VIII.
Aina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar Hedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se oli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä menetteleisi.
Alussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä hänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin soittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede kärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen huoneessa.
Ingridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet pakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede mitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei Hede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid oli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa kuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.
Hän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana, mutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.
Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän mieluummin pitää omansa.
Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen vieressään.
Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.
— Pelkäänpä — sanoi hän — kissa on kilipukki. — Eihän se ole, ei pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. — Siitä tuli Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain, jolla eroitti pukit muista eläimistä.
Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. — Tällä kilipukilla ei ole sarvia — sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä. Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa. Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni kissan luo ja niiasi.
Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin seuraavana päivänä.
— Lapsi, lapsi — sanoi hänen armonsa, — sinä teet niinkuin minä, koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.
Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta, siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon hulluun.
Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi muuttuisi?
Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.
* * * * *
Oli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa lunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina taivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.
Ingrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua, joka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään. Heden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa ajatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.
Ingrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli harmaan kalpea.
Tuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui, tyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan, punertavan auringonlaskun kaukana lännessä.
Hän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä muullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena, joka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän ollut mitään voittanut.
Ja nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi hän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan, ajatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja keväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta todellisuutta.
Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi, ett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen sikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa, voimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti sairaana ja parantumattomana.
He olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän tahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen jalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle ja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.
Sen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen alastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta, joka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat kohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla niitä huomaamatta.
Tavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä; silloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se näyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi tuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin, niin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa levitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.
Hede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia ja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.
Se näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään, jonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo saari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli saarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän istui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei tuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt kauvaksi jäälle.
Gunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan voi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi turvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen levottomuuden, joka vaivasi häntä.
Hede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän mitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä rauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen luokseen.
Kun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli hän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun on tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja luistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän ajatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin ja veitsen käyttämistä.
Hän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli.
Hän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.
— Mainio jää — ajatteli hän silloin — ihmettelenpä, miksi en jo aikasemmin tänä päivänä tullut tänne.
— Luistelin eilen sitä enemmin — lohdutti hän itseään. — Tänne tulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.
Tämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin, jota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten jotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja mielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua esille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki semmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä, unohduksiin.
Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen äitinsä ikkunassa.
— Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.
Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!
Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö. Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli, luistellessaan tytön ohitse.
Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi. Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti talonpoikaisvaatteissa.
Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.
Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan, hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se riippunut korvien edessä.
Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta taalainkielellä.
Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.
Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi lyhyesti ja kyllin selvästi.
— Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.
Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: — Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!
Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta voimatta vaieta.
Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.
Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?
Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän melkein kuiskasi, hän. — Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!
Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi: — Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet ovat aina valmiina häntä odottamassa.
— Ingrid menee omaan huoneeseensa — sanoi hänen armonsa.
Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei ollut ääneti ja hiljaa.
Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt hän tuli. — Tuolla, tuolla! — huusi Ingrid hänen armolleen. — Hän kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!
Vuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei liikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.
Hän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden askeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla hänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin voisi se auttaa häntä. — Sinun pitää olla hiljaa — kuiskasi hän niin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.
Vanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko hän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän kyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta kuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret rappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet ne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia kulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä sen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin ulosmennessä olivat olleet.
Oli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He olisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.
Mutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.
Vuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid ajatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.
Avaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi hänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. — Mignon, Mignon — sanoi hän — se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.
— Ei — jatkoi hän. — Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt. Ota itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme, pieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan tyyninä, kun hän tulee.
Hede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä ja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut vaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar puristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.
He olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen tulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi tekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta he molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.
Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa. Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.
Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. — Minä tulen sisälle — sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.
Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.
— Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä — sanoi hän ja näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.
Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. —
Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?
— Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta, minä ja minun nuori ystäväni tässä — sanoi hänen armonsa ja osoitti Ingridiä.
— Voi, suokaa anteeksi — sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli vieraita.
Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan itselleen.
Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.
Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.
— Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä — sanoi hän.
Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen kanssaan.