UUSI SUUNTA
Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille näyttänyt.
Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä kelvollisesti valmistettua ruokaa.
Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen kuin pikkupojalle.
Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään! Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä vaeltaessaan.
"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa tarkemmin. — "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa."
Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti itseensä.
Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian palaavan.
"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli jollakin joitakin uutisia Stormeista.
Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla.
Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar. Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä mukaista. — "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa syömässä. — "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en sieltä olisi kotiin lähtenytkään."
"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. — "Vieläkö sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen, miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. — "Juuri niin, sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin."
Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa vävypoika turviinsa.
"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. — "Vai niin, vai hyvä", ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi siitä sanonut?" — Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. — "Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan luopuneet?" — "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. — "Koetahan kerran asettua heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi."
Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli.
"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin, Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia. Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin."
Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata.
Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa, etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin tahtiin. Niin, kuinkas muuten!"
Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli, mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla.
"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!"
Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se tympäisi häntä.
"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän. Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä ja lampaita vuohista."
Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar.
"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?" Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt."
Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen.
"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla hakea."
Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa viisaitten ihmisten kanssa.
Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä ja ilahduttavaa.
Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar oli siellä jo ennen häntä.
"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä pitoja joutuakseen sinua käännyttämään."
"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan.
Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen luukkua pannakseen sahan käyntiin. — "Koulumestarin Gertrudia tässä vain tulin ajatelleeksi." — "Mitäs hänestä tiedät?" — "Kerrottiin vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." — "Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?"
Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. — "Äskenhän kielsit minua niistä asioista haastamasta." — Ingmar hymähti. — "Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän sanoi.
"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär." — "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. — "Oli hän sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen. Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär vastasi.
"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan estetä. — Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten samanuskoisten kanssa. — Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan? kysyi lautamies. — Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona kuului olevan totisia kristityitä.
"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä. Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä, kunnes äly palaisi päähän."
"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. — "Jos maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten, miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa menettää'.
"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. — "Keitä niin?"
Ingmar kysyi. — "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he
olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin."
Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa
Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi.
"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät, miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. — Siihen on perkele heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin.
"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." — "Kuulivatko?" — "Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." — "Mutta olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." — "Eivät tahtoneet, he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." — "Mutta lähtikö hän sitten?" — "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen luonto.
"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin takaisin Ingmarilasta. — 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.'
"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia lähtemään Gunhildin puheille." — "Menikös Gertrud?" — "Meni, mutta Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa."
"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar miettien. — "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin vanhempiensa luokse.
"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." — "Sillä Gertrudilla se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen.
"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään nuori neito vanhempainsa kotoa!" — "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" — "Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien luokse ja sovitti kaikki."
Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka vähän liian kiivas." — "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta.
Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. — "Useat kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille puolelle sinä aiot asettua." — "Eihän se heihin koske, kuulunko minä puolelle vai toiselle."
"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. — "Mutta enhän minä tiedä, kuka on oikeassa!" — "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit heidät Hellgumista.
"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata."
"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli. — "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi. Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. — "Fält varmaankin on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi.
"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar. "Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa ihmisiä silmiin!"
"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. — "Nuo lapsethan ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on maailman suurimpia syntisiä." — "Mutta ennen aikaanhan lapset pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. — "Niin nämäkin pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön.
"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla."
"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. — "Se niille olisi ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan.
"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi.
"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen. Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä."
"No, ei tuo minusta ollut mikään onnettomuus", Ingmar sanoi. "Fält olisi muuten pian juonut itsensä kuoliaaksi." — "Mitä se sinusta olisi, sinullahan on ystäviä menettääkin. Olisi tainnut sekin olla mieleesi, jos lapset olisivat saaneet koulumestarinkin käännytetyksi." — "No, mutta kaikkea sitä kuuleekin; ovatko ne lapsipahaiset uskaltaneet koulumestarinkin kimppuun?" huudahti Ingmar aivan kummissaan. Nyt hänen silmänsä alkoivat aueta näkemään, mitä Vahva-Ingmar oli sanonut, että koko pitäjä oli ylösalaisin. — "Mitä ne eivät uskaltaisi; eräänä iltana niitä tuli kouluhuoneeseen parikymmentä kappaletta, koulumestarin korjatessa kirjoitusvihkoja, ja alkoivat saarnata hänelle." — "Mitä Storm silloin teki?" kysyi Ingmar, ja häntä nauratti vasten tahtoaankin. — "Hän typertyi ensi aluksi niin, ettei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Hellgum sattui silloin parast'aikaa olemaan keittiössä puhelemassa Gertrudin kanssa." — "Oliko Hellgum Gertrudin luona?" — "Oli, he ovatkin olleet hyviä ystäviä siitä asti kun Hellgum myöntyi Gertrudin tahtoon silloin Gunhildista väiteltäessä.
"Kuullessaan meteliä kouluhuoneesta Gertrud sanoi Hellgumille: 'Tulette juuri parhaiksi, Hellgum, kuulemaan jotakin uutta. Tästä lähtien taitaakin tulla lasten vuoro olla koulumestarin opettajina.' Hellgum naurahti sen kuullessaan, sillä hän arvasi asian. Hän ajoi heti lapset ulos, ja niin se vallattomuus loppui."
Ingmar huomasi Vahvan-Ingmarin tätä kertoessaan katsovan häneen vaanivin silmin. Hänen katseensa oli samanlainen kuin metsästäjän, joka karhun kaadettuaan tarkastelee sitä pyssy vireessä, valmiina antamaan vielä lisälaukauksen.
"Mitä sinä oikein odottanet minulta?" kysyi Ingmar. — "Mitä sinulta sitten odottaisin, ethän vielä ole aikamieskään. Eikä sinulla mitään muuta olekaan kuin kaksi tyhjää kättä." — "Näyttää ihan siltä kuin yllyttäisit minua tappamaan Hellgumin!" — "Kirkonkylässä arveltiin, ettei muuta tarvittaisi kuin että saisit Hellgumin lähtemään tiehensä." — "Ainahan niistä uusista opeista riitaa ja eripuraisuutta syntyy", Ingmar sanoi. — Mutta Vahva-Ingmar ei hellittänyt. "Sillä tavoin voisit ainakin näyttää ihmisille, että sinussakin on miestä", hän sanoi.
Ingmar kääntyi toisaalle päin ja pani sahan käyntiin. Hän ei olisi välittänyt mistään muusta kuin siitä, miten Gertrudin laita nyt oli ja oliko hänestäkin tullut hellgumilainen, mutta hän puri luontonsa kovaksi eikä kysynyt.
Kahdeksan aikaan Ingmar lähti taloon aamiaiselle. Nyt niinkuin ennenkin oli pöydässä talon parasta, ja Halvor sekä Katri olivat kovin ystävällisiä. Heti heidät nähdessään Ingmarista tuntui, että Vahva-Ingmar oli pannut puolet omiaan. Hänen sydämensä suli uudelleen, eikä hän enää uskonut sanaakaan ukon rupatuksista.
Mutta se Gertrudin asia palasi sitten hänen mieleensä ja teki hänet niin rauhattomaksi, ettei ruoka maistunut. "Oletko sinä, Katri, nyt hiljan käynyt koululla?" hän yht'äkkiä kysyi. — "En ole", vastasi Katri reippaasti, "minä pysyttelen erilläni jumalattomista ihmisistä."
Ingmar ei virkkanut mitään pitkään aikaan, sillä siinä vastauksessa oli miettimistä. Pitikö hänen puhua vai pysyä vaiti? Jos hän puhui, syttyisi riita kotiväen kanssa, mutta hän ei tahtonut sitäkään, että näyttäisi vääryyttä suosivan. — "En minä koulumestarin luona mitään jumalattomuutta huomannut", hän sanoi, "vaikka asuin siellä neljä vuotta."
Katri ajatteli nyt samaa kuin Ingmar äsken: ollako vaiti vai puhua. Mutta hänen oli pysyttävä totuudessa, vaikka se Ingmarin sydämeen koskikin, ja sen vuoksi hän sanoi, että tottahan niitä ihmisiä on pidettävä jumalattomina, jotka eivät tottele Jumalan kutsumusta.
Halvor puuttui nyt puheeseen. — "Onhan äärettömän tärkeätä, että lapsia kasvatetaan oikeassa hengessä." — "Storm on kasvattanut koko pitäjän ja sinut, Halvor, myöskin." — "Mutta hän ei opettanut meille oikeata elämää", Katri sanoi. — "Sitä sinä, Katri, minun mielestäni kumminkin aina olet koettanut." — "Tiedätkös, Ingmar, mitä se vanhan opin mukainen elämä on? Se on kuin käymistä pyöreän tukin päällä; vaaput sillä hetkisen, mutta ykskaks olet kumossa. Mutta kun kristitoverini minua käsistä tukevat, voin minä lankeamatta käydä vanhurskauden kapeata tietä." — "Kyllä voitkin", Ingmar sanoi, "mutta ei siitä ole mitään ansiotakaan." — "Vaikeata se sittenkin on, vaikk'ei enää mahdotonta."
"Mutta mitä sinä aioit sanoa koulumestarista?" Ingmar kysyi. — "Niin, meidän uskolaisemme ottivat lapsensa pois koulusta. Me emme tahdo antaa lastemme kuulla vanhaa oppia." — "Mutta mitä koulumestari siitä sanoi?" — "Hän sanoi, että laki käskee lasten käydä koulua." — "Sitä mieltä minäkin olen." — "Sitten hän haetutti lautamiehellä Israel Tuomaanpojan ja Kristo Laurinpojan lapset takaisin." — "Ja siitä lähtien te olette vihoissa Stormin kanssa." — "Onpa meillä omat seuramme." — "Ettekö liene vihoissa kaikkien ihmisten kanssa?" — "Me väistymme niiden tieltä, jotka viettelisivät meitä syntiin."
Kuta pitemmälle he puhelivat, sitä enemmän he alensivat ääntään. Jokainen arasteli sanojensa vaikutusta. Heitä pelotti, miten tämä keskustelu päättyisi.
"Mutta Gertrud käski sanomaan terveisiä", sanoi Katri, koettaen puhua iloisemmalla äänellä. "Hellgum on tänä talvena monesti puhellut hänen kanssaan, ja häneltä kuulin, että Gertrud tänä iltana liittyy meihin."
Ingmarin huuli alkoi vavahdella. Hänellä oli koko päivän ollut sellainen tunne, kuin olisi tiennyt pyssymiehen häntä vaanivan, ja nyt laukaus pamahti. Nyt se lävisti hänen ruumiinsa. — "Vai teidän seuraanne hän nyt pyrkii", hän sanoi melkein kuulumattomalla äänellä. "Kun sinne saloille yhdeksikin talveksi upottautuu, saattaa täällä tapahtua mitä tahansa."
Ingmar melkein uskoi, että Hellgum oli kaiken aikaa vain tavoitellutkin
Gertrudin käännyttämistä.
"Mutta mitenkä minun nyt käy?" pääsi Ingmarilta. Hänen äänensä soinnahti ihmeellisen avuttomalta. — "Yhdy sinäkin meidän seuraamme", vastasi Halvor oitis. "Hellgum on nyt täällä, ja pian hän sinutkin käännyttää, kun vain puhut hänen kanssaan." — "Mutta jospa en suostukaan käännytettäväksi", Ingmar sanoi. Halvor ja Katri tulivat aivan sanattomiksi.
"Jospa minä en huolikaan muusta opista kuin mitä isäni uskoi", Ingmar sanoi toistamiseen. — "Älä sano, ennen kuin puhut Hellgumin kanssa", sanoi Katri. — "Mutta entäpä jos en liity teihin? Kai te silloin tahdotte päästä erillenne minusta", sanoi Ingmar nousten seisaalleen.
Kun vastausta ei kuulunut, tuntui Ingmarista kuin maa olisi pettänyt, mutta samalla hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi rohkeasti ympärilleen. Parasta on saada nyt yhdellä kertaa kaikki selväksi, hän ajatteli.
"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei rohjennut vastata. — "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. — "Niin niin, mutta miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. — "Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun."
Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. — "Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä tyyntymään. — "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä lepyttääkseen. — "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." — "Sinun parastasihan me aina olemme katsoneet." — "Mutta sahan te vuokraatte Hellgumille", Ingmar sanoi. — "Meidän on hankittava Hellgumille jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin, että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä."
"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum sahan." — "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi Halvor. — "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja teidän uskoonne kääntymisestä olisi." — "Älä sinä nyt tahallasi käännä meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. — "Kyllä minä tarkoituksen ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini."
Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne kauemmaksi.
Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt on meneteltävä.
Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle.
Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi.
Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka ei vielä ollut huomannut häntä.
Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi. Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa.
Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi, aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa.
Mutta heti Ingmarin nähdessään Gertrud yht'äkkiä jäykkeni, ja hänen silmäkulmansa kiristyivät niin, että niiden väliin ilmestyi matala ryppy.
Ingmarin ajatukset kulkivat tänään tavallista nopeammin. Hän huomasi heti, ettei Gertrud pitänyt hänen tulostaan, ja se viilsi hänen mieltään kuin veitsellä. Hänet tahdotaan riistää sinulta, hän ajatteli. Ja he ovat jo riistäneet hänet.
Pyhäinen rauha meni menojansa, ja sen sijaan äskeinen kiihkoinen rauhattomuus valtasi mielen. Ingmar alkoi heti puheen siitä asiasta, oliko totta, että hän aikoi liittyä Hellgumin uskolaisiin. Gertrud myönsi sen todeksi. Ingmar kysyi, oliko hän ajatellut sitä, etteivät hellgumilaiset salli hänen seurustella muiden kuin samanuskoisten kanssa. Gertrud vastasi hiljaisesti, että hän kyllä oli ajatellut.
"Oletko saanut isäsi ja äitisi suostumuksen?" Ingmar kysyi. — "En", Gertrud vastasi, "he eivät vielä tiedä mitään." — "Mutta Gertrud…" — "Vaiti, Ingmar, minun täytyy se tehdä saadakseni rauhaa. Jumala minua pakottaa." — "Kaikkea vielä", Ingmar ehätti sanomaan, "ei sitä Jumala tee, vaan…" — Gertrud käännähti kiivastuen häneen päin. Ingmar käänsi puheensa toisaalle: "Sen vain tahdon sanoa, että minä en milloinkaan hellgumilaisiin liity. Jos sinä käännyt, tulee meistä ikuinen ero."
Gertrud katsoi häneen niinkuin olisi sanonut, että mitä se oikeastaan häneen koskee.
"Älä tee sitä, Gertrud", Ingmar pyysi. — "Älä usko, että minä sitä kevytmielisesti teen. Olen sen tarkasti ajatellut." — "Ajattele sentään kerran vielä." — Gertrudin maltti alkoi loppua ja hän kääntyi poispäin. — "Ajattele sitä vielä Hellguminkin tähden", sanoi Ingmar tulistuen ja tarttui Gertrudin käsivarteen ikään kuin pidättääkseen häntä. Gertrud pudisti pois hänen kätensä. — "Oletko mieletön, Ingmar?" — "Olen, olen", Ingmar vastasi, "mielettömäksihän näistä Hellgumin vehkeistä tulee, mutta loppu niistä on tehtävä." — "Mistä on tehtävä loppu?" — "Sen saat toiste tietää."
Gertrud nytkäytti olkapäitään. "Hyvästi nyt, Gertrud", Ingmar sanoi, "ja muista minun sanoneen, ettei sinusta koskaan hellgumilaista tule." — "Mitä sinä, Ingmar, oikein aiot tehdä?" tyttö kysyi hiukan levottomana. — "Hyvästi, Gertrud, ja paina mieleesi mitä sanoin", Ingmar huusi mennessään jo puolitiessä veräjälle päin.
Ingmar lähti takaisin kotiinpäin. Jospa olisin yhtä viisas kuin isäni, hän ajatteli mennessään. Jospa minulla olisi Suur-Ingmarin mahti! Mihin minä nyt ryhdyn? Menetänhän yhdellä kertaa kaikki, mistä pidän, enkä mitään neuvoa keksi.
Siitä hän vain oli selvillä, että jollei hän jollakin lailla pelastu tästä onnettomuudesta, ei Hellgumkaan ehein nahoin pääse.
Ingmar meni Vahvan-Ingmarin mökille Hellgumia tapaamaan. Ovelle tultuaan hän kuuli sisästä kiihkeätä, kovaäänistä puhetta. Ingmar kääntyi poispäin huomatessaan että mökissä oli vieraita. Mennessään hän kuuli oudon miesäänen äkäisesti sanovan: "Me kolme olemme veljeksiä, olemme tulleet pitkän matkan päästä, ja nyt me vaadimme sinut, Johan Hellgum, vastaamaan nuorimmasta veljestämme, joka toissa vuonna lähti Amerikkaan. Siellä hän kuuluu menneen sinun lahkoosi, ja näinä päivinä sieltä tuli kirje, että hän on tullut hulluksi sinun oppisi miettimisestä."
Ingmar kiiruhti pois. Hellgumilla oli siis muitakin syyttäjiä kuin hän, ja kaikki yhtä neuvottomia.
Ingmar laskeutui mäen alla olevalle sahalle, jonka Vahva-Ingmar jo oli pannut käyntiin. Keskeltä sahan pärinää ja kosken hyrskyvää pauhua Ingmar luuli kuulevansa hätähuutoa. Ei hän kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää. Hän välitti vähät kaikesta muusta paitsi vihastaan, joka yhä yltyi. Hän muistutteli mieleensä mitä kaikkea Hellgum oli häneltä riistänyt: sekä Gertrudin että Katrin ja sahan ja vanhan kodin.
Vielä kerran sattui samanlainen kiljahdus hänen korviinsa. Ingmarin päähän juolahti, että kenties Hellgum oli joutunut vierasten kanssa käsikähmään. Eipä haittaisi, vaikka peittoaisivat hänet kuoliaaksi, hän ajatteli.
Silloin kuului kova avunhuuto, ja Ingmar lähti juoksemaan rinnettä ylöspäin.
Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin Hellgumin avunhuuto kuului, ja tuvalle ehtiessään hän tunsi maan järisevän tappelun jyskeestä.
Ingmarin tapana oli aina kulkea ovista hyvin hiljaa, ja tällä kertaa hän avasi oven kahta varovammin. Hän livahti tupaan melkein ujona. Hellgum seisoi siellä seinään nojaten ja torjui kirvesnysällä toisten hyökkäyksiä. Vieraat, jotka kaikki kolme olivat väkeviä, kookkaita miehiä, iskeä jyhmivät häntä haloilla. Pyssyjä heillä ei ollut muassaan, ja nähtävästi he siis olivat tulleet vain antamaan Hellgumille pieksäjäisiä, mutta hänen iskiessään vastaan oli heidän vereensä tarttunut kiihko, ja nyt he tavoittelivat Hellgumin henkeä.
Ingmarin tuloon he eivät kiinnittäneet sen enempää huomiota, kuin että mikä lienee pitkä pojanjalli vääntäytynyt sisään.
Ingmar seisoi hetken aikaa katselijana. Hänestä tuntui melkein samalta kuin olisi unessa yht'äkkiä saanut nähdä mitä enimmän toivoi, voimatta käsittää mistä se tuli. Hellgum huusi vähän väliä apua. Älä luule minua niin typeräksi, että sinua auttaisin, Ingmar ajatteli.
Muuan miehistä sai isketyksi Hellgumia päähän niin, että hän kaatui ja kirves hänen kädestään heltisi. Toiset viskasivat silloin halot nurkkaan, tempaisivat esiin puukkonsa ja heittäytyivät Hellgumin päälle. Mutta silloin nopea ajatus lensi Ingmarin päähän. Hänen suvustaan sanottiin ennen aikaan, että jokaisen heistä piti kerran elämässään tehdä jotakin häpeällistä tai väärää. Oliko nyt hänen vuoronsa?
Yht'äkkiä muuan ahdistajista tunsi kahden käsivarren takaapäin tarttuvan vyötäisiinsä, tempaavan hänet ilmaan ja lennättävän ovesta ulos. Toiselle kävi samalla tavalla ennen kuin edes yritti nousta, ja kolmas, joka jo ehti seisoalleen, sai sellaisen töytäyksen, että kaatua rojahti takaperin sinne mihin toisetkin.
Viskattuaan heidät kaikki pois tuvasta Ingmar asettui ovelle seisomaan.
"Eikös tee mielenne koettamaan uudestaan?" hän sanoi naurussa suin. Hän ei paljoa välittänyt, vaikka olisivatkin käyneet hänen kimppuunsa. Olisi ollut hauskaa kerran ponnistaa voimainsa takaa.
