AAMURUSKON SIIVILLÄ
Samana päivänä, jona Gunhild kuoli auringonpistoon, oli Gertrud lähtenyt läntiseen esikaupunkiin ja käveli siellä leveätä katua pitkin. Hän oli ostamassa nappeja ja ompelutyöhönsä tarvittavia nauhoja, mutta oli vielä outo sielläpäin, niin että sai kauan kulkea, ennen kuin löysi, mitä oli etsimässä. Eikä hän erityisesti kiirehtinytkään, sillä hänestä oli hauskaa saada kuljeksia ulkoilmassa. Gertrud oli vasta hiukkasen katsellut Jerusalemia. Hän oli ottanut kotoa mukaansa niin vähän vaatteita, että enimmän aikaa hänen täytyi istua ompelemassa itselleen jotakin yllepantavaa.
Niinkuin aina muulloinkin Gertrud nytkin kulki katua pitkin onnellinen hymy huulillaan. Hän kyllä tunsi tuon hirvittävän kuumuuden ja pistelevän auringonhelteen, mutta häntä se ei vaivannut niinkuin muita ihmisiä. Joka askelellaan hän ajatteli, että kenties Jeesuskin oli kulkenut tätä samaa maata, jota hän nyt vaelsi. Hän oli varma siitä, että Jeesus oli katsellut noita kukkuloita, jotka päivänsumussa kuultivat kadun toisesta päästä. Pöly ja helle oli rasittanut häntä niinkuin nyt Gertrudiakin. Tätä ajatellessaan hän tunsi Jeesuksen olevan niin lähellä, että hänen mielensä aivan kumpuili valtavaa iloa.
Se Gertrudin oli tehnytkin sanomattoman onnelliseksi hänen Palestiinaan saavuttuaan, että hän oli päässyt Jeesusta paljon lähemmäs kuin ennen. Gertrudin mieleen ei täällä koskaan muistunut, että siitä oli jo pari tuhatta vuotta, kun Jeesus vaelsi täällä opetuslastensa kanssa, vaan hänen olikin mieluisinta kuvitella Jeesuksen eläneen siellä ihan äskettäin. Hänen askeltensa jäljet tuntuivat näkyvän vielä maassa ja hänen äänensä vielä helähtävän Jerusalemin kaduilla.
Juuri kun Gertrud laskeutui jyrkkää mäkeä Jaffan portille päin, tallusti pari sataa Venäjältä tullutta pyhiinvaeltajaa katua ylämäkeen. He olivat monta tuntia kuljeksineet katsomassa pyhiä paikkoja Jerusalemin ympäristössä ja olivat nyt niin väsyksissä kävelystä päivän helteessä, että tuskin näyttivät jaksavan nousta mäen päällä oleviin vierasmajoihin.
Gertrud pysähtyi heidän ohikulkiessaan katselemaan tuota talonpoikaisjoukkiota. Hänestä he olivat ihmeen samannäköisiä kuin hänen kotipitäjäläisensä; niilläkin oli tuollaiset sarkatakit ja kirjaillut mekot. Lieneeköhän sieltä koko pitäjän väki yht'aikaa lähtenyt Palestiinaan pyhiinvaeltamaan, hän ajatteli katsellessaan heitä. Tuo mies, jolla on silmälasit nenällä, on varmaan koulumestari, ja tuo ryhmysauvainen äijä on suuren talon isäntä ja koko pitäjän valtias. Ja tuo suoraryhtinen mies on vanha soturi, ja tuossa kulkee kapeahartiainen pitäjänräätäli, jonka pitkät kädet ilmaa viippovat.
Hän seisoi siinä hyvillä mielin ja laati tapansa mukaan pikku tarinoita näkemistään. Tuo vanha eukko, jolla on silkkiliina päässään, on rikas, hän ajatteli, mutta ei ole päässyt lähtemään tänne ennen kuin nyt vanhoilla päivillään, sillä hän on ensin tahtonut toimittaa poikansa ja tyttärensä naimisiin ja kasvattaa lastenlapsensa aikaihmisiksi. Ja tuo hänen rinnallaan kulkeva eukko, jolla on pieni mytty kädessään, on hyvin köyhä. Hän on niitä, joiden on täytynyt koko ikänsä uurastaa säästääkseen rahoja Jerusalemin matkaa varten.
