Antikristuksen ihmetyöt

by Selma Lagerlöf

KOLMAS KIRJA.

"Ja hän on saapa paljon puoltajia."

Ensimäinen luku.

KEIDAS JA ERÄMAA.

Keväällä 1894 ruvettiin rakentamaan Etnanrataa, syksyllä 1895 se valmistui. Se lähti merenrannasta, kiersi vuoren laajassa puoliympyrässä ja palasi taas merenrantaan.

Junat tulevat ja lähtevät joka päivä, ja Mongibello on kukistettu ja sallii sen tapahtua. Ihmettelevät muukalaiset matkustavat poikki mustien, kiemurtelevien laavavirtojen, halki vaikeitten mantelimetsien ja läpi synkkien, vanhojen sarasenikaupunkien.

"Katsokaa, katsokaa, tällainenkin maa on olemassa!" sanovat he.

Vaunuissa istujista aina joku kertoo siitä ajasta, jolloin
Kristuksenkuva oli Diamantessa.

Se oli aika se, oli totisesti! Joka päivä kuva teki uusia ihmeitä. Ei niitä kaikkia osaa kertoa, mutta hän sai kaiken Diamantessa niin iloiseksi, kuin olisivat päivän hetket olleet karkeloivia neitosia. Luultiin, että aika oli pannut tiimalasin täyteen kimmeltävää kultasantaa.

Jos joku olisi kysynyt, kuka siihen aikaan Diamantea hallitsi, olisi vastattu: Kristuksenkuva. Kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan. Ei kukaan ottanut emäntää, ei ostanut arpoja, ei rakentanut taloa kysymättä häneltä neuvoa.

Moni puukonpisto jäi antamatta kuvan tähden, moni vanha riita sovittiin, moni katkera sana sai pysähtyä huulten taakse.

Jokaisen täytyi tulla hyväksi, sillä huomattiin, että kuva suosi niitä, jotka olivat rauhallisia ja avuliaita. Niille hän antoi ilon ja rikkauden hyviä lahjoja.

Jos nyt maailma olisi ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt, niin Diamantesta olisi pian tullut rikas ja mahtava kaupunki. Mutta sensijaan hävitti se osa maailmaa, joka ei uskonut Kristuksenkuvaan, kaiken hänen työnsä. Ei auttanut, vaikka hän siroitteli ympärilleen kuinka paljon onnea tahansa.

Verot aina kasvoivat ja veivät kaiken rikkauden. Ja sitten tuli Afrikan sota. Kuinkapa kukaan saattoi iloita, kun pojat, rahat ja muulit piti lähettää Afrikaan? Eikä sotaa käyty onnellisesti, tappio seurasi toistaan. Kuinka kukaan saattoi olla onnellinen, kun isänmaan kunnia oli menossa?

Varsinkin rautatien valmistuttua huomattiin, että Diamante oli kuin keidas suuressa erämaassa. Keidas on alttiina erämaan lentohiekalle ja ryöväreille ja pedoille. Niinpä Diamantekin. Keitaan täytyisi levitä yli koko erämaan, ennenkuin se olisi turvassa. Diamante alkoi ajatella, ettei se saattanut olla onnellinen, ennenkuin koko maailma rukoili sen Kristuksenkuvaa.

Vaan kävikin niin, että kaikki, mitä Diamante toivoi ja halusi, jäi siltä saamatta.

Niinpä toivoi donna Mikaela ja koko Diamante Gaetanoa takaisin. Kun rautatie oli valmistunut, matkusti donna Mikaela Roomaan anomaan Gaetanon vapauttamista, mutta turhaan. Kuningas ja kuningatar olisivat kyllä tahtoneet auttaa häntä, mutta eivät voineet. Tiedättehän, kuka silloin oli ministerinä. Hän hallitsi Italiaa rautakouralla. Luuletteko, että hän olisi sallinut kuninkaan vapauttaa jonkun kapinallisen sisilialaisen?

Toivottiin myöskin hartaasti, että Diamanten Kristuslapselle osoitettaisiin sitä kunnioitusta, joka sille kuului, ja donna Mikaela pyrki sen vuoksi Vatikanin vanhan miehen puheille. "Pyhä isä", sanoi hän, "saanhan kertoa teille, mitä on tapahtunut Diamantessa Etnan rinteellä?" Ja kun hän oli kertonut kaikista kuvan ihmetöistä, rukoili hän, että paavi määräisi San Pasqualen vanhan kirkon puhdistettavaksi ja vihittäväksi ja järjestäisi erikoisen pappiskunnan Kristuslapsen palvelusta varten. Mutta donna Mikaela sai kiellon Vatikanista kuten Quirinalistakin.

"Rakas ruhtinatar Mikaela", sanoi paavi, "niitä tapauksia, joista puhutte, ei kirkko uskalla laskea ihmeitten joukkoon. Mutta älkää senvuoksi suinkaan joutuko epätoivoon. Jos Kristuslapsi tahtoo, että sitä palveltaisiin teidän kaupungissanne, saamme vielä uuden merkin. Se näyttää Meille tahtonsa niin selvästi, ettei Meidän tarvitse epäillä. Ja antakaa anteeksi, tyttäreni, vanhalle miehelle, että hänen täytyy olla varovainen!"

Kolmattakin seikkaa oli Diamantessa toivottu. Oli odotettu, että viimeinkin saataisiin jotain tietoja Gaetanosta. Donna Mikaela matkusti aina Comoon saakka, jossa Gaetanoa pidettiin vankina. Hänellä oli mukanaan suosituskirjeitä Rooman kaikkein ylhäisimmiltä, ja hän uskoi varmasti saavansa puhua Gaetanon kanssa. Mutta vankilanjohtaja lähetti hänet vankilanlääkärin luo.

Tämä kielsi häntä tapaamasta Gaetanoa. "Tahdotte nähdä sitä vankia. Ette saa. Sanotte, että hän rakastaa teitä ja luulee teidän kuolleen. Antakaa hänen luulla! Hän on jo taipunut odottamaan kuolemaa. Hän ei enää kärsi kaipauksesta. Tahdotteko, että hän saa tietää teidän elävän ja rupeaa taas ikävöimään? Tahdotteko sitten surmata hänet? Sanon teille yhden seikan. Jos hän alkaa ikävöidä takaisin elämään, kuolee hän kolmessa kuukaudessa."

Hän puhui niin. Ja donna Mikaela ymmärsi, että hänen täytyi jättää
Gaetano näkemättä. Mutta mikä pettymys, mikä pettymys se olikaan!

Kotia tultuaan hänestä tuntui samalta kuin siitä, joka on uneksinut niin elävästi, ettei herättyäänkään voi päästä eroon unelmistaan. Hän ei saattanut käsittää, että kaikki hänen toiveensa olivat häpeään joutuneet. Hän hämmästyi itsekin huomatessaan kerran toisensa perästä ajattelevansa näin: "Kun olen pelastanut Gaetanon." Mutta eihän hänellä nyt enää ollut pienintäkään toivoa Gaetanon pelastumisesta.

Hän ajatteli milloin yhtä milloin toista yritystä, mihin ryhtyisi.
Rupeaisiko hän ojittamaan tasankoa, vaiko louhimaan Etnasta marmoria?
Hän epäili ja mietti. Ei mikään hänen mieltään tarpeeksi kiinnittänyt.

Sama haluttomuus, joka oli tarttunut donna Mikaelaan, levisi yli koko kaupungin. Huomattiin, että kaikki, mikä oli sellaisten ihmisten varassa, jotka eivät uskoneet Kristuksenkuvaan, meni myttyyn ja epäonnistui. Etnanrataakin hoidettiin huonosti. Jyrkissä nousuissa tapahtui alituiseen onnettomuuksia. Ja piletit olivat liian kalliita. Kansa rupesi taas turvautumaan postivaunuun ja kuormarattaisiin.

Donna Mikaela ja muutkin alkoivat ajatella, että Kristuksenkuva pitäisi viedä ulos maailmaan. He lähtisivät näyttämään ihmisille, kuinka hän lahjoittaa terveyttä ja varallisuutta ja iloa kaikille, jotka tahtoivat olla rauhallisia ja ahkeria ja auttaa lähimäisiään. Kun ihmiset näin saisivat oikein nähdä sen, kyllä he varmaan kääntyisivät.

"Tuon kuvan pitäisi seista Kapitoliumilla maailmaa hallitsemassa", sanoi Diamanten väki.

"Kaikki, jotka meitä nyt hallitsevat, ovat kunnottomia", sanoi kansa.
"Hallitkoon meitä ennemmin pyhä Kristuslapsi."

"Kristuslapsi on mahtava ja armelias. Jos hän hallitsisi, tulisi köyhistä rikkaita ja rikkaillakin olisi tarpeeksi. Hän tietää kyllä, ketkä oikeutta harrastavat. Jos hän pääsisi valtaan, saisivat ne, joita nyt hallitaan, istua tuomarinistuimella. Hän kulkisi silloin kautta maailman kuin kirkasteräinen aura, ja se mikä nyt hedelmätönnä makaa syvällä, kantaisi silloin sadon."

Mutta ennenkuin nämä kauan haudatut suunnitelmat ennätettiin panna täytäntöön, saapui maaliskuun ensimäisinä päivinä 1896 sanoma Aduan taistelusta. Italialaiset oli lyöty, ja monta tuhatta heistä oli kaatunut tai vangittu.

Muutaman päivän perästä tapahtui Roomassa ministerivaihdos. Ja se mies, joka nyt nousi valtaan, pelkäsi sisilialaisten vihaa ja epätoivoa. Hyvittääkseen heitä, hän vapautti muutamia noista vangituista sosialisteista. Ne viisi, joita luultiin kansan eniten kaipaavan, pääsivät vankilasta. Ne olivat Da Felice, Bosco, Verro, Barbato ja Alagona.

Oi, donna Mikaela koetti olla iloinen, kun hän sai tietää tämän. Hän koetti olla itkemättä.

Hän oli luullut, että Gaetano istui vankeudessa, jotta Kristuksenkuva saisi murtaa hänen vankilansa muurit. Jumalan armo hänet oli sinne vienyt, jotta hänen olisi pakko taivuttaa päänsä Kristuksenkuvan edessä ja sanoa: "Minun Herrani ja minun Jumalani."

Mutta nyt ei ollutkaan kuva häntä vapauttanut. Hän palaisi samallaisena pakanana, kuin ennenkin oli. Sama ammoittava kuilu jäisi aina vain heidän välilleen.

Hän koetti iloita. Riittihän se, että Gaetano oli vapaa. Mitä sen rinnalla donna Mikaela itse ja hänen onnensa merkitsi!

Mutta niin kävi kaiken, jota Diamante oli toivonut ja halannut.

Suuri erämaa oli hyvin julma keidas-raukkaa kohtaan.

Toinen luku.

PALERMOON.

Viimeinkin, viimeinkin, kello on yksi yöllä. Ne, jotka pelkäävät, että uni pettää heidät, nousevat vuoteeltaan, pukeutuvat ja lähtevät kadulle.

Ja ne, jotka ovat torkkuilleet tähän saakka kahvilain pöytien ääressä, hyökkäävät pystyyn kuullessaan askelten kaikua katukivitykseltä. He pudistavat ruumiistaan uneliaisuuden ja kiiruhtavat ulos. He liittyvät nopeasti kasvavaan ihmisvirtaan, ja hidas aika alkaa kulkea hieman nopeampaan.

Puolitutut henkilöt puristavat toistensa kättä sydämellisen lämpimästi. Näkyy, että kaikkien mielessä vallitsee sama riemu. Ja kävelyllä on mitä omituisinta väkeä: vanhoja yliopiston professoreita ja ylhäisiä aatelismiehiä ja hienoja naisia, jotka muulloin eivät jalkaansa kadulle laske. Kaikki he iloitsevat samalla lailla.

"Herra Jumala sentään, että hän tulee, että Palermo nyt saa hänet takaisin!" sanovat he.

Palermolaiset ylioppilaat, jotka eivät koko yönä ole poistuneet päämajaltaan Quattre Cantilta, ovat hankkineet itselleen tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä. Niitä ei pitänyt sytyttää ennenkuin neljän ajoissa, jolloin odotettu saapuisi, mutta noin kahden maissa alkoi yksi ja toinen koetella, paloiko hänen tulisoihtunsa hyvin. Silloin kaikki sytyttävät omansa ja tervehtivät valoa vivahuudoilla. Ei saata seista pimeässä, kun sellainen ilo liekehtii sydämessä.

Hotelleissa herätetään matkustajat ja heitä kehoitetaan nousemaan vuoteeltaan. "Tänä yönä on Palermossa juhla, oo signori!"

Matkustajat kysyvät, ketä juhlitaan. "Erästä sosialisteista, jonka hallitus on päästänyt vankeudesta. Hän saapuu tänä aamuna höyrylaivalla Neapelista." — "Mikä hän on miehiään"? — "Hänen nimensä on Alagona, ja kansa rakastaa häntä."

Kaikkialla on puuhaa pitkin yötä tuon odotetun tähden. Muuan vuohipaimen Monte Pellegrinolta laittelee juuri pieniä bellisvihkoja sitoakseen ne vuohiensa kaulanauhoihin. Ja kun hänellä on vuohia sata ja jokaisen kaulassa on nauha, niin… Mutta hänen täytyy ennättää. Hänen vuohensa eivät voi huomisaamuna marssia Palermoon, elleivät ne ole päivän kunniaksi koristettuja.

Ompelijattarien on täytynyt olla työssä puoliyöhön saakka, jotta saisivat valmiiksi kaikki ne uudet leningit, mitä seuraavana aamuna tarvittiin. Ja kun joku sellainen pikku ompelijatar on lopettanut työnsä toista varten, täytyy hänen ajatella itseäänkin. Hän pistää pari sulkaa hattuunsa ja kohentaa rosetin kyynärän korkuiseksi. Tänään hänen täytyy olla kaunis.

Kokonaiset talorivit ovat juhlavalaistuksessa. Siellä ja täällä suhahtaa raketti ilmaan. Leikkipommit räjähtelevät ja paukahtelevat joka kadunkulmassa.

Kukkaismyymälät pitkän Via Vittorio Emanuelen varrella tyhjentyvät kerran toisensa perästä. Aina vain enemmän ja enemmän tarvitaan valkeita oranssinkukkia! Koko Palermo on täynnään oranssin suloista tuoksua.

Piazza Bolognan pronssikeisari, ruma Kaarle viidesparka, joka on äkäinen ja laiha ja kurja kuin San Giovanni erämaassa, on jollain tutkimattomalla tavalla saanut käteensä kukkavihkon. Kun ylioppilaat, jotka seisovat Quattro Cantilla, aivan lähellä, kuulevat siitä, marssivat he järjestetyssä kulkueessa keisarin luo, valaisevat häntä soihduillaan ja kohottavat vanhalle itsevaltiaalle vivahuudon. Ja muuan heistä ottaa käteensä hänen kukkavihkonsa antaakseen sen suurelle sosialistille.

Sitten ylioppilaat lähtevät satamaan.

Paljon ennenkuin he ovat sinne päässeet, sammuvat heidän soihtunsa, mutta siitä he eivät välitä. He tulevat kaulatuksin ja laulavat täyttä suuta ja välistä keskeyttävät laulun huutaen: "Alas Crispi! Eläköön Bosco!" Sitten laulu taas pääsee vauhtiinsa, mutta keskeytyy uudelleen, sillä ne, jotka eivät osaa laulaa, syleilevät ja suutelevat laulajia.

Järjestöjä ja ammattikuntia marssii niistä kaupunginosista, joissa samaa käsityötä on harjoitettu enemmän kuin tuhannen vuotta. Tuolla tulevat muurarit soittokuntineen ja lippuineen, tuolla tulevat mosaiikkityöntekijät, tuolla tulevat kalastajat.

Kun yhdistykset tulevat vastakkain, tervehtivät ne toisiaan lipuilla. Välistä ne pysähtyvät pitämään puheita. Silloin puhutaan niistä viidestä vapautetusta, viidestä marttyyrista, jotka hallitus nyt viimeinkin on jälleen lahjoittanut Sisilialle. Ja koko kansanjoukko huutaa:

"Eläköön Bosco! Eläköön Da Felice! Eläköön Verro! Eläköön Barbato!
Eläköön Alagona!"

Mutta jos joku, joka on kyllästynyt katujen pauhuun, menee Palermon satamaan, pysähtyy hän ja huudahtaa: "Mikä ihmeen paikka tämä on? Madonna santissima, mihin olen joutunut?"

Sillä hän on odottanut, että satama olisi vielä autio ja pimeä.

Mutta monenlaiset seurat ja yhdistykset ovat ottaneet haltuunsa kaikki Palermon sataman veneet ja purret. Nämä kulkevat satamassa edestakaisin, tiheässä riippuu niissä venetsialaisia lyhtyjä, ja joka silmänräpäys suhahtaa niistä ilmaan suuria rakettikimppuja.

Karkeille tuhdoille on levitetty komeita mattoja ja verkakankaita, ja niillä istuu naisia, kauniita Palermon naisia, puettuina helakkaan silkkiin ja läikkyvään samettiin.

Nuo pienet alukset lipuvat vedessä, milloin taajoin joukoin, milloin eroten toisistaan. Suurista laivoista kohoavat mastot ja raakapuut täynnään pikku lippuja ja lyhtyjä, ja pienet sataman höyrylaivat kulkevat edestakaisin, savupiiput kukilla koristettuina.

Kaiken tämän alla vesi läikkyy ja kuvastaa ja heijastaa, niin että jokaisen lyhdyn valosta kasvaa kokonainen valovirta, ja airoista tippuvat vesihelmet muuttuvat pisartelevaksi kullaksi.

Mutta sataman ympärillä seisoo satatuhatta, sataviisikymmentä tuhatta ihmistä, ilosta mieletönnä. He suutelevat toisiaan, he kohottavat ilohuutoja, ja he ovat niin riemuissaan, niin riemuissaan. Heidän ilollaan ei ole ääriä. Monen heistä täytyy aivan itkeä.

Tulenvälkkeessä on iloa! Hyvä on, että voidaan sytyttää tulia. Tuolla leimahtaa äkkiä suuri liekki Monte Pellegrinon vuorelta, aivan sataman yläpuolelta. Sitten nousee mahtavia liekkejä kaikkialta siitä monihuippuisesta vuorimuurista, joka ympäröi kaupunkia. Monte Falconella liekehtii, San Martinolla, Tuhanten vuorella, jonne Garibaldi marssi.

Mutta kaukana merellä kulkee suuri höyrylaiva, Neapelista tullen, ja laivalla on Alagona, sosialisti.

Hän ei saata nukkua yöllä. Hän on noussut hytistään ja astelee kannella edestakaisin. Ja sitten tulee kapteni hytistään pitämään hänelle seuraa. Mutta hän ei voi puhua kaptenin kanssa. Hän ajattelee, että hän pian on Sisiliassa. Oi, Palermo, Palermo!

Hän on istunut vankeudessa enemmän kuin kaksi vuotta. Ne ovat olleet kaksi tuskan ja kaipauksen vuotta. Ja onko niistä ollut mitään hyötyä? Juuri sitä hän tahtoisi tietää. Onko tuottanut mitään hyötyä se, että hän on ollut aatteelleen uskollinen ja mennyt vankeuteen? Onko Sisilia ajatellut häntä? Ovatko hänen kärsimyksensä saaneet aatteelle ainoatakaan kannattajaa?

Hän on kysynyt kaptenilta, mutta tämä ei tiedä mitään sellaisesta. Hän puhuttelee Alagonaa kuten tavallista matkustajaa. Kapteni ei tiedä mitään siitä, minkä puolesta hän taistelee.

Mutta nyt hän astuu kaptenin luo, tarttuu häntä ranteeseen, vie hänet reilingin ääreen ja kysyy, näkeekö hän mitään tuolta kaukaa etelästä. Kapteeni katsoo pitkin merta hyvillä silmillään ja näkee vain yön, vain mustan yön merellä. Hän ei näe lainkaan, että tulenhohde kajastaa taivaanrannalla.

Gaetano kulkee yli kannen ja kysyy matrooseilta, eivätkö he näe kultaista kajastusta tuolla edessä päin taivaanrannalla.

"Se on Palermo", sanovat merimiehet. "Sen kohdalla kajastaa aina yöllä tuollainen valo."

Eihän se mitenkään voi koskea häntä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei häntä varten ole voitu mitään tehdä. Eihän hän saata vaatia, että kaikki ihmiset olisivat kerrallaan muuttuneet sosialisteiksi.

Mutta hetken kuluttua hän ajattelee: "Jotain erikoista lienee sentään kysymyksessä, kaikki matroosit keräytyvät nokkaan."

"Palermo palaa", sanovat merimiehet.

Niin, sitähän se saattoi ollakin. Kun hän oli niin kauheasti kärsinyt, oli hän odottanut, että jotain olisi tehty häntä varten.

Mutta sitten merimiehet huomaavat vuorilla loimuavat tulet.

Ei se voi olla tulipaloa. Nyt täytyy olla jonkun pyhimyksen juhla. He kyselevät toisiltaan, mikä päivä nyt olisi.

Hän koettaa myöskin uskoa, että siellä on jotain sellaista. Hän kysyy kaptenilta, onko nyt joku juhlapäivä. Heillähän on niitä niin monta.

He tulevat yhä lähemmäksi. Suuren kaupungin kumea juhlapauhu kuuluu heidän korviinsa.

"Koko Palermo laulaa ja soittaa tänä yönä", sanoo joku.

"Ehkä Afrikasta on saatu voitonsanoma", sanoo toinen.

Ei kukaan tule ajatelleeksikaan sellaista, että se olisi hänen tähtensä. Hän siirtyy laivan perään, ettei näkisi mitään. Hän ei tahdo tehdä pilaa omasta itsestään toivomalla mitään. Kuinkapa koko Palermo loistaisi juhlavalaistuksessa köyhän sosialistin vuoksi!

Silloin joku merimies tulee hakemaan häntä. "Älkää seisoko siellä!
Tulkaa katsomaan Palermoa! Jonkun kuninkaan täytyy tulla sinne tänään.
Tulkaa katsomaan Palermoa!"

Hän alkaa miettiä. Ei, ei hän luule, että mikään kuningas vierailisi Sisiliassa juuri nyt. Mutta eihän hän tohdi uskoa, kun ei kukaan muukaan — — —

Äkkiä päästävät kaikki höyrylaivalla olevat kovan huudon. Se kuuluu melkein hätähuudolta. Suuri huvipursi on laskenut aivan heitä kohti ja liukuu nyt laivan sivuitse.

