INGMARILASSA
Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin. Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä.
Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta. Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä aidan seipääseen.
Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa kuin kotona", he sanoivat.
Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma.
Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi. Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua.
Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden kanssa oli joutunut epäsopuun.
Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti. Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen.
Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan jatkamisesta ei voinut tulla mitään.
Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta.
Pystyvalkea loimusi väentuvan takassa. Emäntä istui lieden toisella puolella kehräten hienoksi kartattuja villoja, ja hänen takanaan pitkä piikajono kehräili rohtimia ja pellavia. Toisella puolen takkaa olivat vast'ikään halkometsästä tulleet miehet, toiset jo levolla, toiset ajankuluksi mikä halkoen päreitä, mikä haravanpiikkejä teroittaen, mikä vuoleskellen kirvesvartta.
Kim pappi astui sisään ja kertoi, mikä vahinko hänelle oli sattunut, nousivat kaikki paikoiltaan. Rengit lähtivät ulos kaivamaan hevosta kinoksesta. Halvor vei kirkkoherran pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan rahille. Katri käski piiat keittiöön kahvia keittämään ja valmistamaan vieraalle illallista. Itse hän nosti papin turkit tulen hohteeseen sulamaan, sytytti sitten kattolampun ja siirsi rukkinsa pöydän ääreen voidakseen ottaa osaa miesten keskusteluun.
Halvor alkoi puheen kelistä, ja kun siitä oli tarpeeksi puhuttu, siirtyi papin viljasaataviin ja sitten kyselemään, oliko jo saatu aikaan ne korjaukset, joita pappi kauan oli halunnut. Katri kyseli miten ruustinna voi, eikö hän viime aikoinakaan ollut parantunut ankarasta taudistaan.
Papin kyytimies tuli ilmoittamaan, että hevonen oli jo kaivettu kinoksesta, silat korjattu ja kaikki jälleen matkakunnossa. Katri ja Halvor pyysivät oikein houkuttelemalla pappia jäämään illalliselle. He eivät lakanneet, ennen kuin hän myöntyi.
Tuotiin kahvia, tarjottimella suurin hopeakannu ja se vanha hopeinen sokeriastia, jota tuskin häissä ja hautajaisissakaan raskittiin käyttää, ja pikkuleipiä kolme kukkuraista koria.
Kirkkoherran pienet pyöreät silmät ihan laajenivat ihmetyksestä ja tavan takaa hän pyyhkäisi otsaansa kädellään. Kaikki tämä tuntui hänestä unelta, ja hän pelkäsi heräävänsä.
Halvor haki kirkkoherran nähtäväksi hirvennahan, jonka kantaja oli viime syksynä ammuttu Ingmarilan metsästä. Talja levitettiin lattialle, ja kirkkoherra kehui sitä komeimmaksi, mitä oli koskaan nähnyt. Katri meni Halvorin luokse ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa. Halvor silloin heti tarjosi taljaa kirkkoherralle lahjaksi.
Katri kulki kaapilta kaapille valikoiden kauneimpia vanhoja hopea-astioita. Pöydälle hän levitti kirjoreunaisen liinan ja toi esille niin paljon hopealusikoita, kuin olisi ollut vieraspitoja varten pöytä katettava. Maitoa ja kaljaa oli uhkeissa hopeahaarikoissa.
Aterialta päästyään kirkkoherra sanoi lähtevänsä. Halvor Halvorinpoika itse kahden rengin kanssa lähti saattamaan, he loivat hänelle tietä kinoksien läpi, kannattivat rekeä kohollaan, kun se yritti kaatua, eivätkä jättäneet pappia ennen kuin hänen kotipihallaan.
Kirkkoherra seisoi hyvinvoivana pappilan portailla. Hän ajatteli, kuinka hyvää ihmisen on jälleen tavata vanhoja ystäviään, ja otti Halvorilta lämpimät jäähyväiset. Mutta tällä oli vielä jotakin asiaa, koska hän alkoi kopeloida taskujaan.
Viimein hän veti povestaan esille neljään osaan taitetun paperin, mutta näytti hiukan epäröivän, sopiko sitä nyt jättää. Se oli kuulutus, jonka he olivat aikoneet luetuttaa huomenna kirkossa. Ehkä kirkkoherra nyt kumminkin ottaisi sen, ettei tarvitsisi lähettää erityistä tuojaa sitä varten.
Päästyään huoneeseensa ja sytytettyään kynttilät kirkkoherra aukaisi paperin ja luki:
"Omistajan Jerusalemiin muuton tähden tarjotaan Ingmarilan perintötila myytäväksi."
Kirkkoherra ei päässyt pitemmälle. Hän sai syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. "Vai jo se meidätkin yllätti", hän sanoi puoliääneen, ikään kuin ukkosvaarusta puhuen. "Tätä minä olenkin jo monta monituista vuotta odotellut."