Noihin pyhiinvaeltajiin ei voinut olla mieltymättä, kun näki heidän tulevan vastaansa pölyisinä ja kuumuudesta hohtaen, mutta iloisina ja hyvällä tuulella, eikä yhdenkään kasvoissa nähnyt tyytymättömyyttä. Kuinka hurskaita ja kärsivällisiä he lienevätkään, Gertrud ajatteli, ja kuinka syvästi he rakastanevatkaan Jeesusta, kun he noin ilomielin vaeltavat hänen maatansa, ikään kuin eivät rasituksia muistaisikaan.
Jälkijoukkona tuli muutamia, jotka olivat niin upouuvuksissa, että vain vaivoin jaksoivat käydä laahustaa. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka heidän ystävänsä ja sukulaisensa kääntyivät kädestä pitäen auttamaan heitä mäkeä ylös. Mutta kaikkein kurjimman näköiset saivat kulkea yksin. He olivat kaiketi niin perin voimattomia, ettei kukaan tuntenut jaksavansa auttaa heitä.
Vihoviimeisenä tuli ehkä seitsentoistavuotias tyttö. Hän oli toisten joukossa melkein ainoa alaikäinen, muut olivat enimmäkseen vanhoja tai parhaassa iässään. Hänet nähdessään Gertrud päätteli itsekseen, että tyttö oli joutunut syvään onnettomuuteen, joka oli tehnyt kotona elämisen hänelle mahdottomaksi. Kenties hänkin oli nähnyt metsässä Jeesuksen tulevan vastaansa ja saanut häneltä neuvon lähteä Palestiinaan.
Nuori tyttö oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen. Hänellä oli hento ruumis, jota karheat, paksusta kankaasta tehdyt vaatteet ja varsinkin saapasruojut, jotka hänellä samoin kuin muillakin naisilla oli jalassaan, tuntuivat sietämättömästi vaivaavan. Aina pari askelta eteenpäin hoiputtuaan hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Kovin vaarallista oli noin pysähtyä seisomaan keskelle katua, missä saattoi joutua kameelin jalkoihin tahi vaunujen alle.
Gertrudin teki vastustamattomasti mieli auttaa häntä. Hän ei kauan arvellut, vaan meni tytön luokse, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja neuvoi sairasta nojaamaan hänen olkapäätään vasten. Tyttö katsahti häneen tylsin silmin. Puolitiedottomasti hän otti avun vastaan ja astui Gertrudin varassa pari askelta eteenpäin.
Muuan vanhahko naisihminen käännähti samassa ympäri. Hän katsoa tuijotti Gertrudiin ja huusi ankarasti pari sanaa sairaalle. Tämä näytti kovasti säikähtyvän, ojensihe pystyyn, tuuppasi Gertrudin pois luotaan ja koetti omin voimin jatkaa, mutta pysähtyi melkein heti.
Gertrud ei voinut käsittää, miksei tyttö huolinut hänen avustaan. Hän luuli syyksi sitä, että venäläiset kainoudesta välttivät turvautumista vieraan apuun. Hän riensi takaisin sairaan luo ja kiersi uudelleen kätensä hänen vyötäisilleen. Silloin muukalaisen kasvot aivan vääntyivät kauhusta ja inhosta. Hän riuhtautui Gertrudista erilleen, vieläpä rupesi huitomaan käsillään häneen päin ja läksi kaikin voimin juoksemaan pakoon.
Nyt Gertrud siis näki, että toinen tosiaan pelkäsi häntä. Hän arvasi, ettei siihen voinut olla syynä muu kuin ne hävyttömät juorut, joita gordonilaisista oli levitetty. Gertrud samalla kertaa vihastui ja kävi kovin pahoilleen. Tuolle raukalle hän ei voinut tehdä muuta kuin jättää hänet rauhaan, jottei hän vielä pahemmin säikähtäisi. Mutta siinä seisoessaan ja seuratessaan katseillaan pakenevaa hän huomasi, että tyttö säikähdyksestä hämmentyneenä juoksi suoraan vaunuja vastaan, jotka täyttä vauhtia ajoivat alamäkeen. Gertrudia kauhistutti, sillä hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin että tyttö joutuisi hevosten ja vaunujen alle surman suuhun.
Gertrud tahtoi sulkea silmänsä ollakseen näkemättä tuota hirveätä tapaturmaa, mutta hän oli niin kokonaan herpaantunut, etteivät edes hänen silmäluomensa ottaneet sulkeutuakseen. Hänen täytyi silmät selkiselällään katsoa, kuinka hevoset tulivat tyttöraiskaa kohti ja sysäsivät hänet kumoon. Mutta ihan samassa nuo viisaat, jalot eläimet itsestään pysähtyivät. Ne kavahtivat taaksepäin, tenäsivät jalkansa kovasti maahan hillitäkseen alamäkeen vierivien rattaiden vauhtia, sujauttivat sitten äkkiä vaunut sivulle ja jatkoivat matkaansa, eikä yksikään kavio eikä ratas hipaissutkaan kaatunutta.
Gertrud jo luuli vaarasta päästyn. Venäläinen tyttö makasi vielä hievahtamatta maassa, mutta ei suinkaan hänelle ollut muuta pahaa tapahtunut kuin että oli pyörtynyt säikähdyksestä.
Ihmisiä riensi joka taholta auttamaan loukkaantunutta. Gertrud ehti ensimmäisenä hänen luokseen. Hän kumartui nostamaan tyttöä maasta. Silloin hän näki hänen takaraivostaan tihkuvan verta sorakadulle ja hänen ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan omituisen jähmettyneen ilmeen. Hän on kuollut, Gertrud ajatteli, ja minä olin hänen kuolemaansa syypää.
Samassa muuan mies tarttui Gertrudiin ja paiskasi hänet rajusti syrjään. Hän karjaisi hänelle muutamia sanoja, joiden Gertrud ymmärsi merkitsevän sitä, ettei hänenlaisensa lunttu kelvannut koskemaan hurskaaseen, nuoreen pyhiinvaeltajaan. Pian hän kuuli saman joka taholta. Uhkaavia käsiä oli häntä vastaan koholla, häntä sykittiin ja tungettiin, kunnes hän joutui sen tiheän ihmisjoukon ulkopuolelle, joka oli kerääntynyt loukkaantuneen ympärille.
Hetkiseksi Gertrud niin suuttui tästä kohtelusta, että puristi kätensä nyrkkiin. Hän tahtoi puolustautua, tahtoi uudelleen päästä venäläisen tytön luokse nähdäkseen, oliko tämä tosiaan kuollut. "Te itse olette kelvottomia häneen kajoamaan enkä minä", hän huusi kovalla äänellä ruotsiksi. "Te kaikki olette hänen surmaajiansa. Teidän ilkeämielinen solvauksenne hänet saattoi kuolemaan."
Gertrudin puhetta ei ymmärretty, ja suuttumuksen sijaan hän äkkiä kalpeni kauhusta. Mitähän, jos joku oli nähnyt tämän tapahtuman ja nyt kertoi sitä pyhiinvaeltajille! Silloin nuo ihmiset säälimättä syöksyvät hänen kimppuunsa ja lyövät hänet hengiltä.
Hän pakeni kiireesti koko paikalta, juoksi niin nopeasti kuin suinkin jaksoi, vaikk'ei kukaan ajanut häntä takaa. Hän ei pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan Jerusalemin pohjoispuolella oleville aukeille kangasmaille.
Siellä hän seisahtui, pyyhki otsaansa ja paineli kädet ristissä päätään.
"Oi hyvä Jumala! Olenko minä nyt murhaaja? Olenko minä nyt syypää ihmisen kuolemaan?"
