"KULLASTA RAKETUT MUURIT JA PORTIT POLTETUSTA LASISTA"
Jerusalemiin vaeltajien joukossa oli muuan seppä, Birger Laurinpoika. Hän oli koko ajan ollut hyvin iloissaan tästä matkasta. Ei kukaan ollut niin kevein mielin kuin hän eronnut kodistaan, eikä kukaan ollut niin riemuissaan kuin hän odottanut Jerusalemin ihanuuden näkemistä.
Mutta Birger sairastui juuri noustessaan Jaffassa maihin. Istuessaan monta tuntia auringonpaahteessa asemalla junan lähtöä odottaen hän huononi huononemistaan. Kun hän tuli kuumaan vaunuun, alkoi hänen päätänsä pakottaa aivan kuin haljetakseen. Ja Jerusalemiin saavuttuaan hän oli niin pahoinvoipa, että Timmin Halvorin ja Ljungo Björnin täytyi kainaloista kannattaen viedä hänet asemasillalle.
Boo oli Jaffasta sähköttänyt siirtokunnalle taalalaisten tulosta. Useita Amerikan ruotsalaisia oli tullut junalle tervehtimään ystäviä ja sukulaisia. Birgerillä oli silloin niin kova kuume, ettei hän tuntenut vanhoja pitäjäläisiä, vaikka pari heistä oli ollut hänen läheisiä naapureitaan. Siitä hän kuitenkin oli selvillä, että nyt hän oli saapunut Jerusalemiin, ja koetti vain pysytellä voimissaan siksi, kunnes saisi nähdä pyhän kaupungin.
Asemalta, joka on melkoisen matkan päässä Jerusalemista, Birger ei nähnyt kaupunkia laisinkaan.
Siellä odotellessaan hän makasi koko ajan ummessa silmin. Mutta vihoviimein kaikki saatiin sijoitetuiksi odottaviin vankkureihin. He ajoivat mäkeä alas Hinnominlaaksoon, jonka toisella puolen rinteen huipulla Jerusalem näkyi.
Birger avasi raukeat silmäluomensa ja näki kaupungin, jota korkea, torneilla varustettu muuri ympäröi. Muurin takana kohosi monikerroksisia kivistä holvattuja rakennuksia, ja pari palmua huojui vuoristotuulessa.
Mutta ilta oli tulossa ja aurinko painui jo likelle lännen kukkuloita. Se oli hyvin punainen ja suuri, ja sen hehkuva rusko levisi yli taivaan. Maa kimmelsi ja helotti myöskin punakeltaisena. Mutta Birgeristä tuntui, ettei tuo välkkyvä hohde tullutkaan auringosta, vaan tuolla mäen harjalla olevasta kaupungista. Se heijastui sen muureista, jotka kimaltelivat kuin helottava kulta, ja sen torneista, joiden katot olivat paanutetut poltetulla lasilla.
Birger Laurinpoika hymyili ajatellessaan, että hän nyt näki kaksi aurinkoa, toisen taivaalla ja maan päällä toisen, joka oli Jumalan kaupunki Jerusalem.
Hetken aikaa Birger tunsi melkein tulleensa terveeksi suuresta ilostaan. Mutta pian hän uudelleen sai kuumekohtauksen ja heidän ajaessaan kaupungin läpi siirtokunnantalolle hän oli koko ajan tiedottomana.
Birger ei tiennyt edes heidän saapumisestaan siirtokuntaan. Hän ei saanut sitä iloa, että olisi nähnyt tuon kookkaan talon ja valkoiset marmoriportaat ja sen kauniin aitauksen, joka pihamaata ympäröi. Birger ei saanut nähdä kaunista, älykkään näköistä mrs Gordonia, kun hän tuli portaille heitä tervehtimään, eikä vanhaa pyöreäsilmäistä miss Hoggsia eikä muitakaan uusia veljiään ja sisariaan. Hän ei edes tiennyt sitäkään, kun hänet vietiin isoon valoisaan huoneeseen, jonka hän perheineen oli nyt saava asunnokseen ja jossa hänelle kiireesti laitettiin makuusija.
Seuraavana päivänä hän oli yhtä kipeä, mutta tointui kuitenkin joskus hetkiseksi. Silloin hän enimmän murehti sitä, että hänen piti kuolla ennen kuin oli päässyt itse Jerusalemin sisälle, nähdäkseen läheltä sen ihanuutta.
