HELLGUM
Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja.
Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi.
Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi, ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää.
Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu.
Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan.
Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin jää.
Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan kävellä.
Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli. Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui lattialle vuoteen viereen.
Heti kun väet nousivat aamulla ylös, lähdettiin lääkäriä hakemaan. Tämä saapui pian, mutta ei saanut taudin laatua ollenkaan selville. Katri ei ollut kipeä eikä hervoton. Lääkäri luuli, että syynä oli vain säikähdys. "Katri paranee kyllä pian", hän sanoi.
Katri kuunteli äänetönnä lääkärin arveluita. Hän tiesi, että Eljas oli yöllä ollut huoneessa ja että tämä oli hänen tekoaan. Hän tiesi myöskin, ettei hän siitä koskaan parane.
Koko aamupäivän Katri istui yhdessä kohden mietiskellen. Hän koetti saada selville, mistä Jumala häntä näin kuritti. Hän tutkisteli säälimättä itseään, mutta ei huomannut tehneensä sellaista syntiä, josta olisi ansainnut näin kovan rangaistuksen. Jumala ei ole tehnyt minulle oikein, hän ajatteli.
Illemmällä Katri lähti Stormin rukoushuoneelle, jossa maallikko Dagson siihen aikaan saarnasi. Hän toivoi saavansa Dagsonilta selon, mistä syystä häntä oli niin kovasti rangaistu.
Dagson oli suosittu puhuja, mutta tänä iltana hänellä oli entistäkin enemmän kuulijoita. Voi ihmettä, kuinka suuri väkijoukko oli rukoushuoneen edessä! Eikä kukaan puhunut muusta kuin siitä mitä yöllä tanssituvassa tapahtui.
Koko pitäjä oli peloissaan, ja nyt oli kokoonnuttu kuulemaan niin voimakasta jumalansanansaarnaa, että se karkottaisi mielistä yleisen kammon.
Sisään ei mahtunut neljättä osaakaan pyrkijöistä, mutta ovet ja ikkunat olivat selkiselällään, ja Dagsonilla oli niin kova ääni, että hänen puheensa kuului hyvin uloskin.
Saarnaaja tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä ihmiset kaipasivat. Saarnansa alussa hän kuvasi hirvein sanoin helvettiä ja pimeyden ruhtinasta. Hän puhui siitä, joka pimeässä ympäri hiiviskelee saadakseen sieluja kahleisiinsa, joka virittelee paheen ansoja ja synnin syöttejä.
Kuulijoita vapisutti, he näkivät maailman täynnänsä mustia perkeleitä, jotka viettelevät ihmisiä kiusaukseen. Kaikki on syntiä ja kaikessa on vaaraa. He tunsivat olevansa kuin metsänpetoja, joita härnäämällä ahdistetaan salakuoppiin.
Kun Dagson tästä puhui, kaikui hänen äänensä salin läpi kuin hurja tuulen viuhke ja hänen sanansa leimahtelivat kuin tulenliekit.
Dagsonin puhetta kuunnellessa oli kuin olisi joutunut keskelle metsäpaloa. Tuo perkelelauma ja tuo savu ja tuli vaikutti kuulijain mieliin ihan kuin metsässä raivoava kulo, kun tuli hehkuu sammalissa askeleiden alla ja ilmassa vyöryvä synkeä savu tukehduttaa hengityksen, kun kuumuus kärventää tukkaa ja palon jylinä humisee korvissa ja kipinät ovat sytyttää vaatteet tuleen.
Sillä tavalla Dagson hätyytti ihmisiä edellään, tulen ja savun läpi ja toivottomina. Tulta oli edessä ja takana, joka puolella, eikä siitä hädästä näyttänyt pääsevän mihinkään suojapaikkaan.
Mutta tämän kauhun kautta hän vei heidät metsäaukeamalle, missä oli suojaista ja rauhallista olla. Jeesus istui siellä keskellä kukkivaa metsäniittyä ja ojensi käsivartensa pakenevien ja ahdistettujen ihmisten puoleen, ja he laskeutuivat hänen jalkainsa juureen. Silloin kaikki vaarat olivat lopussa eikä enää ollut vainoa eikä tappioita.
Dagson puhui siitä, mitä itse tunsi. Saadessaan vain levätä Jeesuksen jalkain juuressa hän tunsi rauhaa eikä pelännyt mitään elämän vaaroja.
