HÖÖKIN MATTI ERKINPOIKA
On kaunis kevätpäivä. Muuan talollinen on poikansa kanssa matkalla suurelle ruukille pitäjän eteläpäähän.
He asuvat kaukana pohjoisessa ja heidän on siis kuljettava melkein koko pitäjän halki. He kävelevät vastakylvettyjen peltojen ohi, joihin oras parhaillaan nousee. He näkevät kaikkialla mehevän vihantia ruisvainioita ja kauniita apilanurmikkoja, jotka pian alkavat punertaa ja tuoksua.
Tien varrella maalataan monia taloja ja niihin laitetaan uusia ikkunoita tai lasiseinäisiä kuisteja. Monessa puutarhassa he näkevät muokattavan maata ja istutettavan taimia. Kaikkien vastaantulijain kengät ovat savessa ja kädet mullassa, sillä he tulevat pelloiltaan ja kaalitarhoistaan, istuttamasta perunoita ja kaalia tai kylvämästä naurista ja porkkanaa.
Talonpoika ei voi olla kyselemättä, mitä perunalajia he istuttavat tai joko heillä kuinka kauan on ollut kaura kylvettynä. Nähdessään tiepuolessa vasikan tai varsan hän koettaa arvailla niiden ikää. Sellaista hän ajattelee, että kuinkahan monta lypsävää aikonee pitää tuokin talo, jonka ohi mentiin, ja minkähän arvoinen tuostakin varsasta opetettuna tulee.
Poika koettaa vähän väliä kääntää hänen ajatuksiaan toisiin asioihin.
"Ajatelkaa, että me pian saamme vaeltaa Saaronin laaksossa ja
Juudanmaan korvessa!" hän sanoo.
Isä hymyilee hiukan, ja hänen silmänsä loistavat hetkisen. "Kyllä tulee olemaan suloista kulkea samoja polkuja, joita rakas Herra Jeesus muinoin vaelsi."
Mutta heti sen jälkeen hän unohtuu katsomaan kahta vastaantulevaa kalkkikuormaa. "Katsopa, Gabriel", hän sanoo, "kukahan tuossa kalkkia vie? Sammuttamaton kalkki kuuluu olevan mainiota viljan kasvattajaa. Hauska on sitä peltoa syksyllä nähdä."
"Syksylläkö?" sanoo poika varoittaen.
"Ei, ei, kyllä tiedän", isä vastaa, "että syksyllä minä jo asun
Jaakopin majoissa ja teen työtä kuninkaanmiehen viinamäessä."
"Totisesti", poika sanoo, "niin on tapahtuva, amen, amen."
He astuvat hetkisen ääneti, katsellen jo voittopuolella olevaa kevättä. Vesi solisee ojissa, ja tietenkin ovat kevätsateet repineet syviä vakoja. Minne tahansa katsoo, näkee työn odottavan tekijäänsä. Joka ihmisen tekee mieli käydä käsiksi, olla mukana, vaikkapa olisi vieraankin maita kulkemassa.
"Olisinpa tosiaan paremmalla mielellä myynyt tilan vasta syksyllä, maatöiden loputtua", puhelee talonpoika ajatuksissaan. "Vaikeata siitä on luopua näin keväällä, juuri kun koko ruumis tuntuu työtä kaipaavan."
Poika vain kohauttaa olkapäitään ajatellen, ettei maksa vaivaa ehkäistä äijän juttuja.
"Siitä on nyt yksineljättä vuotta, kun nuorena poikana ostin talonpaikan pitäjän takamailta", jatkaa isä. "Ei siihen ollut sitä ennen kuokalla kajottu. Puolet maata oli rahkasuota ja toiset puolet kivirauniota, niin että kolkko sitä oli katsella. Niistä raunioista minä sitten vääntelin kiviä, niin että olisi luullut selän katkeavan. Mutta vielä kovempi urakka oli saada rahkasuo ojitetuksi ja kuivatuksi."
"Niin, olette te, isä, raatanut miehen lailla", poika sanoo. "Siksi
Jumala teitä muistaakin ja kutsuu teidät pyhään maahansa."
"Ensi aluksi", ukko jatkaa, "kyhäsin itselleni kuorimattomista hirsistä pirtin, joka ei ollut juuri sysisaunaa parempi. Katon peittona oli vain kovaksi tallattu multa, enkä sitä mitenkään saanut niin tiiviiksi, ettei sadevesi olisi valunut sisään. Hankalaa oli olo vallankin öisin. Ja lehmän ja hevosen tila oli yhtä huono. Koko ensi talvi niitä oli pidettävä maakuopassa, joka oli pimeä kuin kellari."
"Isä", kysyy poika, "kuinka te sitten olette niin kiintynyt mokomaan karuun maahan?"
"Mutta ajattele sitten sitä iloa myös", isä vastaa, "kun sain rakentaa elukoille suuret navetat ja kun karja vuosi vuodelta lisääntyi, niin että ulkohuoneita oli alati laajennettava. Jollen nyt olisi päättänyt myydä tilaa, olisi navettaan ollut pantava uusi katto. Se työ olisi soveltunut parhaiten juuri tähän aikaan, heti touoilta päästyä."
"Isä", varoittaa poika taas, "te pääsette touolle siihen maahan, missä muutamat siemenet lankesivat orjantappuroihin ja muutamat kivistöön ja muutamat tien oheen ja muutamat hyvään maahan."
"Ja vanhan asuintupamme", jatkaa isä, "sen jonka ensi pirttini sijalle rakensin, olin juuri tänä vuonna aikonut purkaa rakentaakseni sijaan kaksikerroksisen. Mitä nyt tehdään niillä hirsillä, jotka talvikelillä jo pihalle vedätimme? Se oli raskasta työtä sekin. Hevoset siinä rääkkääntyivät, ja me myös."
Poikaa rupeaa huolettamaan. Tuntuu siltä kuin isä luisuisi hänestä erilleen. Hän pelkää, ettei vanhus ole oikealla mielellä menossa uhraamaan omaisuuttaan Herralle.
"Mutta kuitenkin", poika lausuu, "mitä ne uudet asuinhuoneet ja navetat ovat verrattuina puhtaaseen elämään uskonveljien seurassa?"
"Halleluja", vastaa isä, "tiedän, että meille on ihana osa annettu. Ja nythän minä olenkin menossa myymään tilaani sahayhtiölle. Ensi kerralla tätä tietä käydessäni kaikki on mennyttä, silloin minulla ei ole mitään."
Poika ei vastaa, hän on tyytyväinen kuullessaan, että isä vielä pysyy päätöksessään. Vähän matkaa kuljettuaan he näkevät pienellä kummulla tienvarressa hyvin somapaikkaisen talon. Valkoiseksi maalatussa asuinrakennuksessa on lasiseinäinen kuisti ja parveke, ja talon ympärillä kasvaa korkeita balsamihaapoja, joiden kauniita vaaleanharmaita runkoja kevätmahlat näyttävät paisuttavan.
"Kas tuollainen se minunkin olisi pitänyt olla", sanoo talonpoika. "Juuri tuommoinen kuisti ja parveke sen yläpuolella ja hyvin paljon veistokirjailuja. Ja sitten ikkunain alla samanlainen vihreä, tasainen nurmikko. Eikös olisi sinustakin, Gabriel, ollut kaunista?"
Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä.
He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään. Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan.
Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen parveilevan ilmassa.
Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä allekirjoitusta vailla.
Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan. Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä lähden kyllä, vaikka te jäisittekin."
Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä, ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt kotiin.
Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee.
Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti Erkinpoika."
Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen raivaamatonta korpea.
Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa. Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä."
Ruukinhoitaja luulee hänen epäröivän, mihin nimi oli piirrettävä, ja osoittaa uudelleen sormellaan: "Tuossa noin on nimen paikka. Kirjoittakaa siihen: Höökin Matti Erkinpoika."
Hän alkaa kirjoittaa. "Tämän näin", hän ajattelee, "minä kirjoitan uskoni ja autuuteni, rakkaiden veljieni hellgumilaisten ja kalliin yhteiselämämme tähden ja etten jäisi yksikseni jäljelle kaikkien muiden lähdettyä." Ja niin hän piirtää ensimmäisen nimen paperiin.
"Ja tämän", hän jatkaa mietteitään, "minä kirjoitan Gabriel poikani vuoksi, etten menettäisi niin hyvää ja rakasta poikaa, ja siksi, että hän aina on ollut hyvä vanhalle isälleen, ja osoittaakseni, että hän kuitenkin on minulle kaikkein läheisin." Ja siten toinenkin nimi ilmestyy paperille.
"Mutta tämä", hän ajattelee alkaessaan uudelleen kirjoittaa. "Niin, minkä vuoksi minä tämän kirjoitan?" Ja sitä ajatellessaan hänen kätensä itsestään tekee paksuja koukeroita ristiin rastiin tuolle vihatulle paperille.
"Tämän minä teen sen vuoksi, että olen vanha mies, jonka on mentävä viljelemään maatansa ja kyntämään ja kylvämään sinne, missä aina olen raatanut ja rehkinyt."
Kääntyessään ruukinhoitajan puoleen ja näyttäessään hänelle paperia
Höökin Matti Erkinpoika on hyvin hämillään.
"Suokaa anteeksi, isännöitsijä, aioin kyllä myydä taloni, mutta en voinutkaan sitä tehdä."