RISTINKANTAJA
Kaikkina niinä vuosina, jotka Gordonin siirtokunta oli ollut Jerusalemissa, oli pyhän kaupungin kaduilla joka päivä kulkenut muuan mies kantaen paksuista puupölkyistä tehtyä ristiä. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, eikä kukaan puhutellut häntä. Ei kukaan tiennyt, oliko mies mielenvikainen, joka oli alkanut kuvitella olevansa Kristus, vai oliko hän vain katumustyötä tekevä köyhä pyhiinvaeltaja.
Ristinkantajaparka nukkui yönsä jossakin Öljymäen luolassa. Joka aamu auringon noustessa hän kiipesi vuorelle ja katseli sieltä Jerusalemia, joka oli vastapäätä vähän matalammalla kukkulalla. Hän tarkasteli innokkaasti kaupunkia ikään kuin jotakin etsiäkseen, kuljetti katsettaan talosta taloon, temppelin kupukatosta toiseen, ikään kuin odottaen, että siellä olisi yön kuluessa tapahtunut jokin suuri muutos. Vihdoin, huomattuaan että kaikki oli entisellään, hän syvään huoahtaen palasi luolaansa, nosti suuren ristinsä hartioilleen ja pani päähänsä piikkisistä orjantappuroista kierretyn seppeleen.
Sitten hän lähti raskasta taakkaansa kantaa retuuttaen astumaan vuoren rinnettä alas viinitarhojen ja öljypuistojen välitse, kunnes saapui Getsemanen yrttitarhan korkean muurin luokse. Siinä hän tavallisesti pysähtyi pienen portin ulkopuolelle, laski ristinsä maahan ja seisahtui portinpieltä vasten ikään kuin odottamaan. Vähän väliä hän kumartui ja kurkisti avaimenreiästä pieneen yrttitarhaan. Jos hän silloin näki jonkun harmaaveljen, joiden huostassa Getsemane oli, kävelevän vanhojen öljypuitten ja myrttipensasten keskellä, näytti hän tarkistavan huomiotaan ja hymyili iloisin silmin, mutta heti sitten hän pudisti päätään; se, mitä hän odotti, ei näyttänytkään tulevan. Hän nosti taasen ristin olalleen ja jatkoi matkaansa.
Sitten hän tavallisesti laskeutui vuoren matalimpia penkereitä Josafatin laaksoon, juutalaisten suurille hautausmaille. Hän laahasi pitkää ristiä jäljessään, kolauttaen sitä hautapaasiin, niin että niiden päälle kasaantuneet pikku kivet rapisivat alas. Vähän väliä hän pysähtyi kuullessaan kivien kolinaa ja kääntyi katsomaan taakseen, selvästi luullen jonkun sieltä tulevan. Joka kerta, kun hän huomasi erehtyneensä, hän uudelleen huokasi syvään ja jatkoi matkaansa.
Nämä huokaukset muuttuivat syviksi voihkaisuiksi, kun hän ehti laakson pohjaan, josta hänen nyt oli raastettava ristitaakkansa sitä rinnettä ylös, jonka huipulla Jerusalem on. Tällä puolella ovat muhamettilaisen väestön haudat ja siellä hän usein näki jonkun surevan vaimon valkoiseen vaippaan kääriytyneenä istuvan matalalla, arkun muotoisella hautakivellä. Hän käydä kompuroi silloin sinnepäin, kunnes vaimo, säikähtyneenä ristin kolinasta hautakiveä vasten, käänsi häneen päin tiheään mustaan huntuun peitetyt kasvonsa. Näytti siltä, kuin siellä olisi ollutkin vain ammottavan musta kolo. Silloin hän pöyristyen kääntyi poispäin ja jatkoi matkaansa.
Hän kiipesi vaivalloisesti rinteen äyräälle asti, missä kaupungin muuri oli häntä vastassa. Sitten hänen tapansa oli kulkea kapeata polkua muurin ulkopuolitse ylängön eteläosaan Siionin kukkulalle päin, ja hän saapui pienen armenialaiskirkon eteen, jota sanotaan Kaifaan taloksi.
Siinä hän uudelleen laski ristin maahan ja kurkisti avaimenreiästä sisään. Mutta nyt hän sen lisäksi vielä tarttui kellonvetimeen ja soitti. Kuullessaan kohta sen jälkeen jonkun tohveleissa käydä sipsuttavan kivilattiata pitkin hän hymyili ja tarttui käsillään orjantappuraseppeleeseen nostaakseen sen päästään.
Mutta heti kun suntio oven avattuaan tuli ristinkantajan näkyviin, hän pudisti kieltävästi päätään.
Katumuksentekijä kumartui kurkistamaan sisään raollaan olevasta ovesta. Hän katsahti sille pienelle pihalle, jolla tarina kertoi Pietarin kieltäneen Vapahtajan, ja huomasi sen olevan aivan tyhjänä. Hän näytti siitä harmistuvan, vetäisi kärtyisästi portin kiinni ja jatkoi matkaansa.
Kömpelö risti harasi nyt kivien ja vanhojen rakennusten jätteiden peittämää maata. Kulku Siionin vuorta kohden kävi entistä nopeammin, ikään kuin ristinkantajan malttamattomuus olisi lisännyt hänen voimiaan. Hän astui Siionin portista kaupunkiin eikä laskenut ristiään maahan ennen kuin sen harmaakivisen rakennuksen ulkopuolella, jota toiset kunnioittavat Daavid kuninkaan hautana, mutta jossa toiset sanovat olevan sen salin, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen.
Tähän vanhus tavallisesti jätti ristin siksi aikaa, kun hän itse kävi rakennuksen pihalla. Muhamettilainen portinvartija, joka muutoin äkäisin silmin katsoi kaikkia kristittyjä, kumarsi syvään nähdessään tämän miehen, jonka äly oli Jumalan tykönä, ja suuteli hänen kättään. Joka kerta saadessaan tämän kunnianosoituksen vanhus katsahti mieheen odottavin silmin. Mutta sitten hän tempasi kätensä pois, pyyhki sitä pitkään karkeaan viittaansa, palasi takaisin kadulle ja nosti ristin hartioilleen.
Sanomattoman hitaasti hän sitten laskeutui sieltä kaupungin pohjoisosaan päin synkkää Kristuksen kärsimystietä pitkin. Kulkiessaan taajaväkisillä kaduilla hän kaiken aikaa uteliaasti tarkasteli vastaantulijoita, pysähteli katsomaan taakseen ja kääntyi yhä uudelleen pois huomattuaan erehtyneensä. Hyväsydämiset vedenkantajat, jotka näkivät hänen hikoilevan kuormaansa laahatessaan, ojensivat hänelle usein tinavadillisen vettä, ja vihanneskauppiaat heittivät hänelle kourallisen papuja tahi vihreitä manteleita. Kun näitä lahjoja hänelle tarjottiin, otti hän ne ensin helossa silmin ja ystävällisesti vastaan, mutta kääntyi sitten poispäin, ikään kuin olisi odottanut jotakin toista ja parempaa.
Kun hän saapui Kärsimystielle, näytti hänen toivonsa elpyneemmältä kuin koko matkalla. Hän ei enää niin syvästi huokaillut taakkansa alla. Hän oikaisi selkänsä suoraksi ja katseli ympärilleen niinkuin vanki, joka nyt varmasti tietää pääsevänsä vapaaksi.
Pitkin kärsimystietä on neljässätoista paikassa pienillä kivitauluilla merkitty Kristuksen pysähdyspaikat. Ristinkantaja lähti kulkemaan ensimmäisen kohdalta eikä seisahtunut ennen kuin Siionin sisarten luostarin kohdalla lähellä Ecce Homo kaarta, missä Pilatus näytti Kristusta kansalle. Siinä hän paiskasi ristin kadulle aivan kuin taakan, jota hänen ei enää tarvitsisi nostaa, ja kolkutti lujasti kolme kertaa luostarin porttiin. Ennen kuin kukaan ehti avaamaan, oli hän jo temmannut orjantappuraseppeleen päästään, ja välistä hän oli niin varma asiastaan, että heitti sen koirien makuupaikkaan luostarin viereen.
Luostarissa hänen kolkutuksensa jo tunnettiin. Joku sen pyhistä sisarista avasi porttiluukun ja ojensi hänelle pienen leipäkakun.
