BOO INGMAR MAUNUNPOIKA
Niiden joukossa, jotka olivat kuuluneet Hellgumin seurakuntaan
Amerikassa ja hänen kanssaan tulleet Jerusalemiin, oli kolme vanhan
Ingmarin suvun jäsentä. Ne olivat kaksi Suur-Ingmarin tytärtä, jotka
kohta isänsä kuoltua siirtyivät Chicagoon, sekä heidän serkkunsa Boo
Ingmar Maununpoika, joka jo oli asunut pari kolme vuotta siirtolaisena
Yhdysvalloissa.
Boo oli kookaskasvuinen nuori mies. Hänellä oli vaalea tukka, verevät kasvot ja hyvänsävyiset silmät. Vanhoja sukupiirteitä ei hänessä juuri huomannutkaan muutoin kuin hänen raataessaan kovaa työtä tai kun hän oli äkeissään.
Kasvuaikanaan, käydessään Stormin koulua, Boo oli ollut saamattoman veltto. Koulumestari kummasteli useinkin, että niin viisaaseen sukuun saattoi tulla noin hidastajuisia lapsia. Tuo velttous oli kuitenkin Boon Amerikkaan muutettua kadonnut. Siellä häntä päinvastoin pidettiin älykkäänä ja vilkkaana, mutta hän oli lapsena niin monesti kuullut puhuttavan tyhmyydestään, ettei koskaan tottunut oikein luottamaan kykyynsä.
Pitäjäläiset olivat aikalailla kummastelleet Boon Amerikkaan lähtöä. Hänen vanhempansa olivat varakasta väkeä, talollisia, ja olisivat mielellään pitäneet pojan kotona. Kerrottiin tosin, että Boo olisi ollut mieltynyt koulumestarin Gertrudiin ja hänet unohtaakseen lähtenyt matkalle, mutta sekin taisi olla vain luulopuhetta. Boo ei koskaan ollut uskonut salaisuuksiaan muille kuin äidilleen, ja se ainakin oli varma, ettei Suur-Ingmarin sisarelta hänen itse tahtomattaan saatu salaisuuksia urkituksi.
Samana päivänä, jona Boo lähti kotoaan matkalle, antoi hänen äitinsä hänelle vyön, jota hän pyysi hänen pitämään aivan ruumista vasten. Ottaessaan sen Boo tunsi siinä jotakin raskasta; äiti oli neulonut siihen rahoja. — "Lupaa minulle, ettet tarpeettomasti luovu tästä", äiti sanoi. "Ei se summa ole suuri, mutta pääset sillä kumminkin kotiisi, jos hätä tulee."
Boo lupasi olla ottamatta rahoja vyöstä muuten kuin pahimmassa puutteessa. Tämän lupauksen hän sitten oli tarkalleen pitänytkin. Kovia kiusauksia hänellä ei tosin ollutkaan, sillä Amerikassa hän enimmäkseen tuli hyvin toimeen, vaikka pari kertaa joutuikin niin tyhjäksi, ettei hänellä ollut ruokaa eikä asuntoa. Joka kerta hän kumminkin oli päässyt pulastaan muulla keinoin, tarvitsematta kajota äidin lahjaan.
Hellgumilaisiin liittyessään Boo hieman epäröi, mitä hän vyölle tekisi. Hänen uudet toverinsahan koettivat elää alkuajan kristittyjen tapaan. He jakoivat kaikki varansa keskenään ja panivat jokaisen ansiot yhteiseen rahastoon. Boo luopui myös muusta omaisuudestaan paitsi siitä, mitä vyössä oli. Ajatuksin hän ei päässyt selville, tekikö hän siinä oikein vai väärin, mutta sisässään hän tunsi, että hänen täytyi pitää nuo rahat. Aivan varmasti Herra tiesi, ettei hän ahneudesta niitä pitänyt kätkössä, vaan pysyäkseen äidille antamassaan lupauksessa.
