HIRRENVETÄJÄ
Saman kauniin helmikuun päivän iltahämärissä seisoo kaksi nuorta ihmistä jutellen kylän raitilla.
Nuori mies on vedättänyt metsästä suunnattoman suurta hirttä, jota hevonen tuskin saa kulkemaan. Siitä huolimatta hevosen on täytynyt tehdä pitkä kierros, että hirsikuorma kulkisi kirkonkylän kautta ja suuren, valkoiseksi maalatun koulutalon ohitse.
Koulun kohdalla hevonen sitten seisahdutettiin, ja muuan nuori tyttö riensi melkein heti veräjän ulkopuolelle hirttä katselemaan.
Ja väsymättä hän sitä ihailee. Sepä on vasta pitkä ja paksu ja suora, ja siinäpä on kaunis, vaaleanruskea kaarna, ja entä kuinka tiivistä ja tervettä puuta se on!
Nuori mies kertoo hyvin asiallisena, että se on kasvanut hiekkakankaalla kaukana Olofshättan pohjoispuolella; hän kertoo milloinka hän sen kaasi ja kuinka kauan se on maannut metsässä kuivumassa. Hän teroittaa tytön mieleen, kuinka monta tuumaa se on ympärimitaltaan ja montako läpimitaltaan.
Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi tuota hirttä katsellessaan.
"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!"
Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön?
Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy.
"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä."
Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan. Otsatukka ja harja ovat kuurassa.
Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä, että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti.
Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja.
"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar.
"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa.
Silloin nuori mies puraisee huultaan. Hän ei ollut aikonut vielä isoon aikaan mainita, että nikkarilla on jo sohva heitä varten valmiina, mutta nyt se salaisuus tuli ilmi.
Silloin Gertrudinkin täytyy ilmaista viisivuotinen salaisuutensa. Hän kertoo palmikoineensa hiuslaitteita ja kutoneensa nauhoja ja niillä ansioillaan hankkineensa kaikenlaisia taloustarpeita, patoja ja pannuja, lautasia ja kulhoja, raiteja ja päänalaisia, pyyhkeitä ja lattiamattoja.
Ingmar tulee kovin hyvilleen tällaisesta rikkaudesta ja ylistelee häntä kauneimmin sanoin mitä keksii. Mutta kesken kiitoksensa hän vaikenee. Hän on melkein arasti vilkaissut Gertrudiin ja hämmästyy nyt niinkuin ainakin puhumattomaksi ajatellessaan, että tuo suloinen olento on tuleva hänen omakseen.
"Mikä sinun on, Ingmar?" tyttö kysyy.
"Sitä ajattelen, että kaikkein parasta on kuitenkin saada sinut."
Gertrud ei vastaa, vaan hivelee kädellään tuota hirttä, joka on tuleva hänen ja Ingmarin yhteisen kodin seinään. Hän tietää, että hänen on siellä turvallista ja hauskaa elää, sillä hänen tuleva miehensä on älykäs ja hyväsydäminen, jalo ja uskollinen.
Samassa muuan vanha eukko mennä leuhkaisee heidän ohitsensa. Hän näyttää olevan äkeissään ja puhua sopottaa itsekseen kiivaita sanoja.
"Niin, niin, niin", eukko sanoo, "ei heidän onnensa kestä kauempaa kuin aamunkoitosta päivännousuun. Ensi koettelemuksessa heidän uskonsa murtuu kuin sammalista punottu köysi. Ja heidän elämänsä on oleva pitkää pimeyttä."
"Eihän hän vain meitä tarkoittane?" sanoo nuori tyttö.
"Kuinka tuo tuollainen voisi meihin soveltua?" vastaa nuori mies.