Silloin hän suuttui kauheasti. Leivästä hän ei huolinut, vaan pudotti sen kadulle. Hän polki jalkaa ja huusi aivan mielettömänä epätoivosta. Pitkään aikaan hän ei liikahtanut portin takaa. Vihdoin hänen kasvojensa piirteet tyyntyivät ja muuttuivat entiselleen kärsivän näköisiksi. Hän kumartui ottamaan leivän maasta ja söi sen ahnaasti nälkänsä sammuttamiseksi, etsi sitten uudelleen orjantappuraisen seppeleensä ja nosti taas ristin olalleen.
Parin sekunnin perästä hän jo, silmät odotuksesta loistaen, seisoi sen pienen kappelin ulkopuolella, jota sanotaan Pyhän Veronikan taloksi, ja alakuloisena uudesta pettymyksestä hän lähti sieltäkin. Hän kulki kadun päähän asti kaikkien pysähdyspaikkojen ohi, odottaen yhtä varmasti vapautustaan sen kappelin luona, joka on rakennettu Oikeudenportin kohdalle, jonka kautta Jeesus kuljetettiin kaupungista, ja sillä paikalla, missä Vapahtaja puhui Jerusalemin naisille.
Kuljettuaan siten Kristuksen kärsimystien päästä päähän hän lähti rauhattomana harhailemaan pitkin kaupunkia. Ahtaan Daavidinkadun väentungoksessa hän oli yhtä pahana haittana liikenteelle kuin risukimppukuormaa kantava kameli, mutta kukaan ei kumminkaan häntä häirinnyt eikä sadatellut.
Näillä retkillään hän joskus osui joutumaan Pyhänhaudankirkon ahtaalle esipihalle. Mutta siellä ei ristinkantaja parka heittänyt taakkaansa maahan, siellä hän ei repäissyt orjantappurakruunua päästään. Huomattuaan kirkon synkänharmaat seinät hän heti kääntyi pakoon. Siellä häntä ei nähty loistavien juhlakulkueiden eikä edes suuren pääsiäisihmeen aikana. Vanha katumuksentekijä näytti olevan varmasti vakuuttunut, että siltä paikalta ainakaan hän ei voinut löytää etsittäväänsä.
Mutta muuten hän aina piti varalla, milloin karavaaneja oli purkamassa tavaroitaan Jaffan tullin luona. Hän istui silloin majatalojen ulkopuolella ja katsoa tiirotti tutkivin silmin kaikkia matkustajia. Siitä asti kun Jaffan ja Jerusalemin välinen rautatie valmistui, hän kävi melkein joka päivä rautatieasemalla. Hän kävi patriarkkain ja piispojen puheilla heidän kotonaan, ja joka perjantai hän saapui Itkumuurin torille, missä juutalaiset painautuen kylmää kiveä vasten itkivät hävitettyä palatsia, kukistettua muuria, valittivat mennyttä valaansa, kuolleita suurmiehiään ja huusivat kostoa harhaan joutuneille papeilleen ja kuninkaille, jotka olivat Kaikkivaltiaan hylänneet.
Eräänä hyvin lämpimänä ja kauniina elokuun päivänä ristinkantaja oli lähtenyt Damaskoksen portin ulkopuolelle ja kuljeksi niitä autioita kivikkokankaita, jotka ympäröivät Gordonin siirtokunnan taloa. Hoiperrellessaan tienviertä pitkin hän huomasi pitkän rivin vaunuja, jotka asemalta päin ajoivat siirtokuntaa kohti. Vaunuissa istui vakavia, hiukan tylynnäköisiä ihmisiä. Useimmat heistä olivat hyvin rumia, heillä oli vaalea, hieman punaiselta vivahtava tukka, raukeat silmäluomet ja alahuuli lerpallaan.
Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin. Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kohotti kätensä taivasta kohden.
Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät, mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa.
Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua ajoneuvoista auttamaan vanhusta.
Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin, sanoivat vastatulleille: — "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa jonkun toisen."
Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena.
Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa, eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää, jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa.
Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen kotiinsa.
Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän ulko-ovensa korkeita portaita vasten.