Boo ei luopunut vyöstä silloinkaan, kun liittyi gordonilaisiin. Mutta siitä lähtien hänen tuntonsa ei ollut oikein rauhallinen. Boo huomasi pian, että Gordon ja monet hänen seurakuntalaisensa olivat hyvin eteviä ihmisiä. Hän tunsi halpuutensa heihin verrattuna, ja häntä pelotti, mitä niin nuhteettomat ihmiset hänestä ajattelisivat, jos kerran huomattaisiin hänellä olevan rahoja kätkössä, vaikka oli pyhästi vakuuttanut luopuneensa kaikesta.
Hellgum ja hänen seurakuntansa olivat tulleet Jerusalemiin juuri samaan aikaan, toukokuussa, jolloin kotipitäjän talonpojat huutokaupalla möivät tilojansa. Kesäkuussa saapui Jerusalemiin kirje, jossa kerrottiin, että Ingmarila oli myyty ja että Ingmar Ingmarinpoika oli hylännyt Gertrudin saadakseen isäinsä kartanon haltuunsa.
Boo oli siihen saakka viihtynyt hyvin Jerusalemissa ja usein sanonut olevansa iloinen sinne muutostaan. Mutta siitä päivästä asti, jona hän kuuli Gertrudin olevan vapaana, hän synkistyi ja kävi vähäpuheiseksi.
Ei kukaan hänen tovereistaan ymmärtänyt syytä Boon alakuloisuuteen. Monikin koetti saada häntä ilmaisemaan huolensa, mutta Boo ei tahtonut puhua heille sydänsuruistaan. Hän ei uskonut seurakuntalaisista saavansa myötätuntoista kuulijaa. He saarnasivat aina, etteivät yhteishengen lapset saaneet pitää yhdestä ihmisestä muita enemmän, ja he väittivät itse rakastavansa kaikkia ihmisiä samalla lailla. He olivat jokainen, Boo myöskin, valalla luvanneet, etteivät koskaan menisi naimisiin, vaan eläisivät siveästi munkkien ja nunnien tapaan.
Boo ei hetkeäkään muistanut tätä lupaustaan kuultuaan, että Gertrud oli vapaana. Hän tahtoi heti erota siirtokunnasta lähteäkseen kotiin, sillä nyt hän toivoi voittavansa Gertrudin. Hän oli hyvin iloissaan siitä, että oli pitänyt vyönsä tallessa, joten hän nyt saattoi päästä matkalle milloin halusi.
Ensi päivät hän oli aivan kuumeissaan ja tiedusteli vain laivakulkuja Jaffasta. Mutta mitään laivaa ei sattunut juuri silloin olemaan lähdössä, ja Boo huomasi piankin sopivammaksi lykätä matkansa vähän tuonnemmas. Jos hän juuri nyt palaisi kotiin, arvaisi koko pitäjä hänen tulleen Gertrudin vuoksi. Ja jos hän ei sitten tyttöä saisikaan, joutuisi hän kaikkien ihmisten pilkaksi.
Boo oli juuri vähää ennen ottanut tehtäväkseen erään työn siirtokuntaa varten. Vanhat gordonilaiset olivat näet tähän asti asuneet Jerusalemissa keskikaupungilla. Mutta nyt, kun siirtokuntaan oli tullut lisäksi niin paljon ruotsalaisia uskonveljiä, he olivat vuokranneet tuon ison talon Damaskoksen portin ulkopuolelta ja järjestivät sitä paraikaa asuttavaan kuntoon. Boon osalle oli joutunut leivinuunin rakentaminen uuteen taloon. Hän päätti malttaa mieltään ja lähteä vasta tämän työnsä valmistuttua.
Sillä aikaa hänen oli niin ikävä, että koko Jerusalem tuntui melkein vankilalta. Öisin hän joskus vuoteella maatessaan otti vyönsä esille ja kopeloi siihen neulottuja rahoja. Hänen tuli oikein hyvä mieli noita pyöreitä esineitä tunnustellessaan, hän oli näkevinään edessään Gertrudin ja aivan unohti, ettei tyttö ollut koskaan hänestä välittänyt. Hän oli varma siitä, että kunhan hän vain ehtii kotiin, hän kyllä voittaa Gertrudin.