"Ajatelkaahan, että näin likelle asti minä pääsin", hän sanoi, "ja nyt minun täytyy kuolla, sitä ennen näkemättä Jerusalemin kultapalatseja ja katuja, joilla pyhiä ihmisiä kävelee valkeissa pitkissä vaatteissa, palmut käsissään."
Näin valitellen hän makasi kaksi päivää. Kuume lisääntyi, ja houreissaankin hän tuskitteli sitä samaa, ettei päässyt näkemään Jumalan oman kaupungin kullalta hohtavaa muuria ja välkkyviä torneja.
Hänen toivottomuutensa ja hätänsä oli niin suuri, että Ljungo Björn ja Timmin Halvor alkoivat häntä sääliä ja päättivät täyttää hänen toiveensa. He luulivat hänen sairautensa paranevan, kun hän tästä ikävästään tyyntyisi. He laittoivat kantopaarit, ja eräänä iltana, kun ilma oli alkanut hiukan viiletä, he kantoivat hänet Jerusalemiin.
He kantoivat häntä suoraan kaupunkia kohti, ja Birger makasi paareilla täydessä tajussaan, katsellen kivikkokankaita ja kaljuja kukkuloita. Ehdittyään sinne asti, mihin jo Damaskoksen portti ja kaupunginmuuri näkyi, he laskivat paarit tienviereen, jotta sairas rauhassa saisi katsella, mitä hän niin kovin oli ikävöinyt.
Birger oli aivan ääneti, varjosti käsin silmiään ja katseli tarkasti eteensä.
Hän ei nähnyt siellä mitään muuta kuin harmaanruskean muurin, joka oli rakennettu kivestä ja savesta, niinkuin muurit ainakin. Nähdessään siinä suuren, monisakaraisen portin, jonka alitse tie kulki matalasta aukosta, häntä melkein kammotti.
Hänen väsyneissä aivoissaan syntyi sellainen ajatus, ettei häntä ollut vietykään oikeaan Jerusalemiin. Juuri pari iltaa sitten hän oli nähnyt toisen, joka hohti kuin aurinko.
Kuinka minun vanhat ystäväni ja sukulaiseni voivatkaan kiusata minua näin, hän sairaassa mielessään ajatteli, etteivät salli minun nähdä oikeaa Jerusalemia!
Miehet kantoivat häntä jyrkkää rinnettä myöten portinaukkoa kohti.
Birgeristä tuntui, kuin häntä olisi viety maan sisälle.
Porttiholvin läpi päästyään hän hiukan kohottausi makuultaan. Nyt hän tahtoi nähdä, oliko hänet kannettu pyhään kaupunkiin.
Birger ihmetteli kovin nähdessään joka puolella rumia harmaita kivitaloja, mutta vielä enemmän hän säpsähti nähdessään portilla istuvat rujot kerjäläiset ja laihat, likaiset kulkukoirat, joita makasi neljä viisi yhdessä suurilla roskatunkioilla.
Hän ei ollut missään tuntenut niin ihmeen tukehduttavaa hajua eikä niin tympäisevää hellettä kuin täällä. Olisikohan minkäänlainen myrsky jaksanut tätä ummehtunutta ilmaa hajoittaa!
Katsoessaan katukiveystä hän näki sen olevan kuivuneen lokakerroksen peitossa. Suunnattomia määriä likaa, kaalinlehtiä ja hedelmänkuoria oli hujan hajan viskattu kadulle.
"Mitähän varten Halvorkin iljennee tuoda minua katsomaan tätä siivotonta kylärähjää", hän mutisi itsekseen.
Miehet kantoivat Birgeriä nopeasti eteenpäin. He olivat jo käyneet kaupungissa monta kertaa ja osasivat jo kertoa sairaalle, minkä paikkojen ohi kuljettiin.
"Tuo on sen Raamatun rikkaan miehen talo", Halvor sanoi osoittaen rakennusta, joka Birgeristä näytti olevan aivan sortumaisillaan.
He poikkesivat toiselle kadulle, joka oli niin pimeä, kuin ei päivä olisi sille koskaan paistanut. Birger katseli pitkällään maaten holvattuja kaaria, joita oli rakennettu kadun poikki talosta taloon. Tarpeen ne kyllä ovatkin, hän ajatteli; ilman sellaisia tukia nuo hökkelit pian romahtaisivat nurin.
"Tämä on Kristuksen kärsimystie", Halvor sanoi Birgerille, "tätä pitkin
Jeesus kulki ristiä kantaessaan."
Birger makasi äänetönnä ja kalpeana. Veri ei tuntunut enää hyökyvän ruumiissa, niinkuin aikaisemmin päivällä, se tuntui ihan seisahtuneen. Hän oli jääkylmä.
Mihin tahansa tultiinkin, ei hän nähnyt muuta kuin rappeutuneita kiviseiniä ja siellä täällä matalan portin. Ikkunoita oli harvassa paikassa, ja niissäkin olivat lasit rikki ja tyhjät puitteet vaaterievuilla tukittuina.
Halvor pysähtyi paareineen. "Tässä oli Pilatuksen palatsi", hän sanoi, "ja tässä Jeesus tuotiin ulos ja hänestä sanottiin: 'Katso ihmistä'."
Birger Laurinpoika viittasi Halvorin luokseen ja tarttui juhlallisesti hänen käteensä. "Tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sinä kun olet sukulaiseni", hän sanoi. "Oikeinko todella sinä sanot tätä oikeaksi Jerusalemiksi?"
"Ihan varmaan, kyllä tämä on oikea Jerusalem", sanoi Halvor.
"Minä olen sairas ja voin jo huomenna kuolla", sanoi Birger.
"Ymmärräthän, ettei minulle käy laatuun valehdella."
"Kukas sinulle nyt tahtoisikaan valehdella!" Halvor sanoi.
Birger oli toivonut aivan varmasti saavansa Halvorin puhumaan totta. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että Halvor ja muut toverit pitivät häntä pilkkanaan.
Äkkiä hänen päähänsä nousi hyvä ajatus. He vain tahallaan uskottelevat minulle tätä, jotta sitten sitä enemmän ihastuisin, kun minut korkeasta portista viedään kunnian ja kirkkauden kaupunkiin. Olkoot nyt vain olevinaan. Minun parastani he kuitenkin tarkoittavat. Olemmehan me hellgumilaiset luvanneet aina menetellä veljellisesti toisiamme kohtaan.
Miehet kantoivat häntä edelleen pimeitä katuja pitkin. Muutamissa paikoissa oli niiden ylitse ripustettu suunnattomia repaleisia kangasverhoja. Sellaisissa paikoissa vallitsi melkein pilkkopimeä ja tukehduttava löyhkä ja kuumuus.
Seuraavan kerran pysähtyessään he olivat ison harmaan rakennuksen esipihalla. Se oli täpötäynnä kerjäläisiä ja nurkkakaupustelijoita, jotka tyrkyttivät kaupaksi helminauhoja, pajukeppejä, pikku kuvia ja muuta rihkamaa.
"Tässä nyt näet sen kirkon, joka on rakennettu Golgatalle Kristuksen haudan ympäri", Halvor sanoi.
Birger Laurinpoika kohotti raukeat silmänsä katsoakseen rakennusta. Siinä oli tosin isot portit ja leveät ikkunat, ja oli se välttävän korkeakin. Mutta ei ikänään Birger ollut nähnyt kirkkoa niin ahdettuna toisten rakennusten väliin. Eihän siinä näkynyt torneja, ei kuoria eikä ase-eteistä. Ei hän voinut sellaista uskoa Jumalan huoneeksi. Ei hän voinut uskoa, että sen esipihalla olisi ollut niin paljon kaupustelijoita, jos se olisi ollut Kristuksen hauta. Kyllä hän tiesi, kuka rahanvaihtajat oli karkottanut temppelistä ja kuka oli heittänyt kyyhkyskauppiasten häkit.
"Kyllä näen, kyllä näen", Birger sanoi nyykäyttäen päätään Halvorille. Mutta itsekseen hän ajatteli: Mitähän ihmettä he ensi kerralla keksivät!
"Tokko sinä enää jaksat kauemmas tällä kertaa?" sanoi Halvor.
"Miksen, kyllähän minä", sairas vakuutti, "miten vain te jaksanette."
Miehet nostivat taas paarit maasta ja jatkoivat matkaansa. Nyt he tulivat kaupungin eteläosiin.
Kadut olivat täällä samanlaisia, mutta niillä oli väkeä tungokseen asti. Halvor pysähdytti paarit erään poikkikadun päähän ja näytti Birgerille tummaihoisia beduiineja, joilla oli pyssy olalla ja tikari vyössä. Hän näytti hänelle puolialastomia vesimiehiä, joita kuljeksi kadulla kaupitellen vettä siannahkasäkeistä. Hän osoitti hänelle venäläisiä pappeja, jotka pitivät tukkansa niskassa sykeröllä, ja muhamettilaisia naisia, jotka näyttivät aavemaisilta kulkiessaan ihan valkoiseen kaapuun kääriytyneinä ja musta kangasverho kasvoilla.
Birgeristä näytti yhä varmemmalta, että hänen ystävänsä tekivät hänestä jotakin kummallista pilaa. Eiväthän nuo ihmiset vähääkään olleet niiden tyynien palmunlehvän kantajien tapaisia, joita oikean Jerusalemin kaduilla piti kulkea.
Mutta kun Birger tuli ihmisvilinään, alkoi hänen kuumeensa uudelleen.
Halvor ja toiset paarienkantajat näkivät hänen käyvän yhä heikommaksi.
Hänen kätensä hapuilivat levottomasti peitettä, joka oli levitetty
hänen yllensä, ja hikipisaroita kihoili hänen otsallaan.
Mutta milloin he vain esittivät kotiin päin palaamista, hypähti hän istualleen ja sanoi, että se olisi hänen kuolemansa, jollei häntä vietäisi perille asti näkemään Jumalan kaupunkia.
Sillä tavalla hän ahdisti heitä, kunnes he saapuivat Siionin kukkuloille. Nähdessään Siionin portin hän tahtomalla tahtoi, että hänet kannettaisiin sen kautta. Hän nousi istualleen, toivoen muurin takana löytävänsä Jumalan kauniin kaupungin, jota hän niin hartaasti oli ikävöinyt.
Mutta portin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin keltaiseksi paahtunut kivikkokangas ja siellä täällä likatunkioita.
Portin pielessä istui muutamia köyhiä niskat kumarassa. Nämä konttasivat lähemmäksi ja ojensivat heitä kohti rujot kätensä, joiden sormet tauti oli runnellut. He huusivat melkein koiran tapaan äristen. Heidän kasvonsa olivat osaksi rikkisyöpyneet; millä ei ollut nenää, millä taas ei poskia.
Birger rupesi huutamaan kauhusta. Hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän purskahti itkuun ja valitti, että hänet oli kannettu helvetin esikartanoon.
"Eivät ne ole muuta kuin spitaalisia", sanoi Halvor, "tiedäthän sinä
Birger toki, että niitä on tässä maassa."
Miehet kantoivat hänet kuitenkin kiireesti edemmäs kukkulalle, jott'eivät nuo onnettomat raukat siellä portilla häntä kauemmin kiusaisi.
Siellä Halvor taas laski paarit maahan, meni sairaan luokse ja nosti hänen päätään patjalta. "Koeta nyt katsella vähäisen, Birger. Tästä näet Kuolleelle merelle ja Moabin vuoristoon saakka." Birger avasi vielä kerran väsyneet silmänsä. Hän näki Jerusalemin itäpuolella niin kauas kuin silmä kantoi jylhiä, asumattomia vuoristoja. Hyvin hyvin etäältä heijasti kirkas vedenpinta, ja sen takana sinersi vuoria, jotka hohtivat kirkkaina kuin kulta.
Se näky oli niin kaunista, kevyttä ja kuultavan heleätä, ettei olisi uskonut sitä maalliseksi.
Birger kohousi riemastuneena paareiltaan, ikään kuin rientääkseen tuota etäistä näkyä kohden. Hän kävi muutamia askeleita, mutta hervahti sitten uupuneena maahan.
Miehet luulivat ensin Birgerin kuolleen, mutta hän virkosi vielä ja eli sen jälkeen kaksi päivää. Kuolinhetkeensä asti hän vielä houreissaan puheli oikeasta Jerusalemista. Hän vaikeroi sitä, että se siirtymistään siirtyi yhä kauemmaksi, kuta enemmän hän sitä tavoitteli, niin ettei hän eikä kukaan toisistakaan koskaan voinut päästä sinne sisälle.