Veljekset näyttivätkin halukkailta alkamaan tappelun uudestaan. Silloin yksi heistä huusi, että heidän piti paeta. Hän näki polulla lepikön takana jonkun tulevan.
Mutta heitä raivostutti se, että Hellgum pääsi heidän käsistään, ja juuri pois kääntyessään muuan heistä juoksi takaisin, kavahti Ingmaria kohti ja iski häntä puukolla niskaan. — "Siitä saat; mitä sekaannut meidän asioihimme", hän kiljaisi. Ingmar valahti pitkäkseen lattialle, ja talonpoika juoksi nauraa hohottaen tiehensä.
Parin minuutin päästä Katri saapui mökille. Hän tapasi Ingmarin istumassa kynnyksellä, painellen niskassaan olevaa haavaa. Sisällä tuvassa hän näki Hellgumin, joka jo oli seisoallaan seinän varassa. Hänellä oli vielä kirves kädessä. Kasvot olivat yltäänsä verissä.
Katri ei ollut nähnyt pakolaisia. Hän luuli Ingmarin hyökänneen
Hellgumin kimppuun ja haavoittaneen häntä.
Katri säikähti niin että horjahteli. Ei, mahdotonta se on, hän ajatteli, kuinka meidän suvussamme voisi olla murhamiehiä! Samassa hän muisti äitinsä. Sepä se on, hän tulee äitiinsä, hän itsekseen mietti.
Katri kiiruhti Ingmarin ohi Hellgumin luokse. "Ei, ei, auta ensin Ingmaria", Hellgum huusi. — "Eihän toki murhaajaa ennen kuin hänen uhriaan", Katri sanoi. — "Ingmaria ensin, Ingmaria ensin", huusi Hellgum. Hän oli niin kiihkoissaan, että heristi kirvestään Katria vastaan. "Ingmarhan murhaajat löi ja minun henkeni pelasti."
Kun Katri viimein sai asiasta oikean selon ja kääntyi katsomaan Ingmaria, oli tämä jo noussut ja mennyt ulos. Katri näki hänen käydä hoipertelevan pihan poikki tielle päin.
Silloin Katri lähti rientämään hänen jälkeensä. "Ingmar, Ingmar!" hän huusi.
Ingmar astui edelleen kääntymättä edes katsomaan, mitä Katri huusi.
Katri tavoitti hänet pian ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Seisahduhan, Ingmar, että saan sitoa haavasi."
Ingmar pudisti hänet pois ja jatkoi kulkuaan. Hänen silmänsä olivat selkoselällään, mutta hän kompuroi eteenpäin ihan kuin sokea, tiellä pysymättä. Haavasta vuotanutta verta oli hänen vaatteidensa alitse valunut toinen kenkä täyteen. Joka askelella sitä pursui kengästä, jättäen maahan punaisen läikän.
Katri kulki käsiään väännellen jäljessä. "Seisahdu Ingmar, seisahdu
Ingmar! Minne sinä menet? Seisahdu Ingmar!"
Ingmar painui vain yhä syvemmälle metsään, missä hän ei voinut saada yhdenkään ihmisen apua.
Katri katseli hänen kenkäänsä, joka oli verta täynnä. Kuta kauemmas hän eteni, sitä runsaammin tihkui verta askelten sijoihin.
Nyt hän menee ja piiloutuu sinne metsiin ja antaa verensä juosta kuiviin, Katri ajatteli.
"Jumala sinua siunatkoon, Ingmar, siitä että Hellgumia autoit", sanoi Katri lempeällä äänellä. "Tarvittiinpa siihen miehen voimia ja uskallusta."
Ingmar hoiperteli edelleen hänestä huolimatta.
Katri riensi hänen ohitsensa ja asettui seisomaan hänen eteensä. Ingmar muutti suuntaansa, mutta ei nostanut silmiään maasta eikä muuta sanonut kuin mutisi: "Mene Hellgumia auttamaan!"
"Kuulehan Ingmar, kun minä sanon. Meitä Halvorin kanssa pahoitti kovasti se, mitä aamulla tuli sinulle sanotuksi. Olin nyt juuri menossa sanomaan Hellgumille, että kävi miten kävi, sinä saat pitää sahan."
"No, nyt se kumminkin on annettava Hellgumille", kuului Ingmar sanovan.
Hän astui astumistaan, kompasteli tukkeihin ja kiviin, mutta ei pysähtynyt.
Katri koetti ehtiä jäljessä ja puheillaan saada häntä taipumaan. "Annathan anteeksi, että minä ensi näkemällä erehdyin ja luulin sinun tapelleen Hellgumin kanssa. Enhän voinut juuri muuta luulla."
"Mutta omaa veljeäsi sinä kyllä saatoit luulla murhamieheksi", sanoi
Ingmar, kääntämättä kasvojaan häneen päin.
Hän astui yhä samaa menoa eteenpäin. Kun hänen tallaamansa ruoho jälleen nousi pystyyn, tippui sen korsista verta.
Vasta kuullessaan sen äänen, jolla Ingmar Hellgumin nimeä mainitsi, alkoi Katri oikein käsittää hänen vihansa määrättömyyden. Samalla hänelle selvisi, että Ingmarin teossa olikin jotakin suurenmoista.
"Sinä, Ingmar, saat vielä paljon kiitosta ja mainetta tämänpäiväisestä teostasi", hän sanoi. "Kuinka sinä nyt tahtoisit kuolla pois ja jättää kiitoksesi saamatta?"
Edestäpäin kuului Ingmarin pilkkanauru. Hän käänsi Katriin päin kalpeat, riutuneet kasvonsa. — "Miks'et mene kotiin, Katri? Kyllä tiedän, ketä sinun enimmän tekee mielesi auttaa."
Hän alkoi yhä pahemmin horjahdella, ja nyt näkyi maassa hänen jäljessään katkeamaton veriviiru.
Tuo hillitön verenvuoto käänsi lopultakin kokonaan Katrin mielen. Hän oli aina kovin pitänyt Ingmarista, ja nyt, kun hän näki Ingmarin vertavuotavana, virisi rakkaus uuteen liekkiin. Ja nyt hän oli ylpeäkin veljestään. Ingmar oli osoittanut olevansa terve oksa vanhassa jalossa puussa.
"Ingmar", Katri sanoi, "minusta sinä teet väärin Jumalan ja ihmisten edessä, jos tuolla lailla hukkaat henkesi. Ja jos minä voin tehdä jotakin, mikä sinulle antaisi takaisin elämänhalun, niin sano se vain."
Ingmar seisahtui ja tarttui käsin kiinni puunrunkoon pysyäkseen pystyssä. Hän nauroi ensin katkeraa epäluulon naurua ja sanoi sitten:
"Lähettäisitköhän Hellgumin takaisin Amerikkaan?"
Katri ei vähään aikaan vastannut, katseli vain Ingmarin vasemman jalan ympärille kertyvää verilätäkköä. Hän koetti saada itselleen selväksi mitä veli oikeastaan vaati. Oliko se jotakin sellaista, että hänen pitäisi luopua siitä kauniista taivaallisesta yrttitarhasta, jossa hän oli koko talven elänyt, ja uudestaan alkaa viheliäinen ja syntinen maallinen elämänsä, josta hän kerran jo oli päässyt?
Ingmar kääntyi kokonaan häneen päin. Hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin vaha, iho oli ohimoissa tahmistunut kiinni luuhun, ja nenä oli kylmän kalpea kuin kuolleella. Mutta iso alahuuli työntyi esille pontevampana kuin koskaan ennen, ja suupielessä oli jyrkkä piirre. Tuollaisena hänen ei voinut odottaa hellittävän vaatimuksestaan.
"En usko, että me molemmat, Hellgum ja minä, mahdumme elämään tässä pitäjässä", Ingmar sanoi, "mutta minun tehtäväni kai silloin on väistyä."
"Ei", sanoi Katri päättävästi, "jos vain minä saan sinua hoitaa niin, että jäät eloon, lupaan toimittaa Hellgumin matkustamaan pois."
Jumala voi kyllä lähettää meille toisen auttajan, Katri ajatteli sitä sanoessaan, mutta minä en nyt keksi parempaa keinoa kuin totella Ingmaria. — — —
Ingmarin haava oli sidottu ja lääkitty. Se ei ollut vaarallinen, muutamia päiviä vain hänen oli pysyttävä vuoteessa. Hänelle oli tehty sija talon yläkertaan, ja Katri istui vuoteen vieressä.
Koko sen päivän Ingmar houraili äskeisistä tapahtumista. Katri huomasi pian, että hänen mieltään rasitti jokin muukin kuin Hellgum ja saha.
Kun hän illalla tuli tuntoihinsa ja rauhoittui, sanoi Katri hänelle: "Täällä on muuan, joka tahtoisi tulla puheillesi." Ingmar vastasi, ettei hän jaksa puhella kenenkään kanssa. — "Mutta minä luulen, että se tekisi sinulle hyvää", sanoi Katri.
Sitten Gertrud astui Ingmarin huoneeseen. Hän oli hyvin juhlallinen ja liikuttunut. Ingmar oli pitänyt Gertrudista silloinkin, kun hän useimmiten vain laski leikkiä ja pientä pilaa, mutta se vierastutti häntä kuitenkin sen verran, ettei hänessä oikeata rakkautta syttynyt. Mutta koko viimetalvinen kaipaus ja rauhattomuus oli nyt muuttanut Gertrudin niin toisenlaiseksi, että Ingmar hänet nähdessään tunsi aivan hillitöntä ikävää ja halua voittaa hänet itselleen.
Gertrudin tullessa hänen vuoteensa viereen Ingmar peitti kädellään silmänsä.
"Etkö tahdo nähdä minua?" Gertrud kysyi.
Ingmar pudisti päätään. Nyt hän vuorostaan oli oikullinen kuin lapsi.
"Sanoisin sinulle vain pari sanaa", Gertrud virkkoi.
"Tulet kai puhumaan kääntymyksestäsi hellgumilaiseksi."
Gertrud laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja koetti nostaa Ingmarin kättä pois hänen silmiltään.
"Se on sellaista, jota et vielä tiedä, Ingmar."
Ingmar katsoi häneen kysyvin silmin, mitään sanomatta. Gertrud punastui ja epäröi hetkisen, mutta sanoi sitten: "Kun sinä viime vuonna muutit meiltä, olin minä juuri alkanut pitää sinusta oikealla tavalla."
Ingmar lensi aivan punaiseksi ja hymyili hetkisen mielihyvästä, mutta sitten hän heti jäykistyi ja alkoi epäillä. — "Minä ikävöin sinua niin kovasti, Ingmar." Ingmar ei sitä uskonut, mutta hymyili kuitenkin ja taputteli hieman Gertrudin kättä kiitokseksi hänen hyvyydestään. — "Etkä sinä sitten enää kertaakaan käynyt minua katsomassa", sanoi Gertrud nureksien. "Aivan kuin olisit kokonaan unohtanut."
"En tahtonut nähdä sinua, kun en vielä ollut kyllin varakas tullakseni sinua kosimaan", sanoi Ingmar, aivan kuin sen olisi pitänyt niin ollakin.
"Mutta minä en luullut sinun enää välittävän minusta!" Kyyneleet nousivat Gertrudin silmiin. "Et voi käsittää, kuinka sanomattoman ikävä tämä vuosi on ollut. Hellgum on ollut minulle kovin hyvä ja käynyt lohduttelemassa. Hän sanoi, että sydämeni saisi rauhan, jos kokonaan antaisin sen Jumalalle."
Ingmar katsoi nyt häneen hellästi odottavin silmin.
"Tänään tullessasi minä säikähdin. Pelkäsin, etten voisi pysyä lujana sinua vastaan ja että taistelu alkaisi uudestaan."
Nyt alkoi kirkas hymy kajastaa Ingmarin kasvoissa. Hän oli yhä vaiti.
"Mutta tänä iltana kuulin, että sinä, Ingmar, olit auttanut vihaamaasi miestä. Ja silloin en enää voinut hillitä itseäni." Gertrudin posket sävähtivät veripunaisiksi. "Tunsin, etten jaksa tehdä sellaista, joka erottaisi minut sinusta."
Samassa hän kumartui Ingmarin puoleen ja suuteli hänen kättään.
Ingmarista oli kuin olisivat suuret kellot suurta pyhää soittaen kumisseet hänen korviinsa. Hiljaa riutui hänen mielensä sunnuntairauhaan, ja oli kuin kielellä olisi tuntunut rakkauden simansuloinen maku, siitä mieluisana leviten kautta koko ruumiin.