Aivan varmaan Gertrud nyt, huomattuaan Ingmarin uskottomuuden, oppisi pitämään arvossa Boota, joka ei ikänään ollut rakastanut ketään muuta kuin häntä.
Leivinuunin rakentamiseen Boolta kumminkin kului tavattoman kauan aikaa. Kenties hän ei ollut taitava muurari taikka hänellä ei ollut sopivia tiiliä eikä saviruukkia. Häntä itseään jo epäilytti, tulisiko siitä koskaan valmista. Kerran se jo oli valmiiksi holvattuna, mutta sortui, ja toisen kerran hän oli muurannut sen niin, että savu työntyi uunista sisään.
Siten Boo ei vielä elokuussa ollut päässyt lähtemään. Tällä aikaa hän näki niin monta piirrettä gordonilaisten elämästä, että hän yhä enemmän alkoi mieltyä siihen. Ei ikänään Boo ollut nähnyt tällaisia ihmisiä, jotka elivät vain palvellakseen sairaita, köyhiä ja murheellisia. Eivätkä he ikävöineet maailmalle, vaikka jotkut olivat niin rikkaita, että olisivat voineet elää mielensä mukaan, ja toiset taas niin taitavia, että heillä oli selvillä kaikki, mitä suinkin taivaan ja maan välillä lienee. Joka päivä he pitivät kauniita hartaushetkiä, jolloin he selittivät vastatulleille oppiansa. Heidän puhuessaan tuntui Boosta joskus niin ihanalta olla mukana uudistamassa tätä oikeata Kristuksen oppia, joka oli lähes kaksituhatta vuotta ollut unohduksissa, että poislähteminen Jerusalemista alkoi tuntua melkein vastahakoiselta.
Mutta kun hän yöllä otti vyönsä esille, tuli hänen taas niin ikävä Gertrudia, että kyynelet kohosivat silmiin. Ja jos hänen mieleensä johtuikin, että silloinhan hän ei saisi olla mukana oikean kristillisyyden uudistamisessa, vakuutteli hän itseään sillä, että olihan siihen niin paljon häntä arvokkaampia. Mitä vahinkoa siitä oikeastaan oli, jos hänenlaisensa tyhmä miespahainen siirtokunnasta luopui.
Mutta sitä hetkeä Boo pelkäsi, jolloin hänen olisi julkisesti noustava koko seurakunnan edessä selittämään, että hän aikoi lähteä kotiin. Häntä aivan vapisutti ajatellessaan, että mrs Gordon ja vanha miss Hoggs ja kaunis miss Young ja Hellgum ja hänen orpanansa, jotka kaikki pyrkivät yksinomaan Jumalan asiaa palvelemaan, siitä lähtien pitäisivät häntä kadotettuna raukkana.
Ja mitä Jumala taivaassa hänen paostaan sanoisi? Vieläköhän Boo menettäisi autuutensakin luopuessaan tästä suuresta asiasta!
Päivä päivältä Boo tunsi varmuutensa vähenevän. Nyt hän selvästi huomasi tehneensä väärin, kun ei jättänyt pois äitinsä rahoja. Ilman tuota vyötä hänellä ei olisi ollut matkarahoja. Siten hän ei olisi ollenkaan joutunut tähän kovaan kiusaukseen.
Siirtokunnan varat olivat tähän aikaan vähissä, sillä asunnon muutto oli tullut kalliiksi, ja sitä paitsi sen oli ajettava muuatta oikeusjuttua Amerikassa. Samalla se myöskin antoi lakkaamatta apua hyvin monelle Jerusalemin köyhälle. Kun he eivät koskaan ottaneet maksua muille tekemistään töistä, sen vuoksi että pitivät rahaa kaiken eripuraisuuden perussyynä, oli heidän asemansa useinkin hyvin ahtaalla. Pari kertaa sattui niin pahasti, ettei Amerikasta odotettu rahalähetys saapunutkaan oikeaan aikaan, ja silloin heidän varansa tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Koko seurakunta silloin monesti polvillaan rukoili Jumalalta apua.
Sellaisissa tapauksissa Boosta tuntui kuin vyö olisi aivan polttanut. Mutta eihän hän voinut luopua siitä juuri nyt, kun hänellä oli sellainen ikävä matkalle. Hän tunsi kyllä, että nyt oli aivan mahdotonta tunnustaa, että hänellä oli ollut rahoja tallella sill'aikaa kun toiset kärsivät puutetta.
Elokuussa Boo viimein sai uunin valmiiksi, ja nyt hän aikoi lähteä heti ensi laivassa. Eräänä päivänä hän meni istumaan aukealle mäelle Jerusalemin ulkopuolelle, ratkoi vyön auki ja otti rahat esille. Pidellessään noita pieniä kultakolikolta kädessään hän tunsi olevansa kuin pahantekijä. "Antakoon Herra tämän anteeksi", hän puhkesi sanomaan… "Enhän minä näihin ihmisiin liittyessäni tiennyt, että Gertrud tulisi vapaaksi. Ei mikään muu maailmassa olisi saanut minua eroamaan siirtokunnasta." Kaupunkiin päin palatessaan Boo hiiviskeli melkein horjuen, ja hänestä tuntui kuin joku olisi vakoillen kulkenut hänen takanaan. Hän poikkesi erääseen kauppaan Daavidinkadulle vaihtaakseen pari kultarahaa, mutta näytti niin hämmentyneeltä, että armenialainen rahanvaihtaja luuli häntä varkaaksi ja petkutti häneltä ainakin puolet.
Seuraavana päivänä Boo jo aikaisin aamulla pujahti pois siirtokuntatalosta. Hän oli menevinään itään päin Öljymäelle, jottei kukaan voisi arvata, mihin hän aikoi, ja kiersi pitkiä mutkia tehden rautatieasemalle.
Hän tuli kuitenkin perille melkein tuntia liian aikaisin ja kärsi hirveitä tuskia odottaessaan. Hän säpsähti jokaista ohikulkijaa ja koetti turhaan rohkaista mieltään sillä, ettei hänellä mitään pahoja aikeita ollut, vaan oli vapaa mies menemään minne halutti. Hän tunsi kuitenkin, että olisi ollut parempi suoraan kertoa aikeensa seurakuntalaisille kuin salaa livahtaa tiehensä. Tuo pelko, että joku näkisi ja tuntisi, rupesi ahdistamaan häntä niin, että hän oli vähällä kääntyä takaisin.
Boo joutui kuitenkin junaan. Kaikki vaunut olivat täpötäynnä, mutta hän ei nähnyt yhtään tuttua ihmistä. Hän mietiskeli siinä istuessaan, miten hän kirjoittaisi teostaan mrs Gordonille ja Hellgumille. Hän koetti kuvitella mielessään sitä hetkeä jonakin aamuna yhteisen rukouksen jälkeen, jolloin hänen kirjeensä luettaisiin julki, ja oli näkevinään ylenkatsetta kaikkien silmissä. Varmaan minä nyt menettelen kauhean kehnosti, hän ajatteli, ja hän pelkäsi tästä nyt saavansa tahran, joka ei lähtisi millään pesulla. Tuo salainen poislähtö alkoi inhottaa häntä itseään. Hän suuttui itseensä, tunsi olevansa kehno raukka.
Hän tuli Jaffaan ja nousi siellä junasta. Mennessään päivänpaahteisen asema-alueen poikki hän näki siellä joukon köyhiä romanialaisia pyhiinvaeltajia. Boo seisahtui heitä katsomaan ja kuuli eräältä syyrialaiselta kantajalta, että pyhiinvaeltajat olivat sairastuneet laivamatkalla Jaffaan. Täältä he aikoivat jalkaisin vaeltaa Jerusalemiin, mutta eivät jaksaneet. Tuossa he nyt olivat venyneet kaiken päivää. Kukaan ei heistä pitänyt huolta, eikä heillä ollut rahaa, niin että kyllä kai he siihen auringonpaahteeseen nuutuvat.