Samassa hän kääntyi kaupunkia kohti, jonka korkea muuri synkkänä kohosi aivan hänen vieressään. "En minä ole syypää, vaan sinä", hän huusi. "En minä, vaan sinä olet!"
Hän kääntyi väristen poispäin kaupungista mennäkseen siirtokunnan talolle, jonka katto kohosi etäältä. Mutta monta kertaa hän seisahtui koettaen edes hiukkasen selvitellä mieleensä tunkeutuvia ajatuksia.
Sillä Gertrud oli Palestiinaan tultuaan kaiken aikaa ajatellut: Täällä minä olen Herrani ja kuninkaani omassa maassa, nyt minä olen hänen itsensä suojeltavana, täällä minä olen kaikesta pahasta turvassa. Ja hän oli tuudittunut siihen uskoon, että Kristus oli sen vuoksi käskenyt hänen matkustaa pyhään maahan, kun hän jo oli kärsinyt niin raskasta surua, ettei hänen enää tarvitsisi elämässä enempää kokea, vaan saisi tästälähin olla hyvässä turvassa ja rauhassa.
Mutta nyt Gertrudista tuntui jotenkin samalta kuin siitä tuntunee, joka asuu lujasti varustetussa kaupungissa ja äkisti näkee sen vankkojen tornien ja muurien sortuvan. Hän näki olevansa aivan suojaton. Nyt ei tuntunut olevan mitään turvapaikkaa pahan hyökkäyksiltä. Päinvastoin, juuri täällähän onnettomuus näytti kohtaavan pahemmin kuin missään muualla.
Hän hylkäsi kerrassaan ajatuksen, että hän olisi ollut syyllinen venäläistytön kuolemaan; siitä hän ei tahtonut kärsiä omantunnon vaivoja. Mutta hän aavisti ja pelkäsi sitä vahinkoa, jonka tämä tapahtuma saattoi hänelle tuottaa. "Tokko päässen tästälähin koskaan siitä näystä, kuinka hevoset tulivat", hän vaikeroi. "En suinkaan minä enää koskaan saa ilon päivää."
Hänen mieleensä nousi, mistä lienee noussutkin kysymys, jota hän heti yritti tukehduttaa, mutta joka yhä uudelleen palasi. Hän alkoi epäillä, oliko Kristus ollenkaan lähettänyt häntä tähän maahan. Sellainen kysymyshän oli suuri synti, mutta hän ei vain siitä päässyt. Mitä Kristus oikein tarkoitti lähettäessään hänet tähän maahan?
"Oi hyvä Jumala", hän epätoivoissaan huokasi, "luulinhan, että sinä rakastit minua ja tahdoit ohjata kaikki parhain päin. Oi Jumala, olinhan niin onnellinen, kun luulin sinun minua suojelevan."
Kun Gertrud saapui siirtokunnan talolle, oli siellä eriskummallisen hiljaista ja juhlallista. Porttia avaava poika näytti tavattoman totiselta, ja pihaan tultuaan Gertrud huomasi, että kaikki siellä liikkuvat hiiviskelivät ihan hiljaa ja ettei kukaan ääneen puhunut. Täällä on kuolema käynyt vieraana, hän ajatteli jo ennen kuin oli kuullut keneltäkään mitään.
Pian hän sai tietää, että Gunhild oli löydetty kuolleena tieltä. Hänet oli jo kannettu kotiin, ja hän makasi paareilla alakerran pesutuvassa. Gertrud tiesi, että itämailla täytyi haudata kuolleet hyvin kiireesti, mutta sittenkin häntä kammotti, kun hautajaisia jo nyt parhaillaan valmistettiin. Timmin Halvor ja Ljungo Björn veistivät arkkua, ja pari vanhempaa naista kääri ruumista liinoihin. Mrs Gordon oli lähtenyt amerikkalaisen lähetyslaitoksen johtajalta pyytämään, että Gunhild saataisiin haudata amerikkalaisten hautausmaahan. Boo ja Gabriel seisoivat pihalla lapiot käsissä ja odottivat vain mrs Gordonin tuloa lähteäkseen hautaa kaivamaan.