Koko pursi peittyy kukkiin ja säteilee valoa. Laidan ulkopuolella viiltävät punaiset ja valkeat silkkiverhot. Kaikki ihmiset siellä ovat punaisissa ja valkeissa. Gaetano seisoo höyrylaivan kannella ja tähystää, mitä tämä kaunis sanansaattaja tullessaan tuo. Silloin purje kääntyy toiselle laidalle ja sen valkealta pinnalta häntä vastaan hohtaa: "Eläköön Alagona!"

Siinä on hänen nimensä. Ei minkään pyhimyksen, ei kuninkaan eikä voittoisan kenraalin! Ketään muuta höyrylaivalla olijoista eivät tarkoita nämä kunnianosoitukset. Hänen nimensä, hänen nimensä!

Huvipurresta lasketaan ilmaan muutamia raketteja. Kokonainen tähtitaivas sataa alas. Sitten se purjehtii pois.

Hän saapuu satamaan. Ja riemu pauhaa ja hurmaus ja eläköönhuudot ja kunnianosoitukset. Ihmiset sanovat: "Emme käsitä, kuinka hän saattaa kestää tämän."

Mutta heti kun hän on joutunut keskelle kunnianosoituksia, tuntee hän, ettei hän lainkaan niitä ansaitse. Hän tahtoisi heittäytyä polvilleen näitten sadanviidenkymmenen tuhannen ihmisen eteen, jotka häntä jumaloivat, ja rukoilla heiltä anteeksi, ettei ole mihinkään kyennyt eikä mitään tehnyt heidän hyväkseen.

* * * * *

Aivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä Palermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista yrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä ja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen tähden.

Hän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota tunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä päättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat, kaihoisat, tuskaa täydet silmät.

Sillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna Mikaelassa kumma taistelu. "Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen täällä", ajattelee hän, "voisinko, voisinko…

"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa, voisinko…"

Siellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan ollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä tämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia, vaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan onnelliseksi. "Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen ympärillään", ajattelee hän. "Voisinko, voisinko…"

Hän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi. Kulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu varmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.

"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien tunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä? Voisinko?"

* * * * *

Kohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut ja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen normannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.

Hän astuu sinne sisälle ja katsoo nyt silmästä silmään kauneinta Kristuksenkuvaa, mitä inhimillinen taide on luonut. Ylinnä kuorissa hän istuu, tuo siunaava Kristus, kimaltelevissa mosaiikkikoristuksissaan. Hän on mahtava ja salaperäinen ja majesteetillinen. Lukemattomat ovat ne, jotka pyhiin vaeltavat Monrealeen saavuttaakseen rauhan katsomalla hänen kasvoihinsa. Lukemattomat ovat ne, jotka kaukaisista maista ikävöivät hänen luokseen.

Maa huojuu sen alla, joka ensimäistä kertaa näkee hänet. Hänen silmänsä pakoittavat muukalaisen polvet notkistumaan. Tietämättään kuiskaa katsoja: "Sinä, Jumala, olet Jumala."

Ympäri temppelin seiniä säteilevät ihanissa mosaiikkitauluissa maailman tapahtumat. Ne johtavat ainoastaan häneen. Niitten tehtävänä on vain sanoa: Koko menneisyys on hänen. Koko nykyisyys kuuluu hänelle. Ja samoin koko tulevaisuus.

Elämän ja kuoleman salaisuudet kätkeytyvät tuohon päähän.

Siinä asuu se henki, joka ohjaa maailman kohtalot.

Siitä säteilee se rakkaus, joka vapahtaa maailman.

Ja donna Mikaela huutaa hänen puoleensa: "Sinä Jumalan poika, älä eroita minua sinusta! Älä anna kellekään ihmiselle voimaa eroittaa minua sinusta!"

Kolmas luku

KOTIINTULO

Aivan ihmeellinen seikka on kotiintulo. Matkalla ollessa ei saata kuvitellakaan, että se olisi niin ihmeellistä.

Messinaan saavuttaessa tulee ensin melkein kärsimättömäksi. "Eikö tämä olekaan mitään muuta?" sanoo itsekseen. "Tämähän on samallainen maa kuin muutkin."

Ja kun kulkee läpi kaupungin, on yhä kärsimätönnä. Jotain olisi pitänyt tapahtua, jotain sattua tällä välin. Kunpa ei olisi tarvinnut tavata samaa hätää, samoja rääsyjä, samaa kurjuutta kuin lähtiessä.

Tosin huomaa, että kevät on tullut. Fiikunapuissa on taas lehdet, viinivesat levittelevät rönsyjään, jotka kasvavat kyynäränpituisiksi parissa tunnissa, ja monenmoiset herneet ja pavut ovat levällään sataman vihannespöydillä.

Jos heittää silmäyksen kukkuloille kaupungin yläpuolella, näkee, että harmaat kaktuskasvit, jotka kiipeilevät vuorenjyrkänteillä, ovat tulipunaisten kukkien peitossa. Niitä on puhjennut kaikkialle kuin pieniä, loistavia liekkejä. Näyttää siltä kuin kaktukset olisivat olleet täynnä tulta, joka nyt on leimahtanut esiin.

Mutta kuinka kaktus kukkineekin, on se sittenkin yhtä harmaa ja tomuinen ja hämähäkinkinojen vallassa. Kotiintulija sanoo itselleen, että kaktus on Sisilian kaltainen. Kuinka monta kevättä se joutuneekin kukkimaan, sittenkin se aina on harmaa köyhyyden maa.

On mahdotonta käsittää, että kaikki on pysynyt ennallaan ja samallaisena. Mikseivät Scylla ja Charybdis ole ruvenneet pauhaamaan, kuten muinaisina päivinä? Miksei Girgentitemppelin kivijättiläinen ole noussut pystyyn jäykkine jäsenineen? Miksei Selinuntin temppeli ole kohonnut raunioistaan? Miksei koko Sisilia ole herännyt?

Kun kulkee Messinasta edelleen pitkin rantaa etelään, tuntee yhä kärsimättömyyttä. Näkee, että talonpojat aina vain kulkevat kynnöstyössä puuauroineen ja että heidän hevosensa ovat yhtä laihoja ja kurjia ja pilalle-ajetuita.

Niin, kaikki on ennallaan. Auringonpaiste laskeutuu maahan kuin värisade, pelargoniat kukkivat tienvarsilla, meri läikkyy pehmeän sinervänä ja hyväilee rantaa.

Jylhiä, mahtavahuippuisia vuoria kohoaa pitkin matkaa. Etnan luminen laki häämöittää kaukaa.

Äkkiä huomaakin, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa. Kärsimättömyys katoaa. Sensijaan iloitsee tulija kukkivasta maasta ja vuorista ja merestä. Ihana maa vaatii meidät takaisin kuin jonkun harhaan joutuneen osansa. Ei ennätä ajatella muuta kuin turpeita ja kiviä.

Viimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä jumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota koti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä oli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä tuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja hymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. "Tule rakastamaan minua uudelleen", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä, että saa sitä taas rakastaa.

Oi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie kaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö ollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain muurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli lapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!

Äkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään. Muistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan. Ei ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan. Kaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan se viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina tähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja yhdentekevää.

Mutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole aivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte Chiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut kaupungin muurista.

Seisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei, agavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan kivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on ollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon viheriään paikkaan mantelipuitten vähin.

Ei koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.

Joka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?

Niin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa itkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.

Eipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.

Muutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä välinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt, viitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut, tuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan povesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa jälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä kotia äiti-raukan luo.

Ja kun sinne on saapunut, tuntee, että onkin ikävöinyt jokaista kiveä, jokaista ruohonkortta.

* * * * *

Aina siitä asti, kun Gaetano astui puotiin, on donna Elisa ajatellut: "Nyt minun pitää puhua hänelle Mikaelasta. Ehkei hän edes tiedä, että tämä elää." Mutta sitten hän lykkää sen tuonnemmaksi hetki hetkeltä. Eikä syynä ole ainoastaan se, että hän tahtoo vähän aikaa pitää Gaetanoa yksin itseään varten, vaan hän tietää, että kohta kun hän mainitsee Mikaelan nimen, Gaetano joutuu rakkauden tuskiin ja kurjuuteen. Sillä Mikaela ei lainkaan tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sen hän on tuhansia kertoja sanonut donna Elisalle. Hän tahtoi vapauttaa hänet vankeudesta, mutta ei tahdo ruveta vapaa-ajattelijan puolisoksi.

Vain puoli tuntia haluaa donna Elisa pidättää Gaetanon itseään varten, vain puoli tuntia.

Mutta niin pitkää aikaa hän ei saakaan istua käsi Gaetanon kädessä ja tehdä hänelle tuhansia kysymyksiä, sillä ihmiset ovat saaneet tietää, että Gaetano on tullut kotiin. Äkkiä on katu täynnään kansaa, joka tahtoo nähdä hänet. Donna Elisa on lukinnut oven, sillä hän tietää, ettei saa hetkenkään rauhaa, kohta kun tieto Gaetanon tulosta on levinnyt. Mutta se ei paljoa auta. Ihmiset koputtavat ikkunaan ja jyskyttävät ovelle. "Don Gaetano", huutavat he, "don Gaetano!" Gaetano tulee nauraen portaille. He heiluttavat lakkejaan ja huutavat eläköötä. Hän syöksyy keskelle joukkoa ja syleilee toista toisensa perään.

Mutta eivät he tätä tahtoneet. Hänen täytyy nousta portaille pitämään puhetta. Hänen pitää kertoa heille, kuinka kauheasti hallitus on häntä kohdellut ja kuinka paljon hän on saanut kärsiä vankilassa.

Gaetano nauraa yhä ja asettuu portaille. "Vankilassa?" sanoo hän. "Mitäpä sieltä olisi kerrottavaa? Minä olen joka päivälliseksi saanut lientä, ja sitä ette te kaikki voi itsestänne sanoa."

Pieni Gandolfo heiluttaa lakkiaan ja huutaa hänelle: "Nyt on
Diamantessa paljon enemmän sosialisteja kuin lähtiessänne, don Gaetano."

"Kuinkapa muuten voisi ollakaan?" vastaa Gaetano. "Kaikista ihmisistä pitää tulla sosialisteja. Vai onko kenties sosialismissa mitään kamalaa ja hirmuista? Sosialismi on ihanneruno. Se on ihanneruno omasta kodista ja iloisesta työstä. Ja sitä runoa jokainen ihminen on sepitellyt lapsuudestaan saakka. Koko maan piiri, täynnänsä…"

Hän keskeyttää, sillä hän on sattunut luomaan silmänsä kesäpalatsia kohden. Siellä seisoo donna Mikaela eräällä balkonilla katsellen häntä.

Gaetanolle ei vilahda mieleenkään, että se olisi harhanäky tai aave.
Hän näkee heti, että siinä on todellinen ja elävä donna Mikaela.

Mutta juuri senvuoksi… Ja sitten senvuoksi, että vankila oli vienyt häneltä voimat, niin ettei häntä voi pitää täysin terveenä…

Häntä hävettää kauheasti, kun hän ei jaksa pysyä pystyssä. Hän hapuilee ilmaa käsillään, koettaa saada tukea ovenpielestä, mutta turhaan. Jalat liukuvat alta, hän kaatuu pitkin portaita ja pää jysähtää ankarasti kiveen.

Siinä hän makaa aivan kuin kuolleena.

Kaikki hyökkäävät auttamaan, kantavat hänet sisään, juoksevat hakemaan välskäriä ja lääkäriä, antavat määräyksiä, puhelevat ja ehdoittavat tuhansia keinoja.

Donna Elisa ja Pacifica saavat hänet viimein kannetuksi yhteen makuuhuoneista. Luca ajaa ihmiset pois ja asettuu vartioimaan lukittua ovea. Donna Mikaelan, joka muitten mukana oli tullut sisään, oli hän kaikkein ensimäiseksi käsipuolesta taluttanut ulos. Hän ei ainakaan saanut jäädä sisään. Luca oli itse nähnyt, kuinka Gaetano oli kaatunut, aivan kuin olisi saanut iskun takaraivoonsa, kun hän näki donna Mikaelan.

Sitten tulee lääkäri ja yrittää kerran toisensa perästä saada Gaetanoa virkoamaan. Se ei onnistu, hän makaa aivan jäykkänä. Tohtori arvelee, että Gaetano on kaatuessaan saanut vaarallisen iskun päähänsä.

Hän ei ole varma, onnistuuko hänen lainkaan saada Gaetanoa virkoamaan.

Pyörtyminen sinänsä ei tietysti mitään merkinnyt, mutta isku kiviportaan kovaa syrjää vastaan…

Talon sisässä puuhataan innokkaasti. Mutta ulkona seisovat raukat eivät voineet muuta tehdä kuin kuunnella ja odottaa.

Siinä he seisoivat koko päivän donna Elisan oven edessä. Siinä seisoivat donna Concetta ja donna Emilia. Ei ole entisinä aikoina heidän välillään vallinnut suurtakaan ystävyyttä, mutta tänään he seisovat vierekkäin suremassa.

Moni tuskainen silmä tähystelee läpi ikkunain donna Elisan huoneisiin.
Pieni Gandolfo ja vanha Assunta tuomiokirkon portailta ja köyhä
tuolintekijä seisovat väsymättä koko iltapäivän. On kauheaa, että
Gaetanon pitää kuolla juuri nyt, kun he ovat saaneet hänet takaisin.

Sokeat seisovat siellä aivan kuin odottaisivat saavansa Gaetanolta näkönsä, ja sekä Geracin että Corvajan köyhät ovat tulleet kuulemaan, kuinka käy heidän nuoren herransa, viimeisen Alagonan.

Hän heille hyvää tahtoi, ja suuri oli hänessä voima ja kyky. Olisipa hän vain saanut elää…

"Jumala on vetänyt pois suojelevan kätensä Sisiliasta", sanovat he.
"Hän antaa kaikkien, jotka tahtovat auttaa kansaa, joutua turmioon."

Koko iltapäivän ja illan ja aina myöhään yöhön kansajoukko seisoo donna
Elisan talon edustalla. Täsmälleen kello kaksitoista aukaisee donna
Elisa puodinoven ja astuu portaille. "Voiko hän paremmin?" huutavat
kaikki hänelle. "Ei, ei hän paremmin voi."

Silloin kaikki hiljenee, mutta viimein kysyy yksinäinen, vapiseva ääni: "Voiko hän huonommin?" — "Ei, ei, ei hän huonomminkaan voi. Hän on ennallaan. Tohtori istuu hänen luonaan."

Donna Elisa on heittänyt ison mustan huivin ylleen, ja hänellä on lyhty kädessä. Hän astuu portailta kadulle, missä ihmiset istuvat tai makaavat aivan toisissaan kiinni. Hän kulkee hiljaa eteenpäin.

"Onko Gandolfo täällä?" kysyy hän.

"Olen, donna Elisa." Ja Gandolfo tulee hänen luokseen.

"Lähde mukaan avaamaan minulle kirkkosi."

Kaikki, jotka kuulevat donna Elisan sanovan tätä, ymmärtävät, että hän on menossa San Pasqualen Kristuslapsen luo rukoilemaan Gaetanon puolesta. He nousevat pystyyn ja tahtovat seurata häntä.

Donna Elisaa liikuttaa tämä osanottavaisuus. Hänen sydämensä avautuu kokonaan.

"Minä kerron teille jotain", sanoo hän, ja hänen äänensä vapisee kovasti. "Olen nähnyt unen. En käsitä, kuinka voi sattua, että nukahdin tänä yönä. Mutta kun istuin sängyn vieressä ja olin suurimmassa tuskassa, nukahdin. Ja tuskin olin uneen vaipunut, kun näin edessäni Kristuslapsen kruunussa ja kultakengissä, sellaisena kuin se seisoo tuolla San Pasqualen kirkossa. Ja se sanoi minulle näin: 'Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka minun kirkossani nyt polvillaan rukoilee, niin Gaetano paranee'. Se ennätti vain sanoa tämän, kun heräsin, ja avatessani silmät, olin näkevinäni Kristuslapsen katoavan seinän läpi. Ja nyt minun täytyy mennä sinne katsomaan, onko siellä ketään.

"Mutta nyt kuulette kaikki lupaukseni, että jos siellä San Pasqualen kirkossa on joku nainen, minä teen niinkuin kuva on käskenyt. Vaikka se olisi köyhin kulkurityttö, otan minä hänet hoitooni ja teen hänet miniäkseni."

Kun donna Elisa on tämän sanonut, lähtee hän ja kaikki ne, jotka ovat odottaneet kadulla, San Pasqualen kirkkoon. Kaikki nuo köyhät ihmiset värisevät odotuksesta. Ne voivat tuskin olla hyökkäämättä donna Elisan edelle katsomaan, onko kirkossa ketään.

Entä, jos siellä onkin joku mustalaistyttö, joka on tullut yöksi suojaa hakemaan! Kukapa muu voisi yöllä olla kirkossa kuin joku köyhä, koditon raukka? Kauhean lupauksen on donna Elisa tehnyt.

Viimein he ovat saapuneet Porta Etnealle, ja sitten käy kulku nopeasti, nopeasti alas mäkeä. Mutta, taivas varjelkoon, totisesti on kirkonovi auki! Siellä on siis varmasti joku.

Lyhty tärisee donna Elisan kädessä. Gandolfo tahtoo ottaa sen, mutta hän ei anna. "Jumalan nimeen, Jumalan nimeen", mutisee hän astuessaan kirkkoon.

Ihmiset tunkeutuvat hänen perässään. Ne ovat vähällä ovessa pusertaa toisensa kuoliaaksi, mutta jännitys pidättää kaikki äänettöminä. Ei kukaan virka sanaakaan. Kaikki katsovat pääalttariin päin. Onko siellä ketään? Onko siellä ketään? Pieni, kuvan yläpuolella riippuva lamppu valaisee kurjan heikosti.

Onko siellä ketään?

On, siellä on joku. Siellä on nainen. Hän rukoilee polvillaan ja on kumartanut päänsä niin syvään, ettei voi nähdä, kuka hän on. Mutta nyt, kun hän kuulee takaapäin askeleita, oikaisee hän pitkän, alaspainuneen kaulansa ja kohottaa silmänsä. Se on donna Mikaela.

Hän peljästyy ensin ja säpsähtää, aivan kuin aikoisi paeta. Donna Elisa peljästyy myöskin, ja he katsovat toisiinsa, niinkuin eivät olisi ennen tavanneet. Mutta sitten sanoo donna Mikaela ihan hiljaa: "Tulet rukoilemaan hänen puolestaan." Ja väki näkee, kuinka hän siirtyy hieman syrjään, jotta donna Elisa pääsisi aivan kuvan eteen.

Donna Elisan käsi vapisee, niin että hänen täytyy laskea lyhty lattialle, ja hänen äänensä on käheä, kun hän sanoo: "Eikö täällä ole tänä yönä käynyt ketään muuta kuin sinä, Mikaela?" — "Ei, ei ketään muuta."

Donna Elisan täytyy nojata seinään, jottei kaatuisi, ja donna Mikaela huomaa sen. Heti hän on pystyssä donna Elisan luona ja kiertää kätensä hänen ympärilleen. "Käy istumaan, käy istumaan!" Hän vie hänet alttarin reunalle ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. "Onko hän niin heikko? Rukoilkaamme hänen puolestaan."

"Mikaela", sanoo donna Elisa, "minä luulin, että saisin täältä avun". — "Saat nähdä, että sen saatkin." — "Näin unta, että kuva tuli luokseni, että hän tuli luokseni ja sanoi, että minun pitäisi tulla tänne." — "Onhan hän auttanut meitä monta kertaa ennenkin." — "Mutta hän sanoi minulle näin: Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka nyt polvillaan rukoilee minun alttarini ääressä, niin poikasi paranee." — "Mitä sanoit hänen käskeneen?" — "Minun pitäisi ottaa miniäkseni se, joka täällä polvillaan rukoili." — "Ja sinä tahdoit tehdä sen? Ethän tiennyt kenet tapaisit!"

"Matkalla tein lupauksen — ja ne, jotka seurasivat minua, kuulivat sen — että kuka ikänä hän lieneekin, minä otan hänet syliini ja vien kotiini. Ajattelin, että se olisi joku köyhä, jota Jumala tahtoi auttaa." — "Köyhäpä siellä olikin." — "Tulin niin murheiseksi, kun näin, että täällä olitkin sinä."

Donna Mikaela ei vastaa, hän katsoo kuvaan. "Tahdotko sinä sitä?
Tahdotko sinä sitä?" kuiskaa hän tuskissaan.

Donna Elisa jatkaa valitustaan. "Minä näin hänet niin selvästi, eikä hän ole koskaan ennen pettänyt. Ajattelin, että joku köyhä, jolla ei ollut myötäjäisiä, oli rukoillut häneltä miestä. Semmoista on ennen tapahtunut. Mitä minä nyt teen?"

Hän valittaa ja vaikeroi. Hän ei voi päästä siitä ajatuksesta, että
sen piti olla joku köyhä nainen. Donna Mikaela käy kärsimättömäksi.
Hän tarttuu donna Elisan käsivarteen ja pudistelee häntä. "Mutta donna
Elisa, donna Elisa."

Donna Elisa ei kuule häntä, hän jatkaa valitustaan. "Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?"

"Mutta tee miniäksesi se vaimo-raukka, joka täällä polvillaan rukoili, donna Elisa!"

Donna Elisa nostaa silmänsä. Minkälaiset kasvot ovatkaan hänen edessään! Niin hurmaavat, niin viehättävät, niin hymyilevät!

Mutta hän saa nähdä ne vain hetkisen. Donna Mikaela kätkee ne kohta donna Elisan vanhaan, mustaan leninkiin.

Donna Mikaela ja donna Elisa kulkevat yhdessä kaupunkiin. Katu tekee mutkan, niin etteivät he voi nähdä donna Elisan taloa, ennenkuin ovat aivan lähellä. Kun se viimeinkin tulee näkyville, huomaavat he, että puodin ikkunat ovat valaistut. Neljä suurta vahakynttilää seisoo palamassa riippuvien rukousnauhojen välissä.

Molemmat naiset puristavat toistensa kättä. "Hän elää", kuiskaa toinen toiselle. "Hän elää."

"Et saa puhua hänelle siitä, mitä kuva käski sinun tekemään", sanoo donna Mikaela donna Elisalle.

Puodin edustalla he syleilevät toisiaan ja menevät kumpikin kotiinsa.

Hetken kuluttua Gaetano tulee puodin portaille.

Hän seisoo tuokion hiljaa ja vetää sisäänsä raikasta yöilmaa. Silloin hän näkee, kuinka tummassa palatsissa kadun toisella puolen syttyy tulia.

Gaetano hengittää kiivaasti ja läähättäen. Häntä näyttää melkein peloittavan mennä kauemmaksi. Äkkiä hän hyökkää eteenpäin kuin se, joka kulkee väistämätöntä onnettomuutta kohti. Kesäpalatsin ovi on lukitsematta, hän harppaa kaksi porrasta kerrallaan ja sysää koputtamatta musiikkisalin oven auki.

Sillä välin donna Mikaela on miettinyt, tuleeko Gaetano nyt yöllä vaiko vasta aamulla. Äkkiä hän kuulee hänen askeleittensa kaikuvan käytävässä. Kauhu valtaa hänet. Minkälainen Gaetano nyt on? Donna Mikaela on niin uskomattoman paljon ikävöinyt häntä. Onko Gaetano nyt tosiaankin sellainen, että koko tämä kaipaus vaimenee?

Ja eikö enää mitään muureja nouse heidän välilleen? Voivatkohan he nyt kerrankin sanoa toisilleen kaikki? Puhuvatko he rakkaudesta eikä sosialismista?

Kun Gaetano avaa oven, koettaa donna Mikaela mennä häntä vastaan, mutta ei voi. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän istuutuu ja peittää silmät käsillään.

Hän odottaa, että Gaetano sulkisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä, mutta sitä hän tietystikään ei tee. Gaetano ei ole tottunut tekemään sitä, mitä hänen odotetaan tekevän.

Kohta kun hän oli jaksanut pysyä pystyssä, oli hän pannut vaatteet päälleen ja lähtenyt donna Mikaelan luo. Oikeastaan hän nyt tullessaan aivan kuohuu ilosta. Hän olisi toivonut, että donna Mikaelakin olisi ottanut asian iloiselta kannalta. Gaetano ei tahdo tulla liikutetuksi. Hänhän oli pyörtynyt aamupäivällä. Eihän hän kestänyt mitään.

Hän seisoo hiljaa donna Mikaelan vieressä, kunnes tämä taas on tyyntynyt. "Teillä on heikot hermot", sanoo hän. Siinä on tosiaankin kaikki, mitä hän sanoo.

Donna Mikaela ja donna Elisa ja kaikki ihmiset ovat varmoja siitä, että hän on tullut sulkemaan donna Mikaelan syliinsä ja sanomaan, että hän rakastaa häntä. Mutta juuri siksi se on Gaetanosta mahdotonta. Muutamat ihmiset ovat ilkeitä. Heidän luonteensa on sellainen, että he aina jättävät tekemättä juuri sen, mikä heidän pitäisi tehdä.

Gaetano alkaa kertoa hänelle matkastaan. Hän ei puhu sanaakaan sosialismista. Hän puhuu pikajunista ja konduktöreistä ja omituisista matkatovereista.

Donna Mikaela istuu paikoillaan häneen katsellen. Hänen silmänsä kerjäävät ja kerjäävät yhä innokkaammin. Gaetano tuntuu olevan iloinen ja onnellinen nähdessään hänet. Mutta miksei hän saata sanoa sitä, mitä hän on tullut sanomaan.

"Kuljitteko Etnan rataa?" kysyy donna Mikaela. "Kuljin" vastaa Gaetano ja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei tiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.

Gaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu donna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna Mikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen näköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet? Hän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä lähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti… On niin somaa kiusata häntä.

Mutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen kuin olisi naittanut oman tyttärensä.

Ne ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla olisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne alkavat huutaa:

"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!"

Donna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska.
Kylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.

Hän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi hiljaa.

Kun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä donna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.

Donna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta sitten hän vetää sen takaisin. "Ei, ei", sanoo hän.

Gaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä donna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään siitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.

Heidän välinsä ei varmastikaan tarvinnut olla samallainen kuin tavallisten rakastuneitten. Olihan tuo mies antanut hänen elämälleen kaiken arvon monen vuoden aikana. Puhuipa hän nyt rakkaudesta tai ei, se oli yhdentekevää. Donna Mikaela tahtoi kumminkin sanoa Gaetanolle, mitä tämä oli hänelle ollut.

Ja nyt, juuri nyt. Täytyy pitää kiinni hetkistä, kun on kysymyksessä
Gaetano. Donna Mikaela ei uskalla päästää häntä menemään.

"Ette saa lähteä vielä", sanoo hän. "Minulla on jotain sanottavaa teille."

Hän nostaa Gaetanolle tuolin, istuutuu itse vähän hänen taakseen.
Gaetanon silmät ovat kovin iloiset tänään. Ne häiritsevät häntä.

Sitten hän alkaa puhua. Hän levittää Gaetanon eteen elämänsä suuret, salaiset aarteet. Kaikki nämä sanat on Gaetano sanonut hänelle ja saanut hänet uneksimaan kaikki nämä unet. Hän ei ollut päästänyt mitään unohtumaan. Hän oli koonnut ja säästänyt ne. Siinä oli ollutkin koko hänen köyhän elämänsä rikkaus.

Alussa hän puhuu nopeasti kuin ulkoläksyä lukien. Häntä peloittaa Gaetano. Hän ei tiedä, pitääkö tämä siitä, että hän puhuu. Sitten hän uskaltaa katsahtaa häneen. Gaetano on nyt totinen eikä enää yhtään ilkeä. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee, ikäänkuin tahtoisi painaa mieleensä jokaisen tavun. Äsken olivat hänen kasvonsa sairaaloiset ja harmaankalpeat, mutta äkkiä on kaikki muuttunut. Nyt ne alkavat loistaa kuin kirkastetun kasvot.

Donna Mikaela kertoo kertomistaan. Gaetanon ilmeestä hän näkee olevansa itsekin nyt kaunis. Ja täytyyhän hänen nyt ollakin kaunis! Saahan hän viimeinkin sanoa Gaetanolle kaikki. Hän saa sanoa, kuinka rakkaus häneen syttyi ja kuinka se sitten on aina hänessä elänyt. Viimeinkin hän saa sanoa, kuinka Gaetano on ollut hänelle kaikki kaikessa.

Sanat eivät voi sitä ilmaista kylliksi. Hän tarttuu Gaetanon käteen ja suutelee sitä.

Gaetano sallii sen tapahtua. Hän ei liikahdakaan. Väri hänen
kasvoissaan ei tummene, mutta se käy heleämmäksi, läpinäkyvämmäksi.
Donna Mikaelan mieleen muistuu, kuinka Gandolfo oli sanonut, että
Gaetanon kasvot tulivat niin valkeiksi, että ne loistivat.

Gaetano ei keskeytä donna Mikaelaa. Tämä kertoo rautatiestä, puhuu ihmeistä, joita tapahtui toinen toisensa perään. Gaetano katsoo välistä häneen säteilevin silmin. Hän ei lainkaan tee pilkkaa donna Mikaelasta.

Donna Mikaela ajattelee ihmetellen, mitä mahtaa liikkua Gaetanon mielessä. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin se, mitä donna Mikaela sanoo, ei olisi hänelle uutta. Hän tuntuu ennestään tietävän kaiken. Olikohan se rakkaus, jota Gaetano sydämessään tunsi donna Mikaelaa kohtaan, samallainen kuin tämän rakkaus häntä kohtaan? Oliko se yhteydessä Gaetanon sielun jaloimman puolen kanssa? Sekö oli ollut Gaetanon elämän ylläpitävä voima? Sekö oli antanut siivet hänen taiteelleen? Sekö oli saanut hänet rakastamaan köyhiä ja sorrettuja? Valtaako se nyt jälleen hänet, saako se hänet tuntemaan, että hän on taiteilija, apostoli, ettei mikään ole hänelle liian korkeaa?

Mutta kun Gaetano aina vain vaikenee, ajattelee donna Mikaela, ettei hän kenties tahdo sitoa itseään. Hän rakastaa donna Mikaelaa, mutta tahtoo kenties pysyä vapaana miehenä. Ehkä hän käsittää, ettei donna Mikaela sovi sosialistin puolisoksi.

Donna Mikaelan veri alkaa kiehua. Hän ajattelee Gaetanon kenties luulevan, että hän istuu siinä kerjäämässä hänen rakkauttaan.

Hän on kertonut Gaetanolle melkein kaiken, mitä on tapahtunut tämän poissaollessa. Nyt hän äkkiä keskeyttää kertomuksensa.

"Olen rakastanut teitä", sanoo hän, "rakastan teitä aina ja luulen toivovani, että te sanoisitte minulle kerran vielä, että rakastitte minua. Se tekisi eron helpommaksi kantaa."

"Tekisikö?" sanoo Gaetano.

"Voinko tulla puolisoksenne?" sanoo hän, ja hänen äänensä värähtää harmista. "En pelkää enää, kuten ennen, teidän oppejanne, en pelkää teidän köyhiänne, tahtoisin kääntää maailman ylösalaisin, minä, samoinkuin te. Mutta minä olen uskovainen. Kuinka minä voin elää teidän kanssanne, ellette te tahdo siinä suhteessa seurata minua? Tai ehkä te houkuttelisitte minut epäuskoon? Silloin olisi maailma minulle kuollutta. Kaikki kadottaisi merkityksensä, arvonsa. Minusta tulisi kurja, viheliäinen ihminen. Meidän täytyy erota."

"Meidän!" Gaetano kääntyy donna Mikaelaan. Hänen silmänsä alkavat hehkua kärsimättömyyttä.

"Nyt saatte lähteä", sanoo donna Mikaela aivan hiljaa, "minä olen saanut sanoa teille, mitä tahdoin. Olisin toivonut, että teillä olisi ollut jotain sanottavaa minulle. Mutta ehkä näin onkin parempi. Älkäämme tehkö eroa vaikeammaksi kuin sen tarvitsee olla."

Gaetanon toinen käsi tarttuu äkkiä ja lujasti donna Mikaelan käsiin, toinen pitää hänen päätään hiljaa. Sitten hän suutelee häntä.

Mieletönkö hän oli, donna Mikaela, kun luuli että Gaetano antaisi minkään, minkään maailmassa heitä eroittaa!

Neljäs luku.

VAIN TÄSTÄ MAAILMASTA.

Kun hän kasvoi sanoivat kaikki ihmiset: "Hänestä tulee pyhimys, pyhimys."

Hänen nimensä oli Margherita Cornado. Hän asui Girgentissä, joka on Sisilian etelärannalla, suurella kaivosalueella. Kun hän vielä oli lapsi, oli hänen isänsä kaivostyömies, mutta sai sitten vähän periä, niin että voi lakata työskentelemästä.

Margherita Cornadon kodissa Girgentissä oli pieni, ahdas ja viheliäinen kattoterassi. Kapeat ja jyrkät portaat sinne veivät ja matalan oviaukon kautta täytyi kömpiä. Mutta maksoi kyllä vaivan kiivetä sinne. Sieltä ylhäältä ei näkynyt ainoastaan kattojen paljous, vaan ilma kaupungin yläpuolella kimalteli täynnään Girgentin kirkkojen torneja ja päätyjä. Ja jokainen pääty ja jokainen torni oli kuin värähtelevä huippu, jossa kuvat kimmelsivät ja akkunaparvekkeet seista törröttivät ja telttakatokset loistivat.

Ja kaupungin ulkopuolella näkyi avara kenttä, joka hiljalleen laskeutui merta kohti, ja kenttää vartioi vuorten puoliympyrä. Koko kenttä hohti punervana, meri oli emaljinsininen ja vuorten rinteet olivat keltaisia. Se oli täydellinen hehkuva itämaa väriloistossaan.

Mutta sinne näkyi paljon muutakin kuin tämä. Vanhoja temppeleitä oli siellä täällä pitkin laaksoa. Muurinraunioita ja omituisia vanhoja torneja siellä oli. Se oli oikea satumaailma.

Lapsena Margherita Cornadolla oli tapana viettää suurin osa päivästä siellä ylhäällä. Mutta hän ei koskaan katsellut huikaisevaa maisemaa. Hänen mieltänsä kiinnitti muu.

Isä oli usein kertonut hänelle elämästä Grotten rikkikaivoksissa, joissa hän kävi työssä. Istuessaan ilmavalla terassilla Margherita Cornado kuvitteli aina kuljeksivansa noissa pimeissä maanalaisissa käytävissä ja hapuilevansa eteenpäin synkissä kaivoksissa.

Hän ei koskaan saanut pois mielestään sitä kurjuutta, joka vallitsi kaivoksissa, varsinkin hänen täytyi ajatella lapsia, jotka kantoivat malmin maanpinnalle. "Nuo pikku vaunut" oli heillä nimenä. Se sana pyöri aina hänen mielessään. Raukat, raukat nuo pikku vaunut, nuo pikku kaivosvaunut!

Aamuisin ne saapuivat ja seurasivat kukin isäntäänsä kaivokseen. Kun tämä oli hakannut tarpeeksi malmia, nosti hän kaivosvaunun hartioille malmikorin, ja sitten alkoi nousu. Matkalla niitä yhtyi useampia, niin että lopulta syntyi pitkä jono. Ja ne alkoivat laulaa:

"Tuskin ja vaivoin yks' kerta on mennyt.
Yhdeksäntoista kun jaksaisi ken nyt."

Kun he viimein pääsivät päivän valoon, tyhjensivät he malmikorinsa ja viskautuivat maahan levähtämään hetkiseksi. Useimmat hoipertelivat rikkipitoisten vesilätäkköjen äärelle, joita oli kaivoksen suuaukon ympärillä, ja joivat löyhkävää vettä.

Mutta pian niiden täytyi lähteä taas takaisin ja ne keräytyivät kaivoksen suulle. Laskeutuessaan huusivat ne: "Herra ja Jumala, armahda, armahda, armahda!"

Joka matkalta, minkä nuo pikku vaunut tekivät, kävi niiden laulu yhä surkeammaksi. Ne huokailivat ja itkivät madellessaan eteenpäin kaivospolkua.

Nuo pienet vaunut uivat hiessä, malmikorit söivät haavoja heidän hartioihinsa. Ylös ja alas kulkiessaan he lauloivat:

"Seitsemän jäljellä ompi.
Kuolema ois helpompi!"

Koko lapsuutensa ajan Margherita Cornado oli sydämessään surkutellut näitä pienokais-parkoja. Ja juuri senvuoksi, että hän aina ajatteli heidän onnettomuuttaan, luultiin, että hänestä tulisi pyhimys.

Eikä hän unhoittanut heitä suuremmaksikaan tultuaan. Kohta kun hän oli päässyt täysikasvaneeksi, lähti hän Grotteen, jossa useimmat kaivokset olivat, ja kun nuo pikku vaunut tulivat päivänvaloon, tarjosi hän heille kaivoksen suulla raikasta, puhdasta vettä. Hän kuivasi hien heidän kasvoiltaan ja hoiteli haavoja heidän hartioissaan. Paljoa hän ei heidän hyväkseen voinut tehdä, mutta pian tuntui noista pikku vaunuista, etteivät he voisi kestää työssä sitä päivää, jona Margherita Cornado ei tulisi heitä hoivaamaan.

Mutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli hyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen insinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.

Pari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten kaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa myötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä olisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi. Eihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.

Pari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli Margheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät kattoterassille saadakseen olla rauhassa.

"Margherita", sanoi mummo, "sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja ihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka elävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen."

Margherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.

"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän pyytää sinulta neuvoa."

"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza", sanoi tyttö.

"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on Racalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että palkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa köyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka."

Mummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan liian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään päivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui maanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään, niinkauan kuin oli maan alla.

"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri kymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan Oresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes sanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä. Silloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä."

Santuzza pysähtyi tässä.

"Entä sitten?" kysyi Margherita.

"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä tämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä kurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään poikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että poika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. — Ja nyt hän on kuollut. Minun pojanpoikani on kuollut, Margherita."

Margherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain kaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar, se lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla itkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.

"Miksi sallitaan sen miehen elää!"

Mummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti esiin veitsen. "Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen kysymystä", sanoi hän.

Margherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.

Sitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat poikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta hän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten kaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä Girgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.

Alettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin ankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia, ei ketään saatu pettämään toveriaan.

Silloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka oli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut Racalmutoon.

Hän teki tämän, vaikka nyt oli saanut kuulla, että hänen sulhasensa oli syypää kaikkeen, mistä Santuzza oli puhunut. Hän teki tämän, vaikka itse oli langettanut sulhasensa tuomion suutelemalla veistä.

Mutta tuskin hän oli ilmiantanut Oresteen, ennenkuin hän alkoi katua.
Vihlovat omantunnon tuskat valtasivat hänet.

Jossain muussa maassa ei hänen tekoaan olisi katsottu rikokseksi, mutta Sisiliassa se pidetään semmoisena. Sisilialainen kuolee kernaammin kuin esiintyy ilmiantajana.

Margherita Cornado ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Hän tunsi sydämessään alituisen vihlovan katumuksen, hänessä asui ikuinen tuska.

Ei häntä ankarasti tuomittu, sillä tiedettiin, että hän oli rakastanut murhattua, ja oltiin sitä mieltä, että Santuzza oli menetellyt liian julmasti häntä kohtaan. Ei kukaan puhunut hänestä halveksivasti eikä kukaan lakannut tervehtimästä häntä.

Mutta häntä ei auttanut se, että toiset hänelle olivat lempeitä. Tuska asui hänen rinnassaan ja vaivasi häntä kuin polttava haava.

Orestes oli tuomittu elinkaudeksi kalereille. Santuzza oli kuollut pari viikkoa senjälkeen, kun pojan tuomio langetettiin. Margherita ei voinut rukoilla anteeksi ei toiselta eikä toiselta.

Hän turvautui pyhimyksiin, mutta ne eivät tahtoneet häntä auttaa. Tuntui siltä, ettei millään maailmassa ollut voimaa vapauttaa häntä omantunnon tuskien kauheasta ahdistuksesta.

Tähän aikaan oleskeli Girgentin seuduilla kuuluisa franciskanimunkki, pater Gondo. Hän saarnasi saadakseen osanottajia Diamanteen tehtävään pyhiinvaellusretkeen.

Se ei huolettanut pater Gondoa, ettei paavi vielä ollut julistanut San Pasqualen Kristuksenkuvaa ihmeitätekeväksi. Hän oli matkoillaan tavannut sokeita laulajia ja kuullut heidän kertovan kuvasta. Ihania öitä hän oli istunut isä Eliaan ja veli Tommason jalkain juuressa, ja iltaruskosta päivän sarastukseen saakka kuunnellut heidän kertomuksiaan kuvasta.

Ja nyt tuo suuri saarnamies oli alkanut ohjata kaikkia murheellisia tämän voimakkaan ihmeittentekijän luo. Hän kehoitti ihmisiä, etteivät he antaisi otollisen ajan käyttämättä kulua. Kristuslasta, sanoi hän, ei oltu tähän asti Sisiliassa paljoa rukoiltu. Nyt oli tullut aika, jolloin hän tahtoi, että häntäkin palveltaisiin. Ja sitä varten hän oli antanut ihmeen toisensa jälkeen tapahtua tuon pyhän kuvan kautta.

Pater Gondo, joka novisiaikansa oli ollut Aracoelin luostarissa Kapitoliumilla, kertoi kansalle siitä Kristuslapsen kuvasta, joka siellä oli, ja niistä tuhansista ihmeistä, joita se oli suorittanut. "Ja nyt tahtoisi tämä hyvä lapsukainen, että sitä palveltaisiin Sisiliassa", sanoi pater Gondo. "Älkäämme epäilkö enää, vaan kiiruhtakaamme sen luo. Nyt näinä päivinä on taivas lempeä. Olkaamme me ensimäiset, jotka tunnustamme kuvan! Olkaamme kuin itämaitten paimenet ja viisaat miehet, menkäämme sen pyhän lapsen luo, kun se vielä makaa olkivuoteellaan viheliäisessä luolassa!"

Margherita Comadoon syttyi uusi toivo, kun hän kuuli tätä. Hän oli ensimäinen, joka kuuli pater Gondon kutsun. Sitten liittyi häneen muitakin. Neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa kulki pater Gondon johdolla sisämaan vuorisen erämaan halki Diamantea kohti.

He olivat kaikki hyvin köyhiä ja onnettomia. Mutta pater Gondo antoi heidän vaeltaa laulaen ja rukoillen. Pian heidän silmänsä alkoivat säteillä, aivan kuin Betlehemin tähti olisi kulkenut heidän edellään.

"Tiedättekö", sanoi pater Gondo, "miksi Jumalan poika on suurempi kuin kaikki pyhimykset? Sentähden, että hän antaa sielulle autuuden, sentähden, että hän antaa synnit anteeksi, sentähden, että hän lahjoittaa ihmishengelle autuaan levon Jumalassa, sentähden, että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta."

Kun hänen pieni joukkonsa näytti väsyneeltä, rohkaisi hän sitä kertomalla niistä ihmeistä, joita kuva oli tehnyt. Sokeitten laulajien kertomukset kasvoivat raikkaiksi hedelmiksi ja virkistäväksi viiniksi. Nuo köyhät kulkijat Sisilian vuorisissa erämaissa taivalsivat kevein askelin, ikäänkuin olisivat vaeltaneet kohti Natsaretia katsomaan puusepän poikaa.

"Hän ottaa meiltä kaiken kuormamme", sanoi pater Gondo. "Kun tulemme takaisin, on sydämemme kevyt, sillä tuska on poissa."

Ja vaeltaessaan halki kuivettuneen, päivänpolttaman erämaan, missä ei ainoakaan puu varjoa suonut ja missä vesi oli katkeraa suolasta ja rikistä, tunsi Margherita Cornado, että hänen sydämensä tuskat vaimenivat.

"Se taivaan pieni kuningas ottaa pois kärsimykseni", sanoi hän.

Eräänä toukokuun päivänä pyhiinvaeltajat saapuivat viimein Diamanten vuoren juurelle. Siinä loppui erämaa. He näkivät ympärillään olivilehtoja ja raikasta vehreyttä. Vuori säteili, kaupunki kimmelsi. He tunsivat tulleensa paikkaan, jota varjosi Jumalan armo.

He vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja riemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä vastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen sävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten väki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.

Heitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät he olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen ihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.

Kun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä jo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat häntä ja rohkaisivat häntä. "Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa kaikkia", sanoivat he. "Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut."

Kaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät heidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he kohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.

Mutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista tuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään ennen kaikkia muita…

Kun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San Pasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella pääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä, jotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen, hyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi hänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa hänet.

Margherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma taistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat hänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan, että hänet täytyi sitoa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat ja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä monet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat ensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet huomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä laulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja vaihtui syvään valitukseen.

Ymmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat tulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha. Matkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa heille mitään lohdutusta.

Pater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku kuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa ajateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten surut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän oli heissä herättänyt.

Äkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy. Kuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he vain horjuisi, saisivat he avun.

Hän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja astui kohti alttaria.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen laulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän ojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. "Niin siinä seisoo, niin siinä seisoo", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun kädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.

Siitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin hylkiö.

Mutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa mukaan:

"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä." Hän kertoi
heille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin
Kristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty
Antikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.

"Muistan vielä vanhan veli Simonen", sanoi pater Gondo. "Hän ei koskaan näyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti ovikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'

"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta kuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman koirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi."

Kun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä ottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.

"Lukekaa nyt tämä!" sanoi hän. Ja hän pani kruunun kiertämään kädestä käteen. Ihmiset seisoivat vahakynttilät kädessä ja valaisivat niillä kruunua. Ne, jotka osasivat lukea, lukivat, toiset näkivät ainakin, että siinä oli joku kirjoitus.

Ja jokainen, jonka kädessä kruunu oli käynyt, sammutti heti vahakynttilänsä.

Kun viimeinen kynttilä oli sammunut, kääntyi pater Gondo toivioretkeläisiin, jotka olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Minä olen johtanut teidät tänne", sanoi hän heille, "jotta löytäisitte sen, joka antaa sielulle rauhan ja avaa sille Jumalan valtakunnan, mutta minä olen johtanut teitä harhaan, sillä tuolla ei ole mitään sellaista annettavanaan. Hänen valtakuntansa on vain tästä maailmasta.

"Sisar-raukkamme on tullut mielipuoleksi", jatkoi pater Gondo, "senvuoksi, että hän tuli tänne toivoen taivaallisia armotöitä. Hänen järkensä murtui, kun hän rukoili tuota eikä hänen rukoustaan kuultu. Tuo kuva ei voinut kuulla häntä, sillä tuon valtakunta on vain tästä maailmasta."

Hän vaikeni hetkiseksi ja kaikki katsoivat häneen aivan kuin kysyen, mitä heidän tuli ajatella kaikesta tästä.

Sitten hän kysyi hiljaa kuten ennenkin: "Saako kuva, jonka kruunussa seisovat sellaiset sanat, kauempaa häväistä alttaria?"

"Ei saa!" huusivat pyhiinvaeltajat. Diamanten väki seisoi äänetönnä.

Pater Gondo otti kuvan käsiinsä ja kantoi sen suoraksi ojennetuin käsivarsin halki kirkon, ovea kohti.

Mutta kuinka hiljaa ja nöyrästi pater olikin puhunut, hänen silmänsä olivat koko ajan, ankaroina ja vangitsevina, katsoneet kansajoukkoon. Eikä siellä ollut ainoatakaan, joka ei olisi alistunut ja nöyrtynyt hänen tahtonsa voimasta. Jokainen oli tuntenut olevansa masentunut ja kykenemätönnä vapaasti ajattelemaan.

Kun pater Gondo tuli lähelle ovea, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Vielä viimeinen vangitseva silmäys kulki yli kansajoukon.

"Kruunu myöskin", sanoi pater Gondo. Ja se tuotiin hänelle.

Hän painoi kruunun kuvan päähän ja kulki sen kivikatoksen alle, joka suojeli San Pasqualen kuvaa. Hän kuiskasi sanasen parille pyhiinvaeltajalle ja nämä kiirehtivät pois. Pian he palasivat tuoden sylissään oksia ja halkoja. Ne he laskivat pater Gondon jalkoihin ja sytyttivät tuleen.

Kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, olivat tunkeutuneet ulos. He seisoivat kirkon edustalla, yhä vain masentuneina ja tahdottomina. He näkivät, että munkki aikoi polttaa heidän rakkaan, ihmeitätekevän kuvansa, eivätkä he ryhtyneet vastarintaan. He eivät itsekään tienneet, mikseivät he koettaneet pelastaa kuvaa.

Mutta kun pater Gondo näki tulen syttyvän ja tiesi että kuva nyt oli kokonaan hänen vallassaan, oikaisi hän itsensä ja hänen silmänsä salamoivat.

"Lapsi-raukat", sanoi hän lempeästi ja kääntyi diamantelaisten puoleen. "Hirmuinen on se vieras, jota olette luonanne pitäneet. Mutta kuinka on mahdollista, ettette ole ennen huomanneet, kuka hän on?

"Mitä pitää minun teistä uskoa?" jatkoi hän ankarammin. "Te sanotte itse, että kuva on antanut kaiken, mitä olette rukoilleet. Ei ole siis Diamantessa ketään, joka näinä vuosina olisi rukoillut syntien anteeksiantamusta ja sielulleen rauhaa.

"Voiko sellainen olla mahdollista? Diamanten kansalla ei ole ollut muuta rukoiltavaa kuin arpajaisnumeroita ja hyviä vuosia ja jokapäiväistä leipää ja terveyttä ja rahoja. Ei mitään muuta se ole anonut kuin tämän maailman hyvyyttä. Ei ainoankaan ole tarvinnut rukoilla osakseen taivaallista armoa.

"Niinkö tosiaankin? Ei, sehän on mahdotonta", sanoi pater Gondo iloisesti, aivan kuin toivo olisi hänet äkkiä täyttänyt. "Minä itse olen erehtynyt. Diamanten kansa on ymmärtänyt, etten heittäisi kuvaa tuleen kysymättä Ja tutkimatta tätä seikkaa. Se odottaa, vain minun vaikenevan, jotta se saisi astua esiin todistamaan.

"Nyt monet tulevat luokseni sanomaan: 'Tämä kuva on tehnyt minusta uskovaisen', ja monet sanovat: 'Häneltä minä olen saanut syntien anteeksiantamuksen', ja monet sanovat: 'Hän on avannut silmäni, jotta olen saanut katsoa taivaan ihanuuteen.' He astuvat esiin sanomaan tämän, ja minä vaikenen ja häpeän ja saan kantaa kuvan takaisin alttarille ja tunnustaa, että olen erehtynyt."

Pater Gondo vaikeni ja hymyili kansalle kehoittavasti. Kuulijajoukon valtasi kiivas levottomuus. Monet tuntuivat aikovan astua esiin todistamaan. He ottivat pari askelta, mutta pysähtyivät.

"Minä odotan", sanoi pater, ja hänen silmänsä rukoilivat ja kerjäsivät väkeä tulemaan.

Mutta kukaan ei tullut. Tuska viilsi kansajoukkoa, kun se ei voinut todistaa rakkaan kuvansa eduksi. Mutta ei kukaan tehnyt sitä.

"Lapsi-raukkani", sanoi pater Gondo syvästi suruissaan. "Teidän keskellänne on seisonut Antikristus, ja te olette olleet hänen vallassaan. Olette unohtaneet taivaan. Olette unohtaneet, että teillä on sielu. Te ajattelette vain tätä maailmaa.

"Ennen sanottiin, että Diamanten väki oli Sisilian hurskainta. Mutta toisinpa taitaakin olla. Diamanten asukkaat ovat maailman orjia. Ehkäpä he vielä ovat uskottomia sosialisteja, jotka rakastavat vain tätä maailmaa. Sellaisiahan heidän täytyy olla. Onhan heidän keskellään ollut Antikristus."

Kun kansaa näin syytettiin, näytti se viimeinkin tahtovan nousta puolustautumaan. Suuttumuksen mutina kulki rivistä riviin.

"Kuva on pyhä", huusi yksi. "Kun hän tuli, soivat San Pasqualen kellot koko päivän."

"Saattoivatko ne soida vähempää aikaa varoittaessaan kansaa sellaisesta onnettomuudesta", vastasi munkki.

Hän jatkoi syytöksiään yhä kiivaampana. "Te olette epäjumalanpalvelijoita, ettekä kristityitä. Te palvelette tätä sentähden, että hän auttaa teitä. Mutta pyhyyden hengestä teissä ei ole mitään."

"Hän on ollut hyvä ja armelias kuin Kristus", vastasi kansa.

"Eikö juuri siinä olekin onnettomuus piillyt?" sanoi pater Gondo ja nyt oli hän äkkiä käynyt kauheaksi vihassaan. "Hän on ottanut ylleen Kristuksen muodon viedäkseen teidät harhaan. Juuri sillä tavalla hän on saattanut kutoa verkkonsa teidän ympärillenne. Juuri jakamalla teille lahjoja ja siunaustaan hän on houkutellut teidät ansaansa ja tehnyt teistä maailman orjia. Vai eikö tämä ole totta? Voiko ehkä joku astua esiin väittämään vastaan? Vai oletteko ehkä kuulleet, että joku, joka ei satu olemaan täällä läsnä, olisi rukoillut kuvalta taivaan armoa?"

"Hän on ottanut voiman jettatorelta", sanoi muuan.

"Sehän juuri, joka on yhtä suuri pahassa kuin jettatore, voi tämän voittaa!" sanoi pater katkerana.

Sitten ei enää koetettu kuvaa puolustaa. Jokainen yritys näytti vain pahentavan asiaa.

Monet katsoivat ympärilleen nähdäkseen donna Mikaelaa, joka myös oli saapuvilla. Hän seisoi keskellä ihmisjoukkoa, kuuli ja näki kaiken, mutta ei tehnyt mitään kuvan pelastamiseksi.

Sillä kun pater Gondo oli sanonut, että kuva oli Antikristus, oli hän säikähtänyt, ja kun pater Gondo oli osoittanut, että Diamanten ihmiset olivat rukoilleet vain tämän maailman hyvyyttä, oli hänen kauhunsa kasvanut. Hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään.

Mutta samassa kun munkki oli sanonut, että he kaikki olivat joutuneet Antikristuksen valtaan, nousi jokin hänen sisässään vastarintaan. "Ei, ei", sanoi hän, "niin se ei voi olla". Jos hänen pitäisi uskoa, että joku paha voima oli hallinut häntä niin monena vuonna, menettäisi hän järkensä. Ja hänen järkensä alkoi puolustautua.

Silloin murtui hänessä usko ylenluonnolliseen niin äkkiä, kuin katkeaa liiaksi pingoitettu viulunkieli. Hän ei voinut enää seurata mukana.

Hänen ajatuksensa tutkivat nyt äärettömän nopeasti kaiken sen ylenluonnollisen, jonka hän itse oli saanut kokea, ja ne tuomitsivat sen. Oliko siinä yhtään ainoata varmaa ihmettä? Hän sanoi itselleen, että siinä oli vain sattumia, sattumia.

Tämä oli samallaista kuin vyyhden uudestaan viipsiminen. Ja omista kokemuksistaan hän siirtyi toisten aikojen ihmeisiin. Nekin sattumia. Mielikuvitusta. Kenties valhetta suurin osa.

Tuo raivoava munkki syytti edelleen kansaa kauhein sanoin. Donna
Mikaela koetti kuunnella, päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
Mutta hänestä tuntui vain, että kaikki, mitä tuo mies sanoi, oli
mielettömyyttä, oli valhetta.

Mutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli muuttumassa siinä seistessään?

Hänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi kirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat donna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa donna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen sanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä voitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia pelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.

Mutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat edelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden säteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen, ettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta sanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut taivaasta maan päälle.

"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan", sanoi hän ja pani kätensä ristiin kuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja tärkeimmän.

"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja", sanoi pater Gondo. "Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan pois."

Donna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. "Voitko antaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi raastetun olennon elämälle?" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli ylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat, kuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien. Gaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna Mikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.

Donna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä hän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon ympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä uudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä usko ja tämä ilo vallata hänetkin?

Hän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään arvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi kuin tällä hetkellä.

Pater Gondo kumartui tulta kohti.

"Sanon teille kerran vielä?" huusi hän, "jos yksikään ainoa astuu esiin ja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta tätä".

Silloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa.
Siihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.

"Gandolfo, Gandolfo", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet vierellään.

"Mitä, donna Mikaela?"

"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!"

Munkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei kukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä eteenpäin.

Pater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.

Huomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen kasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante tästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta sielujen herran.

Donna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä kiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten sielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin tapahtui.

"Näetkös, Antikristus", sanoi pater Gondo uhaten, "ettei kukaan ole ajatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. — Sinun täytyy kadota."

Sitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.

Mutta kuva oli maannut siinä vain silmänräpäyksen, kun Gandolfo tarttui siihen.

Hän tempasi sen pois, kohotti sen korkealle päänsä päälle ja lähti juoksemaan.

Pater Gondon pyhiinvaeltajat syöksyivät hänen jälkeensä, ja kiihkeä ajo kävi pitkin Monte Chiaron jyrkänteitä.

Mutta pieni Gandolfo pelasti kuvan.

Tiellä ajoivat suuret raskaat matkavaunut. Gandolfo, jonka takaa-ajajat olivat saavuttamaisillaan, ei tiennyt parempaa neuvoa, vaan heitti kuvan vaunuihin.

Sitten hän antautui levollisena. Ja kun takaa-ajajat nyt aikoivat syöksyä vaunujen jälkeen, hillitsi hän heidät. "Varokaa itseänne, signora vaunuissa on englantilainen."

Siinä ajoi signora Favara, joka viimeinkin oli väsynyt Diamanteen ja matkusti nyt uudelleen avaraan maailmaan. Ja hän sai ajaa rauhassa. Ei yksikään sisilialainen uskalla ahdistaa ketään englantilaisnaista.

Viides luku.

MUUAN SIGNORELLIN FRESKO.

Viikkoa myöhemmin pater Gondo oli saapunut Roomaan. Hän pääsi Vatikanin vanhan miehen puheille ja kertoi tälle, kuinka hän oli löytänyt Kristuksen haamuun kätkeytyneen Antikristuksen, kuinka tämä oli kietonut Diamanten asukkaitten mielen maallisiin ja kuinka hän oli aikonut polttaa hänet. Hän kertoi vielä, ettei hän voinut saada kansaa palaamaan Jumalan luo. Sensijaan koko Diamante oli langennut epäuskoon ja sosialismiin. Ei kukaan huolehtinut sielustaan, ei kukaan ajatellut taivasta. Pater Gondo kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä näille ihmis-raukoille.

Vanha paavi, joka oli viisaampi kuin kukaan muu, ei nauranut pater
Gondon kertomukselle, vaan tuli syvästi murheiseksi.

"Olet menetellyt väärin, olet menetellyt hyvin väärin", sanoi hän.

Hän istui hetkisen ääneti ja miettivänä, sitten hän sanoi: "Et ole nähnyt Orvieton tuomiokirkkoa?" — "En, pyhä isä." — "Mene sitten katsomaan sitä", sanoi paavi "ja kun palaat sieltä takaisin, saat kertoa minulle, mitä olet nähnyt".

Pater Gondo totteli. Hän lähti Orvietoon katsomaan sen pyhää tuomiokirkkoa. Kahden päivän kuluttua hän palasi taas Vatikaniin.

"Mitä olet nyt saanut nähdä Orvietossa?" kysyi häneltä paavi.

Pater Gondo kertoi, että hän yhdessä tuomiokirkon kappelissa oli löytänyt Luca Signorellin freskoja, jotka esittivät Viimeisten aikain tapahtumia. Mutta hän ei ollut katsellut Viimeistä tuomiota eikä Kuolleitten ylösnousemusta. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt siihen suureen tauluun, jota kirkonvartija nimitti Antikristuksen ihmetöiksi.

"Mitä näit siinä?" kysyi paavi.

"Näin, että Signorelli oli maalannut Antikristuksen yhtä köyhäksi ja yksinkertaiseksi mieheksi kuin Jumalan poika oli vaeltaessaan täällä maan päällä. Näin, että hän oli kuvannut hänet Kristuksen kaltaiseksi ja antanut hänelle Kristuksen kasvot."

"Mitä muuta näit?" sanoi paavi.

"Ensimäiseksi näin freskossa, kuinka Antikristus saarnasi niin, että rikkaat ja mahtavat laskivat aarteensa hänen jalkainsa juureen.

"Toiseksi näin, että sairas kannettiin Antikristuksen luo ja hän paransi sen.

"Kolmanneksi näin marttyyrin, joka uskoi Antikristukseen ja poltettiin.

"Neljänneksi näin suuressa seinämaalauksessa, että ihmiset kiiruhtivat mahtavaan rauhan temppeliin, ja pahuuden henki syöstiin alas taivaasta, ja taivaan salamat surmasivat kaikki väkivallantekijät."

"Mitä ajattelit, kun näit tämän kaiken?" kysyi paavi.

"Kun näin tämän, ajattelin: Tuo Signorelli on ollut mieletön. Tarkoittaako hän, että Antikristuksen aikoina paha voitetaan, ja tämä maailma tulee autuaaksi kuin paratiisi?"

"Näitkö vielä mitään muuta?"

"Viidenneksi näin taulussa kuvattavan, että papit ja munkit ladottiin suurelle roviolle ja poltettiin.

"Ja kuudenneksi ja viimeiseksi näin, että paholainen seisoi Antikristuksen vieressä kuiskaten hänen korvaansa ja neuvoen, miten hänen piti menetellä ja puhua."

"Mitä ajattelit, kun tämän näit?"

"Sanoin itsekseni: Tuo Signorelli ei ole ollut mieletön, vaan profeta. Totisesti Antikristus tuleekin Kristuksen haamussa ja tekee tästä maailmasta paratiisin. Hän tekee sen niin kauniiksi, että ihmiset unohtavat taivaan. Ja siitä tulee maailman vaarallisin kiusaus."

"Ymmärrätkös nyt", sanoi paavi, "että se, mitä minulle kerroit, ei ollut mitään uutta? Kirkko on aina tiennyt, että Antikristus tulisi täynnään Kristuksen hyveitä."

"Tiesittekö senkin, pyhä isä, että hän tosiaankin oli tullut?"

"Kuinkapa voisin olla täällä Pietarin istuimella vuoden toisensa jälkeen tietämättä, että hän on tullut?" sanoi paavi. "Näen, kuinka syntyy joku kansanliike, joka melkein palaa rakkaudesta ja vihaa Jumalaa. Näen, kuinka uusi toivo onnellisesta maailmasta saa marttyyrejä. Näen, kuinka he saavat uutta iloa ja uutta voimaa noista sanoista 'Ajattele tätä maailmaa', aivan samoin kuin he ennen saivat sitä sanoista 'Ajattele taivasta'. Tiesin, että hän, josta Signorelli ennusti, oli tullut."

Pater Gondo kumarsi äänetönnä.

"Ymmärrätkö nyt, minkätähden olet menetellyt väärin?"

"Pyhä isä, valaise minulle minun syntini."

Vanha paavi nosti silmänsä. Hänen kirkas katseensa lävisti sen sattumusten verhon, joka peittää tapahtumia, ja näki sen, mikä piiloutuu tuon verhon taa.

"Pater Gondo", sanoi hän, "tiedätkö, mikä oli se lapsi, jota vastaan sinä Diamantessa taistelit, lapsi, joka oli armelias ja ihmeitätekevä kuin Kristus, tuo köyhä, halveksittu lapsi, joka voitti sinut ja jota sinä sanot Antikristukseksi? Etkö tiedä, mikä hän on?"

"En, pyhä isä."

"Entä hän, joka Signorellin taulussa paransi sairaita ja hellytti rikkaitten sydämet ja kaatoi maahan väkivallantekijät, hän, joka muutti maan paratiisiksi ja vietteli ihmiset unohtamaan taivaan? Etkö tiedä, kuka hän on?"

"En, pyhä isä."

"Kukapa hän muu voisi olla kuin Antikristuksen oppi, sosialismi?"

Munkki nosti silmänsä kauhuissaan.

"Pater Gondo", sanoi paavi ankarasti, "kun pitelit sylissäsi kuvaa, tahdoit polttaa sen. Minkätähden? Mikset osoittanut hänelle rakkautta ja vienyt häntä pienen Kristuslapsen luo Kapitoliumille, josta hän on lähtenyt?

"Mutta näin te teette, te kerjäläismunkit. Te voisitte ottaa sen suuren kansanliikkeen käsivarsillenne, siiloinkun se vielä on pieni kuin kapalolapsi ja te voisitte viedä sen Jeesuksen jalkain juureen, ja Antikristus saisi nähdä, että hän on vain Kristuksen jäljennös ja tunnustaisi hänet herrakseen ja mestarikseen. Mutta niin ette tee. Te heitätte Antikristuksen opin polttoroviolle, ja pian se vuorostaan heittää sinne teidät."

Pater Gondo vaipui polvilleen. "Ymmärrän, pyhä isä. Minä menen etsimään kuvaa."

Paavi nousi majesteetillisena. "Älkää etsikö kuvaa, antakaa hänen käydä kulkuansa kautta aikojen. Me emme häntä pelkää. Kun hän hyökkää Kapitoliumia kohti päästäkseen maailman valtaistuimelle, otamme Me hänet vastaan ja Me viemme hänet Kristuksen luo. Me sovitamme taivaan ja maan. Mutta te teette väärin", jatkoi hän lempeämmin, "kun te vihaatte häntä. Te olette silloin unohtaneet, että sibylla pitää häntä yhtenä maailman uudistajista. 'Maailman uudistaja Kapitoliumill' jumaloidaan, Kristusta, Antikristusta.'"

"Pyhä isä, jos hän parantaa tämän maailman onnettomuudet, eikä taivas kärsi vahinkoa, niin en vihaa häntä".

Paavi hymyili hienointa hymyään.

"Pater Gondo, suo minunkin kertoa eräs sisilialainen tarina. Kerrotaan, pater Gondo, että kun Herramme paraillaan loi maailmaa, tahtoi hän kerran tietää, oliko vielä paljon työtä jäljellä. Ja hän lähetti San Pietron katsomaan, oliko maailma valmis.

"Kun San Pietro tuli takaisin, sanoi hän: 'Kaikki itkevät ja nyyhkyttävät ja valittavat.'

"'Silloin ei maailma ole vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"Kolmen päivän kuluttua lähetti Herramme San Pietron uudelleen maan päälle.

"'Kaikki nauravat ja riemuitsevat ja leikkivät', sanoi San Pietro, kun hän palasi.

"'Ei ole maailma vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"San Pietro lähetettiin kolmannen kerran.

"'Toiset itkevät ja toiset nauravat', sanoi hän palattuaan.

"'Silloin on maailma valmis', sanoi Herramme.

"Ja niin se onkin ja sellaiseksi se jää", sanoi vanha paavi. "Ei kukaan voi vapauttaa ihmisiä heidän suruistaan, mutta se saa paljon anteeksi, joka synnyttää heissä uutta voimaa kantamaan niitä."

End of Project Gutenberg's Antikristukxen ihmetyöt, by Selma Lagerlöf