Boon täytyi oikein rientää pois asemalta. Hän näki ympärillään noiden ihmisten kuumeenhohtavat kasvot. Pari oli aivan tajuttomana eivätkä kyenneet edes pyyhkäisemään kärpäsiä pois silmistään. Hänestä oli aivan selvää, että Jumala oli lähettänyt nuo köyhät hänen tiellensä, jotta hänen täytyisi heitä auttaa. Boo ajatteli, ettei kukaan muu heidän siirtokunnastaan olisi voinut mennä tuollaisten hätääkärsivien ohi koettamatta auttaa heitä. Olisi hän itsekin heistä huolta pitänyt, jollei olisi ollut niin huono ihminen. Mutta nyt hän itse tunsi, ettei hän todella aikonutkaan auttaa lähimmäistään, tietysti vain sen vuoksi, että hän tahtoi säästää rahansa kotimatkaan.
Boo meni kaupungin portista sisään, käveli pari katua eteenpäin ja saapui meren rantaan pienelle torille. Koko ulkosatama ja aava merenselkä näkyi siihen. Vedenpinnalla ei ollut muuta liikettä kuin välkkyvän sinisiä, loivia maininkeja, jotka keinuivat mereltä sataman sisään mustain basalttikallioiden välitse. Kaunis lähtöpäivä Boolla oli. Iso saksalainen höyrylaiva näkyi olevan ankkurissa sataman edustalla. Boo oli aikonut lähteä eräässä ranskalaisessa laivassa, jota samana päivänä odotettiin Jaffaan, mutta sitä ei näkynyt. Oli kai myöhästynyt.
Tuo saksalainen laiva oli varmaankin saapunut vast'ikään. Joukko sotamiehiä hääräili sen ympärillä veneineen valmiina tuomaan matkustajia maihin. He kilpailivat keskenään, huutaa hoilasivat ja heristivät airoilla toisiaan. Sitten lähti veneitä kymmenkunta yht'aikaa liikkeelle. Voimakkaat venemiehet nousivat soutamaan seisoallaan, päästäkseen parempaan vauhtiin. Alussa he olivat hieman varovaisia, mutta kahden pahimman kivisärkän ohi ehdittyä alkoi mitä tuimin kilpasoutu. Boo kuuli rannalta heidän naurunsa ja huutonsa, kun he toisiaan hätistelivät.
Hänen teki tavattomasti mieli lähteä heti paikalla. Miksei hän voisi matkustaa tällä laivalla yhtä hyvin kuin toisellakin? Mitä hän muusta välitti, kunhan vain pääsi Eurooppaan?
Hän huomasi rannalla vielä pienen veneen. Siinä oli soutajana vanha
äijä, joka kaiketi ei ollut ehtinyt lähteä yhtä nopeasti kuin toiset.
Boosta tuntui aivan kuin mies olisi juuri hänen tähtensä myöhästynyt.
Hän hyppäsi veneeseen, ja he työnsivät sen vesille.
Ensi hetkenä Boon oli hyvä mieli, kun nyt oli päätöksensä tehnyt, mutta ehdittyään pari aironvetoa merelle hän jo tunsi kovaa katumusta. Mitähän hän äidilleen sanoisi tavatessaan hänet? Kertoisiko hänelle käyttäneensä hänen lahjansa niin, että oli joutunut häpeään ja ihmisten pilkaksi?
Boo oli näkevinään äitinsä kurttuiset kasvot ja tutun, jäykän juovan hänen suupielessään. Äiti oli hiukan likinäköinen, ja hänen oli tapana puhuessaan tulla hyvin likelle ihmisiä ja katsoa tarkasti kasvoihin. Kun hän nyt saapuu kotiinsa, tulee äiti tapansa mukaan aivan hänen eteensä ja kysyy: "Oletko sinä, Boo, luvannut liittyä noiden ihmisten joukkoon ja olla apuna heidän työssään?" — "Olen kylläkin, äiti", täytyisi Boon siihen vastata. — "Silloin kestäkin heidän parissaan", äiti silloin sanoo, "yksikin lupauksensa rikkoja jo meidän sukuumme riittää."
Boo huokasi alakuloisesti, mutta siitä hän nyt kuitenkin oli selvillä, että mahdotonta hänen oli näin itsensä häväistyään mennä kotiin äitinsä luo. Muuta hän ei voinut kuin palata takaisin siirtokuntaan.