Kun hän lopetti puheensa, syntyi vilkas liike. Monet menivät kiittelemään häntä, kasvot kyynelissä. He sanoivat, että tämä saarna oli herättänyt heidät totiseen uskoon.
Mutta Katri Ingmarintytär istui liikahtamatta, ja kun Dagson oli päässyt aameneen, kohotti Katri raukeat silmäluomensa ja katsoi häneen ikään kuin moittien siitä, ettei hänelle ollut mitään annettu.
Samassa huusi voimakas ääni rukoushuoneen ulkopuolelta niin kovasti, että kaikki kuulivat:
"Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta! Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta!"
Sitten hän oman talonsa väeltä kuuli, että se huutaja oli ollut pitkä, tumma mies, jota ei kukaan tuntenut.
Hän oli saarnan aikana ajanut kauniin, vaaleaverisen naisen kanssa kyytirattailla pitkin maantietä. He olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja juuri lähtöä tehdessään oli mies noussut pystyyn ja huutanut nuo sanansa.
Muutamat luulivat tunteneensa naisen. He arvelivat häntä yhdeksi Vahvan-Ingmarin tyttäreksi, joka oli ollut Amerikassa ja siellä joutunut naimisiin, ja siinä tapauksessa tuo puhuja varmaan oli hänen miehensä. Mutta kukapa sitä niin tarkasti tuntee, joka on lähtenyt keskenkasvuisena tyttönä ja puku pitäjänkuosisena, mutta sitten palaa aikaihmisenä ja kaupunkilaispuvussa.
Katri ajatteli Dagsonista samaa kuin vieraskin, sen huomasi siitä, ettei hän sen koommin käynyt rukoushuoneella.
Kun sitten kesän loppupuolella muuan baptistisaarnaaja tuli pitäjään saarnaamaan ja kastamaan, kävi Katri häntä kuulemassa, ja kerran hän kuljetutti itsensä pelastusarmeijaankin, kun se alkoi kirkonkylässä pitää kokouksia.
Voimakas, hengellinen liike oli pitäjässä vallalla. Joka kokouksessa tapahtui herätyksiä ja kääntymisiä. Kaikki ihmiset tuntuivat saaneen kaipauksensa tyydytetyksi.
Mutta Katria ei kukaan näistä saarnamiehistä saanut vakuuttumaan siitä, että Jumala oli häntä syystä rangaissut.
* * * * *
Birger Laurinpoika oli seppä, ja hänellä oli paja maantien varrella. Paja oli pieni ja pimeä, seinässä oli vain työntöluukku ikkunana, ja ovi oli matala. Birger Laurinpoika teki karkeatekoisia puukkoja, korjaili lukkoja, kiinnitti vannerautoja kärrynpyöriin ja raudoitti rekiä. Toisinaan työnpuutteessa hän taoskeli nauloja.
Eräänä kesäiltana oli pajassa kiire. Birger Laurinpoika itse seisoi alasimen ääressä takomassa kantoja nauloihin. Hänen vanhin poikansa tasoitteli toisella alasimella rautapuikkoja nelikulmaisiksi ja katkoi ne. Eräs pojista lietsoi, toinen työnsi sysiä ahjoon, käänteli pihdeillä rautoja, jotka olivat ahjossa kuumenemassa, ja vei ne takojille. Neljäs, vasta seitsenvuotias poika poimi valmiit naulat lattialta, kastoi niitä vesialtaassa ja sitoi ne kimppuihin.
Heidän työskennellessään tuli pajalle vieras henkilö ja asettui ovelle seisomaan. Hän oli pitkä, tumma mies, ja hänen täytyi kumartua hyvin syvään nähdäkseen sisään.
Birger Laurinpoika keskeytti työnsä kysyäkseen mitä vieras halusi.
"Älkää pahastuko, vaikka ilman aikojani katselen sisälle", mies sanoi. "Olen ollut itse nuorena seppä, ja siksi en voi käydä pajan ohi pysähtymättä työtä katselemaan."
Birger Laurinpoika huomasi vieraalla olevan suuret, jäntevät kädet, oikeat sepänkourat.