Gertrud meni pesutupaan. Hän seisoi siellä kauan katsellen Gunhildia ja purskahti rajusti itkemään. Hän oli aina kovin pitänyt vainajasta, mutta nyt seisoessaan siinä Gunhildia katsellen hän tunsi aivan selvästi, ettei hän itse eikä kukaan muukaan ihminen ollut osoittanut Gunhildille niin paljon rakkautta kuin hän olisi ansainnut. Kaikki kyllä olivat tunnustaneet, että hän oli rehellinen ja hyvä ja rakasti totuutta, mutta hän oli pikkuseikoista tarkkaan huolehtimalla tehnyt omansa ja muiden elämän liian raskaaksi, ja se oli vieroittanut ihmisiä hänestä. Joka kerta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että oli sääli Gunhild parkaa, ja hänen kyynelensä alkoivat uudelleen vuotaa.
Mutta äkkiä Gertrud herkesi itkemästä ja katseli Gunhildia levottomana, melkein peloissaan. Hän oli nähnyt Gunhildin kasvoissa nyt kuolleena saman ilmeen, joka hänellä oli eläessään, kun hän mietiskeli jotakin vaikeatajuista tai monimutkaista seikkaa. Ihmeellistä oli nähdä hänen vainajanakin ikään kuin tuumivan jotakin, silmäkulmien välissä syvä ryppy ja huulet hiukkasen pitkällä.
Gertrud lähti hiljaa pois vainajan luota. Tuo mietiskelevä piirre Gunhildin kasvoissa oli nostanut hereille hänen omat huolensa. Hänestä tuntui kuin Gunhildkin olisi jäänyt miettimään sitä kysymystä, mitä varten Jeesus oli lähettänyt hänet tähän maahan. Miksi minun piti tänne tulla, kun täälläkin vain kuolema oli edessäni, sitä hän näytti itsekseen aprikoivan.
Kun Gertrud tuli takaisin pihalle, kiirehti Boo häntä vastaan. Hän pyysi, että Gertrud tulisi puhumaan pari sanaa Höökin Gabriel Matinpojalle. Gertrud jäi aivan hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan Boota; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei edes voinut käsittää, mitä toinen sanoi. — "Gabriel se näet löysi Gunhildin tieltä", sanoi Boo selitykseksi. Gertrud ei kuullut hänen sanojaan seisoessaan siinä mietiskellen, mitä tuo ilme Gunhildin kasvoissa merkitsi. — "Hirveätä varmaan Gabrielin oli tavata hänet kuolleena tiellä, kulkiessaan ihan rauhallisena, edes aavistamatta mitään onnettomuutta", sanoi Boo, ja kun Gertrud ei vieläkään ymmärtänyt, lisäsi hän heltymyksestä värisevällä äänellä: "Jos minulla täällä siirtokunnassa olisi joku, josta oikein pitäisin, ja minä tapaisin hänet kuolleena maasta, enpä tiedä, miten minun kävisi."
Gertrudin silmät selkenivät ikään kuin unesta. Niin tosiaan, tiesihän hänkin sen ennestään, että Gunhild oli Gabrielin mielitietty. Hehän olisivat menneet naimisiin, jollei tämä Jerusalemin retki olisi tullut esteeksi. Mutta he olivat yhdessä päättäneet lähteä Palestiinaan, vaikkeivät sitten koskaan pääsisi mieheksi ja vaimoksi. Ja nyt Gabrielin piti tavata Gunhild vainajana tiellä!
Gertrud meni portille, missä Gabriel seisoi liikahtamatta askeltakaan häntä kohden. Hän puristi huuliansa yhteen, tuijotti jäykin silmin eteensä ja työnteli lapiota kahden kiven väliin. Gertrudin pysähtyessä hänen eteensä hänen huulensa hiukan liikahtivat, mutta mitään ääntä ei päässyt kuuluville.
"Gabriel on siinä tilassa, että itku tekisi hänelle kovin hyvää", kuiskasi Boo Gertrudille.
Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä.
"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä liikkumattomana. — "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. — "Mutta minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä hänet löysit", hän sanoi.
Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. — "Luuletko, että se oli hänen mieleistään?" — "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." — "En lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." — "Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi.
Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena.
Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi", hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään."
Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti Gabrieliin. — "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel nyökkäsi päätään. — "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti melkein parkaisemalla: — "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!"
Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan.
Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän. Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme turmioon ja saatamme siihen muutkin.
Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä; kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin kurjuutta?
Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa, mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän syyttömyyteemme."
Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton, ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä selville.
Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos.
Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan, jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja ymmärtäisi hänen aikomuksensa.
Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa. Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta, jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut.
Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää.
Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä, että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita.
Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan taivaan pilvistä.
Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä.
Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen.
Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt, mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat.
Mitähän, jos hän saapuukin jo tänään, hän ajatteli. Hän pani kätensä ristiin ja katseli aamutaivasta, jota keveät utupilvet peittivät.
Samassa se muuttui heleän punertavaksi ja sen kajastus näytti kuultavan hänen kasvoissaan. "Hän tulee", Gertrud sanoi, "ihan varmaan hän jo tulee."
Hän tuijotti aamuruskoon, ikään kuin olisi nähnyt sen ensi kerran. Hän luuli näkevänsä kauas taivaan sisälle. Idänpuolella näkyi syvän holvikaaren alla korkea, leveä portti, ja hän odotti vain sen aukenemista, jotta Kristus kaikkine enkeleineen astuisi siitä ulos.
Hetkisen päästä tosiaankin idän portti aukeni ja aurinko ilmaantui taivaalle. Gertrud odotti paikaltaan liikahtamatta koko ajan, kun sen rusko valaisi Jerusalemin lännenpuoleista vuoristoa, jossa kukkuloita nousi ja laski meren laineiden tapaisina. Hän odotti yhä samassa asennossa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että sen säteet jo kimmelsivät hautakirkon kupukatolta kohoavasta rististä.
Gertrud muisteli kuulleensa, että Kristus oli tuleva päivänkoitteessa aamuruskon siivillä. Hän tiesi nyt, ettei se enää tänään voinut tapahtua. Mutta hänen mielensä ei sentään siitä masentunut. "Hän tulee kyllä sen sijaan huomenna", hän sanoi täydellisen luottavasti.
Hän laskeutui alas vuorelta ja palasi siirtokunnan taloon kasvot onnesta loistavina. Mutta hän ei kenellekään ilmaissut tuota iloista varmuuttansa. Hän istui, kuten tavallisesti, koko päivän työssään ja puhui arkiasioista.
Seuraavana aamuna hän seisoi uudelleen öljymäellä odottamassa päivänkoittoa.
Ja jok'ainoa aamu hän sitten palasi sinne, sillä hän tahtoi olla ensimmäisenä ihmisistä näkemässä Kristuksen tuloa ihanassa huomenen koitteessa.
Hänen käyntinsä herättivät piankin muiden siirtokuntalaisten huomiota, ja he pyysivät Gertrudia pysymään kotona. Siirtokuntalaiset vakuuttivat hänelle, että se vahingoittaisi heidän tilaansa, jos ihmiset näkisivät hänen joka aamu olevan polvillaan Öljymäellä odottamassa Kristuksen tulemista. Jos hän tällä tavalla jatkaa, ruvetaan heitä sanomaan vähämielisiksi.
Gertrud koetti totella ja pysyä kotona. Mutta kun hän taas aamuyöstä heräsi, silloin hänestä yht'äkkiä tuntui ihan selvältä, että juuri tänään Jeesus tuleekin. Ja silloin ei mikään voinut häntä pidättää nousemasta ylös ja rientämästä vastaanottamaan kuningas-vapahtajaansa.
Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä iloisempi ja miellyttävämpi.
Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä seurasi.
Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut.