HELLGUMIN KIRJE
Vanha vaimo astuu ulos metsämökkinsä ovesta. Vaikka on arkipäivä, on hän parhaassa puvussaan aivan kuin kirkkoon mennessä. Hän ottaa avaimen lukosta ja pistää sen tavalliseen paikkaansa kuistinportaan alle.
Pari askelta käytyään eukko kääntyy taaksepäin katsomaan lumiharteisten kuusien keskellä könöttävää harmaata pikku mökkiään.
Hän katselee pikku pirttiään hellin silmin. "Monta onnellista päivää olen täällä elänyt", hän lausuu juhlallisesti itsekseen. "Niin, niin, Herra antoi, Herra otti."
Sitten hän lähtee astelemaan metsäpolkua. Hän on jo vanha ja raihnas, mutta kävelee vielä suorana, pää pystyssä, vaikka ikä kuinka koettaisi niskaa nujertaa.
Hänellä on kauniit kasvot ja hienohapsinen, valkoinen tukka. Hän on niin lempeän näköinen, että ihan ihmetyttää kuulla hänen puhuvan karhealla äänellä, juhlallisesti ja verkalleen kuin vanha profeetta.
Hänellä on pitkä matka, sillä hän on menossa hellgumilaisten kokoukseen
Ingmarilaan. Vanha Eeva Gunnarintytär on näet kaikkein hartaimpia
Hellgumin opin kannattajia.
Oi niitä ihania innostuksen aikoja, ajattelee hän siinä polkua astuessaan, kun enemmän kuin puolet pitäjää tunnusti Hellgumin oppia. Kuka silloin olisi aavistanut niin monen meistä luopuvan, että tuskin viiden vuoden päästä meitä on jäljellä vain parikymmentä henkeä, lapsia lukuunottamatta.
Hänen ajatuksiinsa palautuu se aika, jolloin hän, synkän metsän yksinäinen ja unohdettu asukas, yht'äkkiä oli saanut koko parven veljiä ja sisaria, jotka kävivät häntä katsomassa, jotka aina suurten lumipyryjen jälkeen muistivat avata tien hänen mökilleen ja pyytämättä täyttivät hänen halkovajansa kuivilla, pilkotuilla puilla. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin Ingmarilan Katri emäntä sisarineen ja paljon muutakin pitäjän vallasväkeä piti rakkaudenaterioita hänen sammaltuneessa mökissään.
Voi voi, että niin moni on lyönyt laimin oikean autuuden päivän, hän ajattelee. Nyt on rangaistus tulossa. Ensi kesänä meidän kaikkien täytyy hukkua sen tähden, että niin harvat ovat kuulleet kutsua ja etteivät nekään kutsutut ole pysyneet lujina.
Vanhuksen ajatukset kääntyvät sitten tutkistelemaan muuatta Hellgumin kirjettä, yhtä noista kirjeistä, joita hellgumilaiset kunnioittavat kuin apostolin sanoja ja lukevat kokouksissaan niinkuin muut Raamattua.
"Oli aika, jolloin hänen puheensa oli silkkaa maitoa ja hunajaa", hän sanoi. "Hän kehoitti meitä suvaitsemaan kääntymättömiä ja lempeästi kohtelemaan luopuneita. Hän opetti rikkaita olemaan yhtä armeliaita jumalattomille kuin vanhurskaillekin. Mutta viime aikoina hän on ollut sappea ja iisoppia. Hän ei kirjoita muusta kuin rangaistuksista ja koettelemusten ajoista."
Eukko oli jo ehtinyt metsänreunaan, josta näkyi koko tienoo.
Päivä oli hyvin kaunis. Helmikuun puhtaan valkoinen lumi peitti koko seudun, kaikki puut torkkuivat talviuntaan, eikä tuulikaan hievahtanut.
Mutta vanhus ajatteli vain, että koko tämä tyynessä talvihorroksessa lepäävä seutu oli heräävä kiehuvan rikkitulvan poltettavaksi, ja hän näki liekkien hulmuavan pitkin tuota pintaa, jolla nyt lumi hohti.
Hellgum ei ole sitä suoraan sanonut, eukko ajatteli, mutta hän kirjoittaa alituiseen suuresta koettelemuksesta. Niin niin, kuka sitä ihmettelisi, vaikka tämä pitäjä saisi kärsiä Sodoman rangaistuksen ja hävitettäisiin kuin Babylon!
Kävellessään nyt seudun halki ei Eeva Gunnarintytär voinut katsella yhtään rakennusta kuvittelematta, kuinka sekin on vielä maanjäristyksessä pirstoutuva mureniksi kuin hiekka, ja ihmisiä tavatessaan hän ajatteli, kuinka helvetin pedot niitä vielä hätyyttävät ja kitaansa ahmivat.
Kas, tuossa on koulumestarin Gertrud, hän ajatteli, tavatessaan tiellä kauniin tytön. Hänen silmänsä loistavat ja välkkyvät kuin auringon kimmellys lumella. Siitä kai hän on niin iloissaan, kun aikoo syksyllä viettää häitään Ingmar Ingmarinpojan kanssa. Näkyypä hänellä olevan lankavyyhti kainalossa. Varmaankin nyt pannaan kuteille liinakangas oman kodin uutimiksi. Mutta kyllä tuho keskeyttää sen kankaan kutomisen.
Eukko katsoi synkin silmin puolelle ja toiselle ehdittyään kirkonkylään, joka oli kasvanut ihan uskomattoman komeaksi. Niin, nämäkin keltaisiksi ja valkoisiksi maalatut, laudoitetut ja isoruutuiset talot tulevat vielä rojahtamaan murskaksi samoin kuin hänen mökkirähjänsä, jossa ikkunat ovat pikku luukkuja ja sammal rehottaa seinänraoissa.
Keskellä kylää hän seisahtui ja survaisi kepillään maahan. Hänessä kuohahti ilmi suuttumus. "Niin niin", hän huusi kovalla äänellä, niin että kaikki ulkona kulkijat kääntyivät katsomaan, "niin niin, näissäkin taloissa on sellaisia, jotka ovat hylänneet Kristuksen evankeliumin ja pysyvät perkeleen evankeliumissa. Miks'eivät noudattaneet kutsua, miks'eivät kääntyneet synnin tieltä! Heidän tähtensä nyt tuho tulee. Jumala lyö kovin käsin. Jumalan käsi kurittaa samalla tavalla vanhurskasta kuin väärintekijää."
Sillan toisella puolen eukko joutui yhteen matkaan muutamien toisten hellgumilaisten kanssa. Ne olivat vanha Fält korpraali ja Kolåsin Gunnar sekä hänen vaimonsa Briitta Ingmarintytär. Kohta sen jälkeen myöskin Höökin Matti Erkinpoika ja hänen poikansa Gabriel sekä lautamiehen Gunhild tapasivat heidät.
He olivat kaikki pitäjän kuosin mukaisissa monivärisissä vaatteissa, jotka näyttivät hyvin kauniilta ja hauskoilta valkoisella lumitiellä. Mutta Eeva Gunnarintytär ajatteli vain, että he olivat kuin mestauslavalle vietäviä vankeja, kuin teurastuspenkkiin ajettavaa karjaa.
Kaikki hellgumilaiset olivat alakuloisen näköisiä. He kävelivät niska kyyryssä, ikään kuin mielensä apeuden sortamina. He kaikki olivat odottaneet, että autuuden valtakunta tulisi maan päälle jo hyvinkin pian ja että hekin saisivat nähdä sen päivän, jolloin uusi Jerusalem taivaan pilvistä maahan laskeutuu. Mutta ollessaan nyt jo näin vähissä ja kun heidän pakostakin täytyi uskoa toiveensa turhaksi, tuntui heidän rintaansa pakahduttavan. He kävelivät laahustaen hiljakseen, huokailivat usein eivätkä osanneet puhella mistään. Sillä tähän asiaan he olivat, ainoan kerran iässään, täydestä sydämestään antautuneet. Siihen he olivat uskaltaneet koko elämänsä, ja nyt se oli menetetty.
Mitä he niin kovin murehtinevat, eukko ajatteli. Eiväthän he edes usko pahinta, eivät tahdo käsittää Hellgumin sanoja. Olen kyllä selittänyt heille hänen tarkoituksensa, mutta he eivät ota sitä kuuleviin korviinsa. Voi näitä tasangon asujaimia, joilla aina on yllään avara taivaanlaki, sillä täällä he eivät koskaan opi pelkäämään! Heidän ymmärryksensä ei ylety niin pitkälle kuin sen, joka yksinään istuu metsien syvyydessä.
Hän huomasi hellgumilaisten olevan sen vuoksi peloissaan, kun Halvor oli arkipäivänä kutsunut heidät kokoukseen. Olikohan taas joku heistä luopunut? He vilkuivat arasti toisiinsa, tutkien toisiaan sairaalloisen epäilevästi, ikään kuin kysyen: kuinka kauan sinä pysynet lujana, ja entä sinä?
He ajattelivat että melkein parasta olisi lopettaa jo nyt, hajottaa yhdellä kertaa heidän eriseuransa, samoin kuin äkillinen kuolema on hidasta riutumista parempi.
Voi kuitenkin, oliko siis häviöön joutuva tämäkin uskonliitto, tämä rauhanoppi, tämä ihana veljeys- ja yhteiselämä, johon heidän koko sydämensä oli ollut niin kiintynyt!
Näiden alakuloisten ihmisten astellessa tietä kohosi hohtava talviaurinko iloisesti kimmeltäen yhä ylemmäs siniselle taivaanlaelle. Lumesta kohosi raitista viileyttä, joka rohkaisi ja virkisti mieltä. Näytti siltä kuin pitäjän joka puolella kohoavat havupuiset harjut olisivat imeneet itseensä ihmisten huolet.
Vihdoin he ehtivät Ingmarilaan ja nousivat lumikattoisen kuistin portaita sisään.
Ingmarilan väentuvan seinällä katonrajassa oli aina riippunut taulu, jonka varmaankin joku maalaistaiteilija sata vuotta sitten oli kyhännyt. Se kuvasi korkeiden muurien ympäröimää kaupunkia, josta joitakuita talojen päätyjä ja katonharjoja näkyi muurien ylitse. Jotkut olivat punaisiksi maalattuja talonpoikaispirttejä vihreine turvekattoineen, toisissa oli valkoiset seinät ja samanlaiset taitekatot kuin herraskartanoissa ja toisissa raskaat kuparipäällyksiset tornit niinkuin Falunin Kristiinan kirkossa.
Kaupungin ulkopuolella käveli herroja jalassaan polvihousut ja solkikengät ja heilutellen ruokokeppejään, ja tulliportista ajoivat vanhanaikaiset vaunut, joissa istui naisia, jauhetta hiuksissa ja leveälieriset hatut päässä. Muurin vieressä kasvoi tiheälehtisiä, tummanvihreitä puita, ja pieniä puroja välkkyili siellä täällä korkean ruohikon keskellä, jota tuuli huojutti.
Taulun alle oli isoilla, monien korukiemurain ympäröiminä kirjaimilla piirretty: Tämä on Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem.
Sieltä ylhäältä katonrajasta, missä vanhan taulun paikka oli, ei sitä monikaan huomannut. Harva Ingmarilassa käynyt lienee tiennyt sitä olevankaan.
Mutta tänään oli taulun ympärillä vihreistä puolanvarsista kiedottu seppele, joten se oitis pisti vieraan silmään. Eeva Gunnarintytär huomasi sen heti, ja hän ajatteli: Kas niin, nyt Ingmarilassakin tiedetään, että loppu on tulossa; sen vuoksi he tahtovat antaa meidän katsella taivaan kaupunkia.
Hänestä näyttivät Katri ja Halvor vastaan tullessaan vielä synkemmiltä ja apeammilta kuin muut. Niin niin, he tietävät että tuho on lähellä, hän ajatteli.
Eeva Gunnarintytär pantiin istumaan vanhimman paikalle pöydänpäähän, ja hänen edessään oli avattuna Amerikasta tullut kirje.
"Niin, olemme nyt saaneet kirjeen rakkaalta Hellgum veljeltämme", Halvor sanoi. "Siitä syystä minä olen kutsunut veljet ja sisaret kokoon."
"Arvatenkin se sitten on Halvorin mielestä tärkeä sanoma", sanoi Kolåsin Gunnar miettiväisenä. — "Niin on", Halvor sanoi, "tässä Hellgum nyt selittää ne viimekertaiset sanansa, että me joudumme kovaan koettelemukseen." — "Tokkopa meistä kukaan mahtaa arastella kärsimyksiä Herran puolesta", sanoi Gunnar.
Useita hellgumilaisia piti vielä kauan odottaa. Eeva Gunnarintytär-vanhus istui paikallaan kädet helmassa ja katseli kaukonäköisin silmin Hellgumin kirjettä. Se muistutti hänelle Ilmestyskirjan monilla sineteillä suljettua kirjettä. Hän aavisti, että samassa silmänräpäyksessä, kun joku ihmiskäsi kajoaisi kirjeeseen, oli hävityksen enkeli lentävä taivaasta alas.
Hän kohotti silmänsä ylöspäin katsellakseen Jerusalemtaulua. "Niin niin", hän itsekseen hymisi, "varmasti minä tahdon päästä siihen kaupunkiin, jonka portit ovat kultaa ja muurit poltettua lasia." Ja hän alkoi itsekseen lukea: "Ja sen kaupungin muurin perustukset olivat kaikkinaisilla kalleilla kivillä kaunistetut: ensimmäinen perustus oli jaspis, toinen saphirus, kolmas calcedonius, neljäs smaragdus, viides sardoniks, kuudes sardius, seitsemäs chrysolitus, kahdeksas berillus, yhdeksäs topazius, kymmenes chrysoprasus, yhdestoistakymmenes hyacinthus, kahdestoistakymmenes ametystu."
Eukko mietiskeli niin hartaasti rakasta Ilmestyskirjaa, että hän kavahti kuin nukuksista Halvorin astuessa siihen pöydän päähän, missä kirje oli. — "Lauletaan nyt aluksi jokin virsi", sanoi Halvor. "Otettaisiin vaikka numero 244."
Ja hellgumilaiset veisasivat:
Oi Jerusalem armahain, sä kultakaupunki, oot kotoni sä lämmin ain' ja suurin iloni.
Eeva Gunnarintyttäreltä pääsi helpotuksen huokaus, kun tuo vaikea hetki vielä vähäksi aikaa lykkäytyi.
"Voi voi, kuinka minäkin eukkorähjä vielä pelkään kuolemaa!" hän ajatteli melkein häpeissään.
Veisuun loputtua Halvor otti kirjeen käteensä ja alkoi vetää sitä esille kuoresta.
Samassa Eeva Gunnarintytär joutui haltioihinsa ja nousi seisoalleen rukoilemaan otollista mieltä sen sanoman vastaanottamiseksi, joka siitä kirjeestä kuultaisiin. Hän rukoili kauan, ja Halvor odotti sillä aikaa kirje kädessään.
Sitten hän alkoi lukea laulavalla saarnaäänellä:
"Rakkaat veljet ja sisaret. Jumalan rauhaa!
Aina tähän asti minä olen luullut, ettei meidän uskomme tunnustajia olisi muita kuin minä ja te minun oppiini kääntyneet. Mutta, Jumalan kiitos, nyt olen täällä Chicagossa tavannut uskonveljiä, jotka ajattelevat ja elävät samojen sääntöjen mukaan.
Sillä tietäkää, että täällä Chicagossa asui 80-luvulla mies nimeltä Edward Gordon. Hän ja hänen vaimonsa olivat jumalaapelkääviä ihmisiä. He surivat katkerasti maan päällä vallitsevaa kurjuutta ja rukoilivat Jumalalta armoa saadakseen sitä ainakin hiukan poistetuksi.
Silloin tapahtui, että Edward Gordonin vaimo lähti pitkälle merimatkalle, jolloin laiva joutui haaksirikkoon ja hän jäi turvattomana veden varaan. Ja tässä kovimmassa hädässään hän kuuli Jumalan äänen. Ja Jumalan ääni käski ihmisiä elämään yhteishengessä.
Ja vaimo pelastui merihädästä ja palasi miehensä luokse ja ilmoitti hänelle Jumalan sanoman. Silloin mies sanoi: 'Se on totisesti suuri Jumalan käsky, että meidän pitää elää yhteishengessä, ja me tahdomme noudattaa sitä. Se on niin suuri sanoma, ettei koko maanpiirissä ole kuin yksi ainoa kyllin arvokas paikka sen julistamiseksi. Kootkaamme siis ystävämme ja muuttakaamme Jerusalemiin julistamaan Jumalan viimeistä pyhää käskyä Siionin vuorelta.'
Sitten Edward Gordon muutti Jerusalemiin vaimonsa ja kolmenkymmenen muun kanssa, jotka tahtoivat noudattaa Jumalan viimeistä pyhää käskyä.
Siellä he kaikki elivät yksimielisesti samassa talossa. He
jakoivat tasan omaisuutensa, palvelivat toisiaan ja valvoivat
toistensa elämää.
Ja he ottivat huostaansa köyhäin lapsia ja hoitivat heidän sairaitaan. He olivat iäkkäiden tukena ja auttoivat kaikkia puutteenalaisia, vaatimatta koskaan palkkiota tai vastalahjaa.
Mutta he eivät saarnanneet kirkoissa eivätkä toreilla, vaan
sanoivat: Meidän elämämme puhukoon meidän puolestamme.
Mutta kuullessaan sellaisesta elämästä puhuttavan ihmiset
sanoivat: Nuo eivät voi olla täysijärkisiä.
Ja heidän pahimpia vastustajiaan olivat ne kristityt, jotka olivat tulleet Palestiinaan käännyttämään juutalaisia ja muhamettilaisia opettamalla ja saarnaamalla. He sanoivat: Mitä nuo ovat, jotka eivät saarnaa? Varmaan he ovat tulleet tänne viettämään huonoa elämää ja tyydyttämään aistillisia himojaan pakanain kanssa.
Ja he melusivat ja kirkuivat niin kovasti, että heidän äänensä kuului meren yli kotimaahan saakka.
Jerusalemiin muuttaneiden joukossa oli muuan leskivaimo. Hänellä oli muassaan kaksi alaikäistä lastansa, ja hän oli hyvin rikas. Hänen veljensä oli jäänyt kotimaahan, ja tälle nyt ihmiset alkoivat sanoa: 'Kuinka sallit sisaresi lapsineen elää noiden syntisten ihmisten kanssa? He ovat pelkkiä laiskureita, jotka jouten tuhlaavat hänen omaisuuttaan!' Ja veli nosti oikeusjutun sisartaan vastaan pakottaakseen hänet ainakin lähettämään lapsensa Amerikkaan kasvatettaviksi.
Tätä oikeusjuttua varten leski matkusti lastensa sekä Edward
Gordonin ja hänen vaimonsa kanssa vähäksi aikaa Chicagoon. He
olivat silloin asuneet Jerusalemissa neljätoista vuotta.
Heidän palatessaan vieraalta maalta heistä kirjoitettiin kaikkiin sanomalehtiin, ja toiset sanoivat heitä hulluiksi ja toiset pettureiksi."
Tässä kohden Halvor keskeytti lukemisensa ja kertoi uudelleen omin sanoin kirjeen alkuosan, että kaikki sen ymmärtäisivät.
Sitten hän jatkoi:
"Mutta Chicagossa on muuan talo, jonka te tiedätte. Ja siinä talossa asuu ihmisiä, jotka koettavat vanhurskaudessa palvella Jumalaa ja jakavat kaikki keskenään tasan ja valvovat toistensa elämää.
Me tämän talon asukkaat näimme lehdissä kerrottavan noista 'hulluista' ja aloimme sanoa toisillemme: Noilla ihmisillä on sama usko kuin meillä. He ovat liittyneet yhteen viettääksensä hurskasta elämää. Meidän pitäisi nähdä noita uskon veljiämme.
Me kirjoitimme heille, että tulisivat käymään luonamme. Ja nämä Jerusalemista tulleet vieraat noudattivat kutsua, ja me vertailimme heidän kanssaan uskoamme ja sanoimme: 'Kas, me ajattelemme ja uskomme samalla tavalla. Jumalan armosta me olemme toisemme löytäneet.'
He kertoivat meille Jumalan kaupungista, joka ihanana helottaa valkoisella vuorellaan, ja me ylistimme heidän onneansa, kun he saivat kulkea niitä teitä, joita Jeesus muinoin vaelsi.
Silloin joku meistä sanoi: 'Mutta miks'emme mekin voisi seurata heitä Jerusalemiin?'
He vastasivat: 'Älkää seuratko meitä sinne, sillä Jumalan pyhässä kaupungissa vallitsee riita ja taistelu, hätä ja kulkutaudit, köyhyys ja ihmisten ilkeys.'
Silloin muuan meistä heti huusi: 'Ehkäpä Jumala juuri sen vuoksi
toi teidät luoksemme, että me lähtisimme sinne teidän kanssanne
taistelemaan kaikkea sitä vastaan.'
Ja samalla me kaikki tunsimme sydämiemme kuohahtavan ja kuulimme
Jumalan äänen sanovan: 'Niin on, se on minun tahtoni.'
Kysyimme, tahtoivatko he ottaa meidät mukaansa, vaikka me olemme
köyhiä ja oppimattomia, ja he vastasivat tahtovansa.
Silloin me päätimme siitä lähtien olla veljiä ja sisaria ja jakaa keskenämme kaikki, ja he omistivat meidän uskomme ja me heidän, ja kaiken aikaa me olimme kuin haltioissamme ja tunsimme suurta iloa. Ja me sanoimme: 'Nyt me näemme, että Jumala rakastaa meitä, koska hän lähettää meidät samaan maahan, minne hän muinoin lähetti oman poikansa. Ja nyt me tiedämme oppimme oikeaksi, koska Jumala tahtoo, että sitä on julistettava hänen pyhältä Siionin vuoreltaan.'
Mutta silloin joku meistä sanoi: 'Entä meidän ruotsalaiset veljemme!' Ja me sanoimme Jerusalemista tulleille: 'Meitä on enemmän kuin te tässä näette. Meillä on veljiä ja sisaria Ruotsissa. Heillä on ollut kovia koettelemuksia, sillä moni on heistä luopunut, ja heidän on täytynyt ankarasti kilvoitella vanhurskauden puolesta eläessään syntisten keskellä.' Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Kutsukaa ruotsalaiset veljenne ja sisarenne myös meidän mukaamme Jerusalemiin ottamaan osaa pyhään työhön.'
Ensin me miellyimme siihen ajatukseen, että te seuraisitte meitä ja että saisimme riemuiten viettää yhteiselämää Jerusalemissa, mutta heti sen jälkeen me kävimme murheellisiksi ja sanoimme: 'Eivät he kuitenkaan henno luopua suurista taloistaan ja viljavista pelloistaan ja totutuista töistään.'
Mutta Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme he eivät voi saada peltoja eivätkä isoja taloja, mutta he saavat kulkea niitä teitä, joita Jeesuksen jalat ovat kuluttaneet!'
Meitä epäilytti yhä vielä ja me sanoimme: 'Eivät he kumminkaan
tahdo lähteä vieraaseen maahan, jossa ei kukaan, ymmärrä heidän
kieltään.'
Jerusalemista tulleet vastasivat: 'He ymmärtävät kyllä mitä
Palestiinan kivet kertovat heidän Vapahtajastaan.'
Me sanoimme: 'Eivät he tahdo jakaa omaisuuttaan vierasten kanssa
ja jäädä rahattomiksi kuin kerjäläiset. Eivätkä he tahdo luopua
vallastaan, sillä he ovat kotiseutunsa johtoväkeä.'
Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme ei heillä
ole tarjona valtaa eikä omaisuutta, mutta he saavat ottaa osaa
Vapahtajamme Jeesuksen kärsimykseen.'
Heidän näin sanottuaan me iloitsimme taas suuresti ja uskoimme
teidän tulevan.
Mutta nyt minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, älkää
tämän luettuanne keskustelko siitä, vaan istukaa hiljaa ja
kuunnelkaa! Ja mitä Jumalan ääni käskee teidän tehdä, se tehkää!"
Halvor sovitti kirjeen takaisin kuoreen ja sanoi: "Tehkäämme nyt kuten
Hellgum kirjoittaa. Istukaamme ääneti ja kuunnelkaamme."
Äänettömyyttä kesti sitten pitkän aikaa Ingmarilan väentuvassa.
Vanha Eeva Gunnarintytär istui samoin kuin muutkin äänettömänä, odottaen Jumalan äänen kutsuntaa. Hän käsitti tämän kaiken omalla tavallaan. Niin niin, hän ajatteli, sitä Hellgum tarkoittaa, että meidän on mentävä Jerusalemiin pelastuaksemme suuresta hävityksestä. Herra tahtoo pelastaa meidät rikkitulvasta ja varjella meitä tulisateelta. Ja ne meistä, jotka ovat vanhurskaita, saavat kuulla Jumalan äänen, ja heidän on lupa paeta.
Eukon päähän ei hetkeksikään juolahtanut, että tällaisessa tapauksessa jonkun mielestä saattoi tuntua raskaalta luopua kodistaan ja synnyinmaastaan. Hän ei voinut edes kuvitella, että kukaan epäröisi, pitikö jättää kotiseudun vihreät metsät, somasti soluva virta ja uhkeat pellot. Moni muu ajatteli pelko sydämessä elintapojensa muutosta, synnyinkodin, vanhempain ja sukulaisten hylkäämistä, mutta hän ei. Tällä tavallahan Jumala tahtoi pelastaa heidät, samoin kuin muinoin Nooan ja Lootin. Kutsuttiinhan heitä ylen ihanaan elämään Jumalan pyhässä kaupungissa. Hänestä tuntui aivan samalta kuin jos Hellgum olisi kirjoittanut, että he tulevat elävinä nousemaan ylös taivaaseen.
Kaikki istuivat silmät ummessa, vaipuneina sisäiseen tutkisteluun. Monet olivat sellaisissa tuskissa, että kylmä hiki kihosi otsaan. Nyt se varmaan on tullut se koettelemus, josta Hellgum meille ennusti, niin he huokailivat.
Aurinko oli vaipunut taivaanrantaan ja loi häikäiseviä säteitään huoneeseen. Sen ruskossa nuo kaikki kalpeat kasvot hohtivat veripunaisina.
Viimein Ljungo Björnin vaimo, Martta Ingmarintytär, siirsihe alas penkiltä ja polvistui lattialle. Ja hänen jäljestään toisetkin hiljakseen painautuivat polvilleen.
Sitten yhdellä kertaa useat heistä huoahtivat syvään, ja hymy kirkasti heidän kasvojaan.
Katri Ingmarintytär sanoi vihdoin ihmettelevin äänin: "Nyt minä kuulen
Jumalan kutsun."
Lautamiehen Gunhild kohotti hurmaantuneena kätensä, ja kyynelet vierivät virtana hänen poskilleen. — "Minä myöskin lähden", hän sanoi. "Jumalan ääni kutsuu minua."
Sitten Kristo Laurinpoika ja hänen vaimonsa sanoivat melkein yht'aikaa:
"Korvaani huutaa, että minun pitää lähteä. Minä kuulen Jumalan kutsun."
Toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun, ja samassa heidän tuskansa ja ikävänsä hävisi. Suuren suuri ilo valtasi heidät. Nyt he eivät enää huolehtineet taloistaan eikä sukulaisistaan. He ajattelivat vain uskokuntansa virkoamista uuteen eloon, ja kuinka ihanaa on olla kutsuttuna Jumalan pyhään kaupunkiin.
Mutta Halvor Halvorinpoika ei vielä ollut kutsua kuullut. Hänen rukouksensa kiihtyi yhä voimakkaammaksi, hän oli tuskissaan ja ajatteli: Jumala ei tahdo kutsua minua, kutsuttuaan toiset. Hän näkee, että minä rakastan peltojani ja niittyjäni enemmän kuin hänen sanaansa. Minä en ole hänelle kelvollinen.
Katri Ingmarintytär meni Halvorin luokse ja laski kätensä hänen otsalleen. — "Ole ihan ääneti, Halvor, ja kuuntele hiljaisuudessa."
Halvor pusersi molempia käsiään ristiin niin kovasti, että nivelet rusahtelivat. "Ehkei Jumala pidä minua kelvollisena lähtemään", hän sanoi.
"Kyllä sinä saat lähteä, kun vain nyt olet hiljaa", sanoi Katri. Hän laskeutui Halvorin viereen polvelleen ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. — "Kuuntele nyt ihan ääneti, Halvor, äläkä pelkää."
Parin silmänräpäyksen päästä Halvorin mielenjännitys lauhtui. — "Minä kuulen, kuulen jotakin hyvin etäältä." — "Ne ovat enkelien kanteleita, niiden jäljestä sitten Jumalan ääni kuuluu. Nyt sinun pitää olla ihan, ihan ääneti." Hän painautui vielä enemmän Halvoria vasten. Niin hellä hän ei ollut koskaan muiden nähden ollut. — "Ah", Halvor huudahti lyöden käsiään yhteen, "nyt minä kuulin. Se sanoi minulle niin kovasti, kuin olisi korviini huutanut: 'Mene minun pyhään kaupunkiini Jerusalemiin!' Silläkö tavalla te kaikki muutkin kuulitte?" — "Niin, niin", kaikki huusivat. "Samalla tavalla me kaikki olemme kuulleet."
Mutta vanha Eeva Gunnarintytär alkoi nyt vaikeroida. — "Minä en ole kuullut mitään. Minä en pääse mukaanne. Minä olen Lootin vaimo, en pääse kanssanne pakoon. Minun täytyy jäädä seisomaan ja muuttua suolapatsaaksi."
Hän itki tuskissaan ja hellgumilaiset kokoontuivat hänen avukseen rukoilemaan. Mutta sittenkään hän ei kuullut mitään ja hän aivan kiemuroi hädissään. "Ei kuulu, ei, ei kerrassaan mitään", hän sanoi, "mutta teidän täytyy kumminkin ottaa minut mukaanne. Ette saa jättää minua tänne, ette saa antaa minun hukkua rikkitulvaan."
"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee.
Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla."
"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?"
"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat.
"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena.
"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme, jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee."
Silloin eukko kiepsahti pystyyn polviltaan, oikaisi raihnaisen ruumiinsa suoraksi ja jyskytti kepillään lattiaan.
"Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan", hän kiljahti. "Niin, niin, niin. Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan."
Hän oli joutunut vihan vimmaan, ja nyt nähtiin Eeva Gunnarintytär kerran vielä samana kuin ennen nuoruudessaan, väkevänä ja kiivaana ja riehakkana.
"Älkää ikipäivinä silmiini tulko", hän huusi. "En huoli teistä pelastajikseni. Hyi mokomia! Heittääpä vaimonsa ja lapsensa ja isänsä ja äitinsä puikkiaksensa itse pakoon! Hyi hourupäitä, jotka hyvät talonsa jättävät. On teillä älliä päässä, kun juoksette väärien profeettain perään. Mutta teidänpä päällenne se sataakin se tuli ja tulikivi. Teille se onkin tuho tulossa. Mutta me kotiinjäävät, me jäämme eloon!"