Seppä alkoi kysellä vieraan nimeä ja mistä hän oli tulossa. Mies vastaili ystävällisesti, mutta vältellen. Birger alkoi pitää hänen älykkäästä puheestaan. Hän lähti vieraan mukana ulos mustalle pajamäelle ja alkoi kehua poikiaan. Monta kovaa päivää hän sanoi kokeneensa, ennen kuin pojat alkoivat kyetä hänen avukseen. Mutta nyt ei ollut hätää, kun kaikki työskentelivät yhdessä. "Saat vielä nähdä minut muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä", hän sanoi.
Vieras veti suutansa hymyyn ja sanoi olevansa iloinen siitä, että Birgerillä oli niin paljon apua pojistaan. - "Mutta yhtä seikkaa sinulta kysyisin", hän sanoi laskien raskaan kätensä Birgerin olalle ja katsoen häntä silmästä silmään. "Sinä puuhailet poikiesi kanssa maallisissa askareissa, mutta elättekö te myöskin yhteistä hengellistä elämää?" — Birger tuijotti tylsästi häneen. — "Et ole tainnut tulla sitä koskaan ajatelleeksi", sanoi vieras, "mietipä sitä nyt siksi, kunnes ensi kerralla tavataan."
Hän lähti hymyillen jatkamaan matkaansa. Birger palasi pajaan, raapi hetkisen karheata, messinginkarvaista tukkaansa ja ryhtyi jälleen työhön.
Mutta vieraan kysymys ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Mitä kummaa hän sillä lienee tarkoittanut? Siinä on jotakin minulle käsittämätöntä, hän ajatteli.
* * * * *
Sen jälkeisenä päivänä, jona vieras oli puhellut Birger Laurinpojan kanssa, seisoi Kolåsin Gunnarin vaimo Briitta Ingmarintytär myymälässä hoitamassa kauppaa miehensä poissa ollessa.
Gunnar oli saanut kaupan langoltaan Timmin Halvorilta silloin, kun tämä meni Katrin kanssa naimisiin.
Briitta seisoi tiskin takana. Hän oli saman niminen ja saman näköinen kuin kaunis äitivainajansa, Suur-Ingmarin vaimo. Niin kaunista tyttöä kuin Briitta ei Ingmarilassa ollut ennen kasvanut.
Vaikk'ei Briitta ollutkaan vanhan sukunsa näköinen, oli hän yhtä vakaamielinen ja tunnontarkka kuin Ingmarit konsanaan.
Gunnarin poissaollessa Briitta aina hoiti kauppaa omalla tavallaan. Hän ei antanut vanhalle korpraali Fältille olutpulloa, kun tämä humalaisena ja vapisevin käsin tuli sitä ostamaan, ja kun köyhän Kolbjörnin Leenan teki mieli koreaa rintasolkea, pisti Briitta hänen käteensä pari kiloa ruisjauhoja ja käski hänen mennä kotiinsa.
Kun Briitta emännöi myymälässä, eivät lapset koskaan uskaltaneet tulla sinne tuhlaamaan ainoita rahojaan rusinoihin ja makeisiin. Talonpoikaisvaimot, jotka kävivät sieltä katsomassa heikkoa ja ohutta tehtaankangasta, hän ajoi kangaspuiden ääreen laittamaan kestävää ja kunnollista kotikutoista.
Tänään ei myymälässä käynyt monta ostajaa. Briitta istui pitkät tovit yksin. Siinä istuessaan hän kokonaan lannistui, katsoa tuijotti vain eteensä, silmissä toivottomuuden loiste.
Viimein hän nousi seisoalleen, otti käsivarrelleen köydenpätkän, kantoi tikapuut vieruskamariin ja teki paulan katossa olevaan koukkuun.
Briitta puuhasi kiihkeästi ja sai pian kaikki valmiiksi. Mutta juuri kun hän oli pistämäisillään päänsä köyden silmukkaan, sattui hän katsahtamaan alas.
Samassa ovi aukeni ja sisään astui pitkä, tumma mies. Hän oli Briitan kuulematta tullut myymälään, mutta kun se oli tyhjä, oli hän käynyt tiskin taakse ja avannut kamarin oven.
Briitta laskeutui hiljakseen tikapuilta. Mies ei virkkanut hänelle sanaakaan, vaan kääntyi takaisin myymälään. Briitta tuli hitaasti jäljessä. Hän ei ollut tätä vierasta ennen nähnyt. Miehellä oli musta, kihara tukka, tuuhea poskiparta, terävät silmät ja suuret, jäntevät kädet. Hän oli hyvissä vaatteissa, mutta käytöksestä ja liikkeistä näki, että hän oli työmies. Hän istuutui ovensuuhun rikkinäiselle tuolille ja tuijotti Briittaan.