Hän käski soutajan kääntää, mutta mies ei hänen merkkipuhettaan ymmärtänyt, vaan jatkoi soutuaan laivalle päin. Boo nousi seisoalleen ottaakseen häneltä airot pois. Ukko piti puoliaan, ja siinä kahakoidessaan he olivat vähällä kaataa veneen. Boo huomasi parhaaksi istua paikallaan ja antaa soutajan tehdä tahtonsa mukaan. Mutta samalla hän pelkäsi jättää käyttämättä tätä hetkeä, jolloin hän oli kyllin voimakas kääntymään. Kun kerran laivaan pääsen, silloin kenties matkahalu taas minut valtaa, hän ajatteli.
Mutta ei, niin ei saanut käydä, nyt hän tahtoi lopultakin päästä tästä kiusauksesta. Ja hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kultarahansa ja heitti ne mereen.
Heti sen tehtyään Boo tunsi sydäntä kirvelevää katumusta. No, nyt hän tosiaan oli heittänyt onnensa luotaan, nyt hän oli menettänyt Gertrudin ikipäiviksi. Hän väänteli käsiään niin että sormet natisivat.
Muutaman minuutin päästä tuli heitä vastaan laivalta pari venettä täynnä matkustavia, jotka aikoivat nousta maihin Jaffassa.
Boo pyyhkäisi kädellä silmiään, sillä totta tosiaan hän luuli näkevänsä näkyjä. Aivan oli kuin pari kotipitäjän tuttua kirkkovenettä olisi soutanut häntä vastaan kesähohteista merta pitkin.
Pitkissä veneissä istui ihmisiä, jotka näyttivät yhtä juhlallisen vakavilta kuin kotipitäjäläiset laskiessaan veneensä kirkkovalkamaan.
Ensi hetkenä Boo ei täysin käsittänyt mitä näki. Kaikki nuo kasvothan olivat tuttuja. "Eikös tuo ole Timmin Halvor?" hän ajatteli. "Ja tuo, sehän on Ingmarilan Katri. Ja tuo tuossa on Birger Laurinpoika, jonka minä monen monituiset kerrat olen nähnyt takovan nauloja pajassaan maantien varrella!"
Boon mietteet olivat olleet niin vierailla aloilla, että hän vasta kotvasen perästä arvasi nuo vieraat Taalainmaasta tulleiksi siirtolaisiksi, jotka olivat saapuneet pari päivää ennen määräaikaansa.
Hän kohosi seisoalleen, viittoi kädellään ja huusi: "Päivää". Veneissä istujat katsahtivat toinen toisensa jälkeen häneen ja nyykäyttivät hiukkasen päätään, osoittaakseen tuntevansa hänet. Boo huomasi heti häirinneensä heitä sopimattomana hetkenä. Heidän ajatuksensa varmaankin olivat hyvin juhlallisia, kun he nyt juuri olivat nousemaisillaan Palestiinan maalle.
Mutta ei koskaan Boo ollut nähnyt kauniimpaa kuin nuo jäykät kasvot. Hän ilahtui suuresti, mutta samassa hän jo kävi murheelliseksi. Niin, sellaista väkeä meillä kotona on, hän ajatteli, ja ikävä valtasi hänet niin, että melkein teki mieli heittäytyä mereen sukeltaakseen sieltä kultarahansa takaisin.
Toisen veneen perällä istui tyttö, joka piti huivia niin silmillään, ettei Boo nähnyt hänen kasvojaan. Mutta juuri veneen ohi mentyä tyttö työnsi huivin otsalleen ja katsoi häneen, ja Boo tunsi hänet Gertrudiksi.
Silloin Boo vavahti päästä jalkoihin asti. Hän painautui tunteensa valtaamana istualleen ja piteli tuhdosta kiinni. Hän pelkäsi, ettei voisi hillitä itseään, ettei malttaisi olla hyppäämättä mereen pikemmin ehtiäkseen Gertrudin luokse.
Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, hän pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa. Totta tosiaan, tämä oli paras palkinto, mitä hän koskaan oli saanut synnin karttamisesta. Ei koskaan hän ollut kokenut niin suurta Jumalan hyvyyttä.