti uhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan? Miksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä kottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia syvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna Mikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi vaatia rautatierakennuksen lopettamista?

Donna Mikaela sanoo itsekseen: "Onko Falco Falcone unohtanut sanansa, vai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?"

Ja kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: "Milloin syöksyy Etnan tuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva? Milloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?"

Kun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon hänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor Alfredoa.

Juuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan, pieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea, että se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi palaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa talon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä pistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat yhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.

Tässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain köyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia ylpeyttä.

Falcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina synnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa halveksivat häntä.

Tämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan, siroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan, kuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen? Synnyttäisikö hän pojan vai tyttären?

Joka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi syntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne yhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan. Seuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. "Ehkä laskin eilen väärin", sanoi hän.

Kun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että hän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan. Kun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi syvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen kylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta kadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä oikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen äitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.

Se olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat. Falcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan päivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet rinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: "Luulenpa tuoneeni maailmaan sankarin".

Hän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä. Mutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia lukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen kirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa on silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten sanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä Ba.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä jätti hänet rauhaan. "Sinusta tulee kuitenkin suurmies", sanoi hän.

Falco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei viitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä hänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä saattoi odottaa tappelua.

Falcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja joita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti kyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli liian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun isä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut koskaan, että hänestä tehtiin pilaa. "Minun vanhin poikani on etevin teistä kaikista", sanoi hän.

Kun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: "Falco on ylpeä. Hän pitää kunnianaan hävittää rautatien."

Ja tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä, kun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.

Kokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin muutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen työhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja hän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli iloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi, kun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja valmiissa vuoteessa pehmeät patjat.

Oli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat kotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä, sillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet tulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat valmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki kotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä nurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen sormellaan maalattiaan. — "Mitä täällä on tapahtunut?" sanoivat veljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle. "Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi." — "Aikovatko he ottaa meiltä talon pois?" huudahtivat veljet. — "Ne aikovat ottaa meiltä kunnian ja leivän."

Ja hän kertoi: "Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri Gasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle kaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä on ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.

"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan minä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli Pepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois."

"Mitä Pepa oli tehnyt?" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.

"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora Gasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. — 'En', sanoi hän, 'tyttö ei ole rehellinen.' — 'Pepa on saanut leivän signor Gasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' — 'En minä häneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin vasta ensi maanantaina.' — 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin köyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' — 'En', sanoi hän, 'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin sen piian.' — 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet meiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja huusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois."

"Mitä tässä nyt on tehtävä?" sanoi Nino. "Pepan täytyy hankkia itselleen toinen palveluspaikka."

"Nino", sanoi Zia-äiti. "Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille sanonut Pepasta ja signor Gasparosta."

"Kuka voisi estää naisia juoruamasta", sanoi Nino.

"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille ruokaa", sanoi Turiddo.

"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa leipää, jotta tämä sitten…"

"Äiti", keskeytti Nino tulipunaisena. "Minä en aio panettaa itseäni kalereille Pepan tähden."

"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä" sanoi Zia-äiti.

"Nino", sanoi silloin Pietro, "meidän täytyy lähteä kaupungille hankkimaan ruokaa".

Tällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.

Hetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada ostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin. Mutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä käynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.

"Beppo", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut Falco, "käykö viininkorjuu hyvin?" Ja hän odotti, ettei toinen mitään vastaisi.

Mutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti, kuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen. "Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että eilen murhattiin meidän vuokraajamme?" — "Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä." Ja hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.

"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?"
— "Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on."

"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora". Ja nyt veti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. "Näin leikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan."

Mutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt edes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.

Tämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.

Ja kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. "Falco on rohkea", sanotaan. "Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain aiheestansa."

Silloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.

Falco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon, joka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin hänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä tahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat aivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla ympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja vuoret, näkivät aina Etnalle saakka. "Nyt on oikea hetki", sanoi Falco Biagiolle. "Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen", sanoi Biagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi auttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian lopussa. "Me tapamme sinut", sanoivat he. Silloin hän suostui.

Mutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri. Jalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen luo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin turve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta pääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat vuorten rotkoihin.

Kun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat mukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa heidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja hänet ammuttiin.

Ja väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. "Falco on säälimätön", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään rautatietä.

Ja tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä ihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.

Kerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt.
Kerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.

Muuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.

Kun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja suuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut ympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa rosvopäällikkö.

Silloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän asti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän tarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli heitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli ankara.

Zia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä tuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän tiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon, mutta sen vanhan, don Giovannin. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Nino hänelle, "minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa". — "Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?" sanoi don Giovanni. — "Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä", sanoi Nino.

Silloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi aikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. "Ethän voine vaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani", sanoi don Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. "Mutta varokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!" sanoi hän.

Seuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia maksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei juuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa seljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. "Mitä tämä tarkoittaa, don Giovanni?" — "Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan hankkia. Armahda minua!"

Falco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Falco, "teitä on yritetty pettää". Hän pyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen vanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja Falco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. "Hei, Nino!" sanoi Falco nauraen. "Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?" — "Joko sinä sen tiedät?" sanoi Nino. "Minä aioin juuri kertoa sen sinulle."

Mutta nyt Falco muuttui ankaraksi. "Nino", sanoi hän, "kirkkoherra on minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää häneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti." Samassa hän nosti pyssyn poskelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin puoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. "Nähkää nyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon kiristysyrityksestä!"

Ja tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut ryövärinä vasta viisi vuotta.

"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä", sanotaan, kun tätä kerrotaan, "koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?"

Ja vielä muistuu mieleen jotain.

Ninon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso löysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli hänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta sen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut kaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo suuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut lapsuudenkotinsa ohi.

Mutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään San Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä tuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki hänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa miehensä murhaajaa.

Tätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni, ajatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua paikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään rautatienkin.

Eikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä takaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet Falcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.

Sitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista, joka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti Falcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco oli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat vahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy kädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa. Hän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. "Oletko nähnyt Falco Falconea?" — "Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja lähetti terveisiä teille…" — — "Diavolo!" — "Hän oli nähnyt teidät tuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään sitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli ajaa häntä takaa." — "Diavolo, Diavolo!" — "Mutta jos vielä tämän jälkeenkin koetatte…" — "Diavolo, Diavolo, Diavolo!"

"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin, että hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei tarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?"

Ja työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan: "Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin vapisevat hänen edessään."

He muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän enää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu enimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että hän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.

Hän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän tilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja rauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka maksavat hänelle veroa.

Mutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien ystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.

Ja ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli päällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä rinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa. Niccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu leikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.

Niccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa herraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla. "Minne sinä ratsastat, Niccola?"

Niccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet tarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. "Et saa ratsastaa markisin luo, Niccola." - "Enkö saa?" — "Et, ratsasta kotiisi."

Lähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he tulivat perille, sanoivat miehet: "Vie meidät nyt pellolle!" Ja he menivät työmiesten luo. — "Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut veronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä." Pelto leikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella laidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset voudit.

Tätä muistellessa ei pelko vähene. "Falco pitää sanansa", sanotaan.
"Hän tekee sen, minkä on uhannut."

Ei kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki muut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy uskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.

Vähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa ja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat joutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä vankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.

Sanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että englantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos hän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät karabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista ryöväreistä.

Hän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan ja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän matkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä ristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja Margherita viettivät hopeahäitään.

Tällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan, sanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän tahtoo.

Tiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan hopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: "Kun minä olen elänyt Etnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon kanssa."

Ihmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno ajatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan Mongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen oli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa Falco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.

Kysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja vastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet: Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä.

Heidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat tehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee, juhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor Alfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.

* * * * *

Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta. He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.

He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä, jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo Indian.

Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.

Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.

Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä, joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.

Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren. Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.

Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa. Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.

Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.

Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.

Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä, vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista. Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä työskentelivät.

Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu. "Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa." Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."

Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää, Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."

Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.

Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.

Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio, tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on ollut.

Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen nopeasti Mongibellon huipulle.

He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä. Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.

He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja kastanjoitten.

Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua, niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista metsämaata.

Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä. Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on ruvennut kernaasti juttelemaan.

Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin, ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä vuorenhuippu.

Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!

Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö. Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas, rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita? Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin Etnalla?

He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon. Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata heidän jalkojensa alla.

Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin portille.

Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään nousta kukkulalle.

Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo, ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.

Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi hänen suuruutensa.

Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.

Kun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään. Kun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta pimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi elämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään niin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.

Mutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo hän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.

* * * * *

Paternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein suuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja vankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa asua maalla yksikseen.

On Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla värttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista vetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.

Hän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta on siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät mitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat kieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa ruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän liikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan. Ensimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme kiemurtelee häntä kohti.

Hän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen hänelle ja pyytää maccaroneja.

"Maccaronit ovat tulella", sanoo donna Silvia. "Istu odottamaan, niin saat himoruokaasi."

Kerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he alkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.

"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan rautatiellä?" sanoo kerjäläinen.

Donna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.

"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa teille."

"Kostakoon, jos tahtoo", sanoo donna Silvia. "Mutta minä en rupea tottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun isäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja ammuttiin."

Sen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.

Mutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä heilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen edessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin käärme.

Donna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon Nino-veljen puolison, sanovan. "Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen vuoden kuluttua?" oli häneltä kysytty. — "Miksi en tuntisi miestä, jolla on käärmevarjo?" oli hän vastannut. "Siitä hän ei pääse koko elämässään."

Donna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco Falcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat työssä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako hän hänet?

Koko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.

Mutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee pieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii taskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää koiralle.

Koira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen vielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.

Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen luokseen. — "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei anna sitä. — "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. — — "Saapa nähdä, saapa nähdä", sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä, niin että verta vuotaa.

Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän koiranne on terve?" sanoo hän.

"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." — "Entä tuo, joka juoksi pihalla?" — "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte", sanoo donna Silvia.

Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.

* * * * *

Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.

Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen sitä käsissään.

Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu huoneen pimeimmässä nurkassa.

Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.

Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa. "Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna Mikaela, aioin vain herättää teidät."

Siinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän nyyhkii. — "Rakas signora, rakas signora!" sanoo hän. — "Sytyttäkää tuli, että näen, missä olette!" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee tulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää tulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan ovensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä hän pyssynsäkin balkonille. — "Nyt kai ette enää pelkää, signora?"

Mutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: "Signora, minä olen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei enää aio hävittää teidän rautatietänne."

"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?" sanoo donna Mikaela.

Silloin mies vastaa melkein itkien: "Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä olisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!"

Ja hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon huipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt se oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli riittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.

"Falcon aika on jo mennyt", sanoo Passafiore. "Hän kävelee syvällä kivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei ole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava hänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut myrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei minkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä vähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. — 'Ei niistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu koira'."

Donna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. "Mitä tahdot minun tässä tekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen Falco Falconen luo?"

Passafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.

Donna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden. Falcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut hänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.

Äkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan lähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.

Hän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on kysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on. Falco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore kuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä kivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät Falcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut päähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin, ajatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli muka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta taistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei ollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen. Hän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo mennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko elämä on pilalla.

Passafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä ja ymmärtää hänet.

Hän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja avionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan San Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi varmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan rautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut Mongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt tahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä takaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?

Passafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä käsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen pimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan mielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja kuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä lailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.

"Passafiore", puhkeaa hän sanomaan, "mitä toivot? Minä teen mitä ikänä voin. En pelkää enää. En yhtään pelkää."

"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan luo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo tehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta tänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi hän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa juuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän minun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan ja rukoilen sitä'."

"No?" kysyy donna Mikaela.

"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut suostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu häntä', sanoi hän."

Passafiore on yhä polvillaan.

"Onko Falco jo käynyt kirkossa?" kysyy donna Mikaela.

Passafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään epätoivoisena. "Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain sen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin." Ja Passafiore ponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän tunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä ollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut vanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: "Jos Caterina sallii minun mennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen ja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden kuvan luo." Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan, joka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten hän ei lähtisi.

Kun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän ei uskalla kohottaa silmiänsä.

Mutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on kääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että Falco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa. Hän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: "hiljaa" kuin nöyrä, tottelevainen lapsi:

"Passafiore, minä seuraan sinua."

Sitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän ei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä vuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät ihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa hänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna Mikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä, vaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma itse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.

Jo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän on tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen oma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä lähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on vienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina ikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä paljon ole tarvinnut pyytääkään.

"Hän saa huoletta mennä kirkkoon", sanoo hän. "Minä olen odottanut häntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon."

Pian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio seuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja heikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.

Vanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole liikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on kirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee, että hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä kostonhimonsa.

Viimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. "Tahdon nähdä, onko hänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa."

Mutta hän on lempeä ja ystävällinen. "Vie pois pyssy, jos tahdot" sanoo hän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.

Viimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa, ja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän muistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden leimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa Caterinassa melkein sääliä.

"Hän auttaa minua", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja Biagiolle. "Hän on luvannut auttaa minua."

Ryövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy ensiksi saada puhua heille onnestaan.

"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän auttaa minua."

Toverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.

Falco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee itsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo kiemurtelee ja polveilee tiellä.

"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi", sanoo hän.

Miehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.

Caterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä itseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn ja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä, mutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään. Kaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai hänestä voiton.

"Caterina, Caterina!" huutaa sisarentytär.

"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä mennä kirkkoon", vastaa vanhus.

Vanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:

"Hänen piti tulla aivan terveeksi!"

Yhdestoista luku.

VOITTO.

Hämärässä muinaisuudessa asui Sisilian saarella suuri filosofi Empedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja viisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.

Empedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän piti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että vieraat huudahtivat hänelle: "Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet jumala!"

Yöllä Empedokles ajatteli: "Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä maan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset ja heikkous sinut saavuttavat." Ja hän nousi Etnan huipulle ja heittäytyi palavaan kraateriin. "Kun ei kukaan löydä ruumistani", ajatteli hän, "sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo".

Mutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta huvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille ja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että Empedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin kuolemattomien joukkoon.

Mutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan unohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on saattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet, sillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia kuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.

Donna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että hänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa Domenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin muinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja suuri reppu seljässä.

Joka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle Domenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri Etnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän poikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata niissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli halveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä vanhanaikaista rahaa.

Donna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena. Hän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään, saisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.

Mutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään tämän yrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä. Näytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään oli sellaisia puuhia.

Eikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän mistään, joka koski hänen tytärtään.

Kerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela äkkiä puhua rautatiestä.

Hän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.

Isän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian ja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä, niinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin rautatie.

Falcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta itsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki pyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea kansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin kaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu tänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.

Donna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä uhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä mahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi kyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.

Oli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä, että hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen autuuden maailma odotettavanaan.

Tänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja onnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen, jotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat hänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten ennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä olikaan Jumala!

Ja tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen isänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.

"Onpa se varsin kummallista", sanoi hän vain.

"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?"

"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani."

Donna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen kärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen suruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!

Ja hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut häntä aina isän vangitsemisesta saakka.

"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla", sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, "olet kai joskus joutunut Gelaan?"

Cavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. "Gelaan,
Gelaan?"

"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä, aivan sen juurella", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman viattomana. "Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen haara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee kuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä, eikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole tosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?"

Cavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. "Tutkimukset ovat vieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren filosofin huvilaa Gelasta."

"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka", sanoi donna Mikaela itsepäisenä. "Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia. Siat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin rajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset, sillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen kuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata, kellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen joka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia, lääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan unhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut puhuttavan Gelasta?" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.

Cavaliere Palmeri pudisti päätään. "Nimen kai minä olen kuullut?"

Donna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui isänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen, sellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.

"Empedokles raukka", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa veitikkamaisuutta. "Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna näkyville kengän."

Cavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.

"Mikaela", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten puolustautua.

Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken. "Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä, ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui muuan, joka opetti heille sen."

"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin ei olisi mitään huomannut.

"Joku saapui", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."

"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere
Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.

"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan. Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."

Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti, ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan syytettynä varkaudesta.

Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu veitikkamaisuus.

"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän. "Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen esimiehille ja sihteereille."

Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.

Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala, puhumattakaan hänen — —"

Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.

"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä?
Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."

Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.

"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen 'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt korskuu."

"Kuulehan nyt. tyttö!"

Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.

"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."

Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.

"Tyttö, tyttö!"

"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit— —."

Nyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset hypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha herra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. "Niin totta kuin olet tyttäreni, vaikenet nyt."

"Tyttäresi", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli silmänräpäyksessä poispyyhkäisty, "olenko sitten tyttäresi? Gelan lapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä — — —"

"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?"

Molemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän silmiinsä.

"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä", kuiskasi donna Mikaela.

Cavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi hitaasti, hän ei uskonut silmiään.

"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee", sanoi cavaliere nuristen, "en saa minuuttiakaan olla itsekseni".

"Huvilaako etsimässä?"

"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet tänään ensimäisen kerran ollut hurmaava."

Kun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja huudahdus, että isä melkein säikähti.