Briitta istui yhtä äänetönnä tiskin takana, odottaen vain vieraan lähtöä. Mutta tämä katsoi katsomistaan, päästämättä häntä hetkeksikään silmistään. Briitta tunsi olevansa ihan kuin noiden katseitten kahleissa.
Briitta kävi kärsimättömäksi ja ajatteli itsekseen: "Mitä sinä luulet siitä hyötyväsi, että minua vartioit? Etkö sen vertaa ymmärrä, että sinusta päästyäni minä kuitenkin teen tahtoni mukaan?"
Briitta katseli yhä tiukasti miestä ja oli puhelevinaan hänelle. "Jos tämä kaikki voisi kerran loppua tai muuksi muuttua, saisit kyllä minua estellä, mutta sehän on aivan parantumatonta."
Yhä vain mies istui paikallaan ja katsoi hellittämättä häneen.
"Tiedä siis, ettei meitä ingmarilaisia ole luotu kauppiaiksi", jatkuivat Briitan ajatukset. "Olimme, Gunnar ja minä, niin erinomaisen onnelliset, ennen kuin hän rupesi kauppamieheksi. Minua kyllä varotettiin menemästä hänelle. Ihmiset vieroivat hänen mustaa tukkaansa ja teräviä silmiään ja pisteleviä puheitansa. Mutta vähät minä siitä, sillä näetkös, me pidimme toisistamme, emmekä olisi ikipäivinä sanoneet toisillemme pahaa sanaa, jollei tätä myymälää olisi tullut."
"Siitä päivin", Briitta jatkoi itsekseen, "välimme ovat olleet rikki. Minä tahdon, että hän hoitaisi kauppaa minun mieleni mukaan. En suvaitse, että hän myy viiniä ja olutta juomareille, ja minusta hänen pitäisi myydä ihmisille hyödyllisiä ja välttämättömiä tarvikkeita, mutta Gunnar sanoo sitä ämmäin puheeksi. Emmekä me kumpikaan nyt enää voi väistyä. Nyt me riitelemme alinomaa, eikä hän enää pidä minusta."
Hän katsoi mieheen säihkyvin silmin, ikään kuin ihmetellen, ettei rukouksillaan saanut häntä lähtemään.
"Ymmärrättehän toki, etten minä voi kestää sitä häpeätä, että hän ryöstättää nimismiehellä köyhiltä ihmisiltä heidän ainoan lehmänsä tai pari lammaspahaistaan!
"Etkö jo, hyvä mies, ymmärrä, että se on parantumatonta? Lähde jo pois ja anna minun tehdä loppu siitä kaikesta."
Mutta miehen häntä katsellessa Briitan sydän sulamistaan suli, ja viimein hän alkoi itkeä tyynnyttäviä kyyneliä. Häntä oli alkanut liikuttaa tuon miehen vartioiminen. Se tuntui niin kummalta, sillä vennon vieraitahan he olivat toisilleen.
Heti nähdessään Briitan silmissä kyyneliä vieras nousi ja meni ovelle. Kynnykseltä hän vielä kääntyi katsomaan Briittaa suoraan silmiin, rykäisi ja sanoi syvällä äänellä: "Älä vahingoita itseäsi, sillä pian tulee aika, jolloin saat kulkea vanhurskauden teitä."
Näin sanoen hän lähti, astui portaita alas, ja yhä kauemmas eteni tietä pitkin hänen raskaan astuntansa kapse.
Briitta kiirehti kamariin, irroitti köyden ja toi tikapuut takaisin myymälään. Sitten hän istuutui arkun kannelle eikä liikahtanut siitä pariin tuntiin.
Briitan mielessä tuntui siltä kuin hän olisi kauan kulkenut pilkkoisen pimeässä yössä, jossa ei edes omaa kättään erottanut. Hän oli joutunut eksyksiin, tietämättä missä olikaan ja joka askelella peläten vajoavansa suohon tai pohjattomaan kuiluun. Mutta nyt hän oli kuullut varotushuudon, hänen oli käsketty sillä paikallaan odottaa päivän valkenemista. Hän iloitsi siitä, että hänet vapautettiin kiiruhtamasta vaarallista tietään, ja istahti kevein sydämin odottamaan aamun koittoa.
* * * * *
Vahvalla-Ingmarilla oli Anna-Liisa niminen tytär. Tämä oli asunut useita vuosia Chicagossa ja joutunut naimisiin Hellgum nimisen ruotsalaisen miehen kanssa, joka johti pientä eriuskolaisseurakuntaa. Tuon kuuluisan tanssiyön jälkeisenä päivänä Anna-Liisa tuli miehensä kanssa kotiin tervehtimään isävanhustaan.
Hellgum kuljeskeli näinä päivinä ympäri paikkakuntaa. Hän seisahtui puhelemaan kaikkien kanssa, joita tapasi, aluksi vallan jokapäiväisistä asioista, mutta erotessaan hän laski suuren, raskaan kätensä toisen olkapäälle lausuen jonkin lohduttavan tai herättävän sanan.
Vahva-Ingmar näki vävyään hyvin harvoin. Hän työskenteli tänä vuonna yhdessä Ingmar Ingmarinpojan kanssa, siitä lähtien kun tämä oli muuttanut kotiinsa Ingmarilaan. He rakensivat sahan Långforsin koskeen. Se oli Vahvan-Ingmarin riemupäivä, kun saha valmistui ja sahanterä päristen halkoi ensimmäistä tukkia valkoisiksi laudoiksi.
Eräänä iltana ukko palasi kotiin työstään. Tiellä tuli Anna-Liisa häntä vastaan niin säikähtyneen näköisenä kuin olisi mieluimmin puikahtanut pakoon.
Vahva-Ingmar kiirehti kulkuaan, ehti tuvan luo ja jäi otsa kurtussa katsomaan eteensä. Veräjän pielessä oli koko hänen elinaikansa kasvanut iso ruusupensas. Se oli ollut hänen silmäteränsä, siitä ei kukaan saanut kukkaa ottaa eikä lehteä taittaa eikä sitä mitenkään vahingoittaa.
Vahva-Ingmar oli suojellut sitä siksi, että hän tiesi maahisia asuvan sen alla.
Mutta nyt oli pensas kaadettu. Tämä saarnaajavävy se tietenkään ei ollut sitä suvainnut.
Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri.
Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen edelleen:
"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat, että palvelemme kantoja ja kiviä.
"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä teitä hallitseva."
Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta.
Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä sinne koko talveksi.
* * * * *
Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa, jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään puolelleen.
Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista. Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa.
Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä, vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään pitänyt paikkaansa.
Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua etsimässä.
Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin. Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui.
Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei ollut koskaan kuullut.
"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni.
"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin varma."
Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt.
"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät, anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin."
"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi.
"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut."
"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät."
"Katsohan, on siinä toinenkin ajateltava puoli", Hellgum sanoi. "Se että me kristinoppeinemme muka olemme päässeet niin äärettömän korkealle. Ei kukaan enää varasta, ei kukaan murhaa eikä tee vääryyttä leskille ja orvoille. Ei kukaan vihaa eikä vainoa toista. Ei yksikään meistä käyttäydy huonosti, sillä meillähän on niin hyvä uskonto."
"Paljonhan tässä maailmassa on toisin kuin pitäisi", Halvor myönteli sävyisästi. Hän näytti uniselta ja haluttomalta.
"Mutta jos esimerkiksi sinun puimakoneesi on joutunut epäkuntoon, niin sinä varmaankin katsot, mikä siihen on syynä etkä rauhoitu, ennen kuin saat selville, missä vika on. Samaten kun näet, että on mahdotonta saada ihmisiä elämään kristinopin mukaan, sinun pitäisi tutkia, onko kenties itse opissa vikaa."
"En minä voi pitää Jeesuksen oppia puutteellisena", Halvor sanoi.
"En minäkään sitä tarkoita, sillä alussa se kyllä oli hyvä, mutta ehkä sitä sittemmin on vääristelty. On vain sattunut pieni ratas särkymään, tuommoinen pikkuruinen ratas vain, ja heti on koko kone seisahtunut."
Hän vaikeni hetkeksi, ikään kuin kootakseen sanoja ja todistuksia.
"Kerronpa sinulle miten pari vuotta sitten minulle itselleni kävi. Silloin koetin ensi kerran ojentaa elämääni kristinopin mukaan, ja tiedätkö mitä seurasi? Olin siihen aikaan tehtaan työmiehenä, ja kun toverini huomasivat millainen olin, teettivät he ensinnäkin suurimman osan työstään minulla, sitten he riistivät minulta paikkani ja lopuksi toimittivat minut vankeuteen muka syyllisenä erääseen varkauteen, jonka eräs heistä oli tehnyt."
"Eihän toki aina joudu niin kelvottomien ihmisten pariin", Halvor sanoi yhtä välinpitämättömästi.
"Silloin ajattelin itsekseni: Ei olisi vaikeata olla kristitty, jos saisi olla yksin maailmassa, ilman lähimmäisiä. Pidin paljon vankilassa olostani, sillä siellä sain rauhassa harjoittaa hurskautta. Mutta sitten rupesin ajattelemaan, ettei hurskas elämä yksinäisyydessä ole suuremman arvoinen kuin tyhjänä jauhava mylly. Koska kerran Jumala on luonut ihmisiä maailmaan, ajattelin, niin tottapa hän ne on luonut toinen toisilleen tueksi ja avuksi eikä toisiaan sortamaan. Silloin minulle viimeinkin selvisi, että perkele varmaan on poistanut jotakin Raamatusta saadakseen kristinopin kelvottomaksi."
"Tokkopa hänellä lienee niin suurta valtaa", Halvor sanoi.
"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne."
Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä.
"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso, yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen nöyryydessään."
Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. — "Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä!
"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi.
"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja, joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita —."
"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti.
"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi.
"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään.
"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden
Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum.
Sitten he vaikenivat. Heti tämän jälkeen Katri kuuli Hellgumin sanovan hyvästi.
Hetken kuluttua Halvor tuli sisään Katrin luokse. Nähdessään hänet avoimen ikkunan ääressä hän sanoi: "Kuulit varmaankin mitä Hellgum puhui." — "Kuulin", vaimo vastasi. — "Kuulitko, että hän sanoi voivansa parantaa niitä, jotka häneen uskovat?"
Katri punehtui hieman, sillä hän piti Hellgumin oppia parempana kuin kaikkia kesällä kuulemiaan. Hän tunsi siinä olevan tervettä, todellista järkeä. Siinä oli työtä ja toimintaa eikä hänelle käsittämätöntä tyhjää tunteellisuutta. Mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän ei tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin pappien kanssa. — "En luovu isäni uskosta", hän sanoi.
Paria viikkoa myöhemmin Katri istui väentuvassa. Oli syksy, tuuli vinkui ulkona ja tuli räiskyi takassa. Huoneessa ei ollut muita kuin hänen vuoden vanha tyttärensä, joka oli hiljan oppinut kävelemään. Lapsi istui lattialla äidin jalkain juuressa leikkien.
Silloin ovi avautui, ja pitkä tumma mies astui sisään. Hänen tukkansa oli aaltoileva, silmänsä terävät ja kätensä jäntevät sepänkädet. Ennen kuin vieras oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Katri arvasi hänet Hellgumiksi.
Mies tervehti ja kysyi Halvoria. Emäntä sanoi miehensä menneen kunnankokoukseen, mutta lisäsi, ettei hän siellä enää kauan viivy.
Hellgum istuutui odottamaan. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain silloin tällöin Katriin.
"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. — "Niin olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." — "Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on antanut minulle lahjan parantaa sairaita."
Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne, mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin helposti muuta", hän sanoi. — "Jumala voi kyllä auttaa teitä sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti." — "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi."
Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko, Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä kohdannut?" — "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan itseensä. — "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten, että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum.
Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään ihmetyön.
Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja hän ei siinä hetkessä keksinyt.
Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa luotaan ajaa", hän sanoi. — "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan."
"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle autuus tapahtuva", sanoi mies.
Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi lähtiessään.
Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan hänen poskillaan.
Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet pitävät itseään Jumalan lähettäminä.
Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti.
Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle, missä tuli paloi.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa.
Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.
Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen rinnalleen.
Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!
Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta ja onnea yht'aikaa.
Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja parantamassa.
* * * * *
Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin sekaan.
Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee, leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa muualla kuin auringon pinnalla.
Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.
Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia vaimoineen Ingmarilaan.
Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty. Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot, jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi väentuvan oven.
Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat perheet.
Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee ollut noin parikymmentä henkeä.
Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet, mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme teitä."
Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi.