JUMALAN PYHÄ KAUPUNKI JERUSALEM
Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut, kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on Jerusalem tappanut."
Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta nuo varmaankin sellaista hokevat.
Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan.
Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri. Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa. Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten vuorella.
Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa. Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään Jerusalemin.
Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset hirmutyöt, joita muistiimme johtuu.
Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan, kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui."
Ja kuljemme edemmäs.
Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki, jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä. Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen.
Silloin ei voi olla ajattelematta: Tämä on kuoleman ja tuomion Jerusalem; täällähän sekä taivas että helvetti aukenee. Mutta hetkisen päästä jo on varma siitä, ettei tämäkään ole sitä, mikä Jerusalemissa voi ihmisen surmata. Tuomion torvien raiuntaan on liian pitkä aika, ja Gehennan tuli on sammuksissa.
Kuljemme yhä edemmäs muurin ulkopuolta ja saavumme kaupungin pohjoisosaan. Täällä on koko seutu kuivaa, autiota, yksitoikkoista. Täällä on se kalju kukkula, jota otaksutaan oikeaksi Golgataksi, täällä on se luola, jossa Jeremias sepitti valitusvirtensä. Betesda on täällä muurien ulkopuolella, ja tällä puolella on synkkä Via Dolorosakin, joka ikään kuin piilottelee rappeutuneiden kaarien alla. Täällä Jerusalem on lohduttomuuden ja tuskan, kärsimyksen ja sovituksen kaupunki.
Pysähdymme hetkeksi ja katselemme mietiskellen tätä ankaran synkeää seutua. Mutta ei tämäkään Jerusalem saattaisi ihmistä surmata, ajattelemme ja jatkamme matkaa edelleen.
Mutta äkkiä kaikki muuttuu, kun kuljemme yhä edemmäs länsiluoteeseen. Täällä on muurien ulkopuolella uusi kaupunginosa, johon on kilvan kohonnut uljaita lähetyspalatseja ja suurenmoisia hotelleja. Täällä ovat venäläisten laajat rakennusryhmät, kirkko ja sairaala ja suunnattomat pyhiinvaelluskasarmit, joihin mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Tänne konsulit ja papit rakennuttavat kauniit huvilansa; lukemattomissa kaupoissa pyhiinvaeltajien teiden varsilla tyrkytellään pyhää rihkamaa. Täällä on puistoja ja valoisia, leveitä katuja, joilla ajelee vaunuja. Tämä osa on täynnä pikkupuistoja, pankkeja ja matkatoimistoja.
Tällä puolen ovat juutalaisten ja saksalaisten laajat maanviljelyssiirtolat, täällä on isoja luostareita ja monenmoisia armeliaisuuslaitoksia. Täällä tapaa joka askelella munkkeja ja nunnia, sairaanhoitajattaria ja diakonissoja, katolisia pappeja ja lähetyssaarnaajia. Täällä asuu tiedemiehiä, jotka tutkivat Jerusalemin muinaisuutta, ja vanhoja englantilaisia naisia, jotka eivät tule muualla toimeen.
Täällä ovat eri uskontokuntien komeat lähetyskoulut, jotka antavat oppilailleen opetuksen, ruoan, vaatteet ja asunnon ilmaiseksi, saadakseen siten tilaisuutta pelastaa heidän sielunsa; täällä on lähetyssairaaloita, joihin haalimalla haalitaan sairaita, jotta päästäisiin käännyttämään heidät. Täällä pidetään hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia, joissa taistellaan sieluista.
Täällä kuulee katolilaisen parjaavan protestanttia, metodistin kveekaria, luterilaisen reformoitua, kreikanuskoisen armenialaista. Täällä on kateuden tyyssija, täällä intoilija väittää ihmeidentekijää petturiksi, täällä puhdasoppinen kiistelee kerettiläisten kanssa, täällä ei kukaan ole suvaitsevainen, vaan jokainen kunnioittaa Jumalaa vihaamalla kaikkia ihmisiä.
Ja täällä se löytyy mitä olemme etsineet. Tämä Jerusalem se laskee
sielulle ansoja, on valheen, parjauksen ja häväistyksen pesäpaikka.
Täällä ei vainoaminen koskaan lopu, täällä surmataan ilman aseita.
Täällä me näemme sen puolen Jerusalemia, joka tappaa ihmisiä.
* * * * *
Siitä päivästä asti, kun ruotsalaiset talonpojat saapuivat pyhään kaupunkiin, Gordonin siirtokuntalaiset huomasivat ihmisten käytöstavan heitä kohtaan kokonaan muuttuvan.
Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin pahaa, jos olisivat lähelle tulleet.
Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet, jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia.
Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy sai heidät punastumaan.
Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta, kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain oikean kristillisyyden uudistamista.
"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi."
Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin, mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään ja lanttujaan.
Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin kansankerroksiin.
Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille. Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta.
Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä, jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin.
Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut, kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia."
Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin.
"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää. Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein."
Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä. Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan. Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa. Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui, että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä sivullinen nähnyt.
Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia ajeta tiehensä Jerusalemista!"
Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti."
Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat."
Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu.
Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista. Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka tapauksessa.
Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt kirjeen alareunaan:
"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit."
Gunhild pani kirjeen taskuunsa ja kuljetti sitä mukanaan kaiken päivää, mutta ei maininnut siitä sanaakaan muille.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei isä olisi toden mukaan kertonut äidin kuoleman syytä. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hyvin kunniastaan pitäviä ja maineestaan arkoja. Samoin hänkin oli, ja hän juuri oli ollut kaikkein enimmin tuskissaan ihmisten parjauksista. Vaikka hän kyllä itse tiesikin olevansa syytön, painoi kuitenkin tämä häpeä niin syvästi hänen mieltään, että hänestä tuntui mahdottomalta näyttää silmiään ihmisille. Joka aamu hänen noustessaan oli sama tuska asettunut hänen sieluunsa, johon pahat kielet tuntuivat lyövän kirveleviä haavoja. Ja nyt ne olivat ottaneet hänen äitinsä hengiltä.
Gertrud asui Gunhildin kanssa samassa huoneessa. He olivat aina olleet parhaita ystäviä. Mutta Gertrudillekaan Gunhild ei ilmaissut, mitä isä oli kirjoittanut. Hän ajatteli, että sääli olisi häiritä Gertrudin onnellisuutta. Sillä tämä oli aivan ihastunut oloonsa Jerusalemissa, jossa hän kaikkialla tapasi muistoja Vapahtajastaan.
Mutta itsekseen Gunhild monet kerrat päivässä otti kirjeen katseltavakseen. Lukea hän ei sitä rohjennut, sillä jo sen nähdessään hänen sydäntänsä kouristi ja hän tunsi kirvelevää surua. Kunpa saisin kuolla! hän ajatteli. En koskaan voi enää tulla iloiseksi, kunpa edes pääsisin kuolemaan!
Monta kertaa päivässä Gunhild istui katsellen kirjettä aivan samoin silmin kuin olisi siinä ollut myrkkyä, josta hänen piti kuolla, ja toivoi, että se kävisi nopeasti ja pian olisi ohi.
Seuraavana päivänä Gunhild tuli Damaskoksen portin kautta kaupungista, paluumatkalla siirtokunnan talolle.
Oli tavattoman helteinen päivä. Semmoisia päiviä on Palestiinassa useinkin elokuun lopulla, juuri ennen syyssateiden alkamista. Kun Gunhild juuri tuli pimeästä kaupungista, jossa talot ja holvikaaret suojasivat auringolta, tuntui huikaiseva auringonpaiste ihan kuin iskevän häneen, ja hänen teki mieli juoksujalkaa palata porttiholvin viileään katveeseen. Tuo päivänpaisteinen tie, jota hänen oli kuljettava, näytti hänestä vaaralliselta, aivan kuin olisi ollut mentävä ampumaradan poikki joukkojen paraikaa ampuessa maaliin.
Gunhild ei kuitenkaan niin vähästä syystä tahtonut palata. Olihan hän kuullut, että se oli vaarallista, mutta ei paljon uskonut sitä. Sen sijaan hän menetteli samalla tavoin kuin rankkasateen yllättäessä. Hän painoi päänsä hartiain väliin, kohotti kaulaliinaansa ylemmäs niskaan ja käveli täyttä vauhtia.
Siinä käydessään hänestä tuntui kuin olisi aurinko istunut säkenöivä jousi kädessään ja yhtä mittaa ammuskellut kipenöiviä nuolia, jotka kaikki olivat tähdätyt häntä kohti. Aurinko ampui minkä ennätti, kaiken aikaa tähdäten häneen. Pistelevää tulta satoi hänen päällensä, ja sitä tuli muualtakin kuin taivaasta. Kaikki hänen ympärillään kiilui kuin hehkuva hiili, tuikaten häntä silmiin. Pieniä teräviä nuolia sähähteli tien hiilikosta. Tienvarrella olevan luostarin ikkunalasit kimmelsivät niin välkkyvinä, ettei hän tohtinut katsoa niihin. Oven teräsavain singahdutti pikkuisen ilkeän säkenen ja samoin risiinipensaan kiiltävät lehdet; sekin näytti säilyneen kesän helteiltä vain sitä varten, että voisi olla häntä kiusaamassa.
Koko taivas ja maa, minne tahansa hän katsoi, loisti ja välähteli. Lämpö häntä tuskin ollenkaan kiusasi, vaikka se olikin suunnattoman voimakas, mutta hirveintä oli tuo valkoinen auringonpaiste, joka tunkeutui silmien taaksekin ja poltteli aivoja.
Gunhild oli niin kiukustunut aurinkoon kuin ajettu eläinraukka on siihen, joka sen henkeä vainoaa. Hänen teki ihmeesti mielensä pysähtyä katsomaan ahdistamaansa silmästä silmään. Hetken aikaa hän vastusti, mutta kääntyi sitten ympäri ja katsoi kohti taivasta. Niin, siellä ylhäällä aurinko oli, leimuten suurena sinivalkoisena liekkinä. Kun Gunhild katseli ylöspäin, musteni taivas tykkänään, mutta aurinko kutistui pikku säkeneksi, jolla oli vaarallinen pistävä välke, ja hän oli näkevinään sen irtautuvan taivaan kannelta ja suhisten syöksyvän alas iskeäkseen häntä niskaan ja surmatakseen hänet.
Gunhild kirkaisi. Hän ojensi toisen kätensä ylöspäin ja koetti sillä suojella niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan.
Juostuaan kappaleen matkaa tietä pitkin, jolla valkoista kalkkitomua tuprusi tukehduttavana pilvenä, hän huomasi tien vieressä suuren kiviröykkiön. Siinä oli raunioiksi sortuneen talon jäännökset. Hän riensi sinne ja löysi onnekseen kellarikuopan aukon.
Siellä sisällä oli viileä ilma ja hyväätekevä pimento. Gunhild ei nähnyt kahta askelta eteensä.
Hän asettui istumaan selkä oviaukkoon päin ja lepuutti silmiänsä pimeässä. Ei mikään loistanut eikä välkkynyt. Hän ymmärsi nyt, kuinka mieluisaa pikku ketun on päästä ryömimään pesäänsä, kun metsämiehet sitä vainoavat. Nytkin saivat lämpö ja helle ja valo ja päivänkilo pettyneiden metsämiesten lailla seisoa hänen turvapaikkansa aukon takana. Koko joukkue seisoi välkkyvine peitsineen ulkona vaanien, mutta hän oli huolettomana suojassaan.
Saatuaan silmänsä tottumaan pimeyteen Gunhild huomasi lattialla kiven ja istui sille odottamaan. Varmaankaan hän ei moneen tuntiin rohkene lähteä tästä luolasta. Ei ennen kuin aurinko on laskenut niin kauas länteen, ettei se enää jaksa taivaalla hallita.
Mutta kauan Gunhild ei ennättänyt istua siellä pimeässä, kun tuhat aurinkoa alkoi säkeninä välkkyä hänen silmissään ja hänen paahtuneissa aivoissaan kaikki tuntui pyörivän. Hän sai kovan pyörrytyskohtauksen; tuntui kuin kellarin seinät olisivat lakkaamatta kieppuneet hänen ympärillään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata seinää vasten, jottei kaatuisi lattialle.
"Oi Jumala, vainoatko minua tänne sisäänkin asti!" Gunhild valitti.
"Jotakin pahaa minä varmaankin olen tehnyt, kosk'ei aurinko voi kärsiä minua näkyvissään", hän jatkoi.
Samassa isän kirje johtui hänen mieleensä, ja siihen liittyi taas äidin kuolema, hänen oma hirveä surunsa ja kuolemantoivomuksensa. Tätä kaikkea hän ei ollut ensinkään muistanut silloin kun oli todellisessa hengenvaarassa, jolloin hänellä oli vain pelastuminen mielessään.
Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä.
Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja lohduttava.
Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois elämästä?
Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla.
Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun alhosta.
Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä, mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon keskikäytävää kulkemassa.
Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia.
Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan.
Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin salaman iskemänä.
Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin. Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut.