L'UNIVERSIN HAAKSIRIKKO
Eräänä sumuisena kesäyönä vuonna 1880, siis pari vuotta ennen kuin koulumestari rakensi rukoushuoneensa ja Hellgum palasi Amerikasta, kulki suuri ranskalainen valtamerilaiva L'Univers Atlantin yli, matkalla New Yorkista Havre'iin.
Kello oli noin neljä aamulla, ja kaikki matkustajat sekä useimmat laivamiehet nukkuivat kojuissaan. Laivan tilavilla kansilla ei vielä ollut ketään.
Aamun sarastaessa muuan vanha ranskalainen merimies käänteli ja kieritteli itseään riippumatossaan saamatta unta silmiinsä. Meri lainehti hiukkasen, ja laivan puuosat natisivat ja ruskivat myötäänsä, mutta se ainakaan ei voinut estää häntä nukahtamasta.
Hänen ja hänen toveriensa makuusuojana oli laaja, mutta hyvin matala katos välikannella. Sitä valaisi pari lyhtyä, joiden tuikkeessa näkyi pitkät rivit harmaita makuuverkkoja nukkujineen heilahtelevan laivan käännähdysten mukaan. Jokin tuulenhenkäys osui toisinaan ilmaluukusta sisään niin raikkaan kosteana, että merimiesvanhuksen mieleen selvästi kuvautui koko meri, joka siellä ulkona sumun kattamana keinui vihrein aalloin.
Ei ole mitään meren vertaista, hän ajatteli.
Samassa kaikki äänet yht'äkkiä vaikenivat kuin ihmeen johdosta. Ei kuulunut koneiden jyskettä eikä touvien natinaa, ei laineiden läikkymistä, ei tuulen huminaa, ei kerrassaan mitään.
Oli aivan kuin laiva olisi uponnut. Merimiehen mieleen juolahti, että nyt siis häntä ei koskaan kääritä vainajan liinoihin eikä panna ruumisarkkuun, vaan he kaikki jäävät sellaisinaan ikuisiksi ajoiksi heilumaan harmaissa makuuverkoissaan syvällä meren sisässä.
Ennen oli mereen hautaaminen häntä aina pelottanut. Nyt se tuntui oikein hyvältä. Lainehtiva, läpikuultava vesi tuntui paljon mieluisammalta peitteeltä kuin musta, raskas, tukehduttava hautausmaan multa.
Ei ole mitään meren vertaista, hän uudelleen ajatteli.
Mutta sitten hänen mielensä taas alkoi käydä rauhattomaksi. Kuinkahan hänen sielunsa käy, kun hän jää makaamaan meren syvyyteen saamatta viimeistä voitelua? Hän pelkäsi, että osaakohan se sieltä milloinkaan ylös taivaaseen.
Samassa näkyi kynttilän valo pilkottavan kokan puolelta, jonnepäin makuusuoja kapeni, ja hän painautui riippumattojen alitse katsomaan mistä se näkyi. Sieltä lähestyikin kaksi ihmistä palavat kynttilät käsissään. Hän kurottautui yhä alemmas katsoakseen tarkemmin keitä ne olivat.
Makuuverkot olivat niin lähetysten ja niin matalalla, että jos joku tahtoi nukkujia tuuppimatta päästä huoneen lävitse, oli parasta kulkea nelinryömin. Merimiesvanhus ihmetteli kovin, keitä ne olivat, jotka kykenivät sitä tietä kulkemaan.
Kohta ne tulivatkin näkyviin. Ne olivat kaksi pientä messupoikaa, jotka kumpikin kantoivat vahakynttilää. Hän näki selvästi poikain pitkät, mustat kauhtanat ja lyhyeksikerityt päät.
Se ei merimiestä ensinkään kummastuttanut. Hän ajatteli vain, että tietystihän noin pienet mahtuivat kulkemaan makuusijojen alitse, vieläpä kynttilöitä kantaen.
Lieneeköhän siellä pappikin mukana, hän ajatteli. Samassa hän kuuli heleän tiu'un kilinää ja näki jonkun tulevan jäljestäpäin. Mutta se ei ollut pappi, vaan vanha eukko, joka ei ollut paljon messupoikia pitempi.
Eukko näytti hänestä tutulta. "Eiköhän vain liene äitini", hän sanoi. "Äitiä pikkuisempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Ja kukapa muu voisi hiipiä noin äänettömin askelin, ketään herättämättä."
Hän huomasi, että äidillä oli mustan pyhähameensa päällä polviin asti ulottuva, pitsireunainen messupaita, samanlainen kuin papeilla. Hän kantoi kädessään sitä suurta messukirjaa, jonka kannessa oli kultainen risti ja jonka hän oli monet tuhannet kerrat nähnyt kotipitäjän kirkon alttarilla.
Messupojat panivat kynttilänsä lattialle ja laskeutuivat polvilleen hänen riippumattonsa viereen, heilutellen kumpikin suitsutusastiaansa. Merimies tunsi pyhänsavun hienon tuoksun, näki sen sinisinä kierteinä kohoilevan ilmaan ja kuuli suitsutusastiain ketjujen helinän.
Sillä aikaa äiti aukaisi messukirjan, ja merimies kuuli hänen lukevan siitä, luultavasti kuoleman sakramenttia.
Nyt hän mielellään tahtoi levätä kuoltuaan meren syvyydessä. Siellä oli paljon parempi olla kuin hautausmaan mullassa.
Hän oikaisihe pitkäkseen riippumatossaan, ja vielä kotvan aikaa hän kuuli äitinsä hymisten lukevan latinalaisia sanoja. Pyhäsavu kiemurteli hänen yllään, ja hän kuunteli edelleen suitsutusastiain ketjujen helinää.
Sitten se lakkasi. Messupojat nostivat lattialta kynttilänsä ja lähtivät käymään edellä, äiti paukautti kirjan kiinni ja seurasi heitä. Merimies näki heidän etenevän näkymättömiin harmaiden makuuverkkojen alitse.
Heidän mentyään äänettömyyskin heti loppui. Hän kuuli toveriensa henkäykset. Laivan puuosat natisivat, tuuli suhisi, ja aallot lotisivat keulassa. Hän oli siis vielä elossa meren pinnalla.
"Jeesus Maria, auta, mitä tämä näky merkitsee!" hän itsekseen kyseli.
Kymmenen minuutin kuluttua kuului laivan keskeltä kova jysäys. Tuntui aivan siltä kuin L'Univers olisi katkennut kahtia.
Tuota minä odotinkin, ajatteli merimiesvanhus.
Nousi hirveä hälinä, toiset merimiehet syöksyivät unenpöpperössä kannelle, mutta hän pukeutui huolellisesti parhaisiin vaatteisiinsa. Hänen kielellään tuntui kuoleman suloinen esimaku. Hän alkoi jo tuntea kotinsa olevan aaltojen alla.
* * * * *
Pieni tarjoilijapoika nukkui tuon kovan rysäyksen aikana kojussaan yläkannen ruokasalongin vieressä.
Hän nousi istualleen hieroen unta silmistään ja ihmetellen mikä räsähdys se oli. Kurkistaessaan ulos kohdallaan seinässä olevasta hytinikkunasta hän alussa näki vain sumua, mutta sitten hän alkoi erottaa ylhäältä sumupilvestä jotakin harmaata, muodotonta. Hän oli näkevinään suuret, harmaat siivet, niin että varmaankin jokin mahdottoman suuri harmaa lintu oli iskenyt kyntensä höyrylaivaan. Nyt tämä vaappui ja mutkitteli hädissään, kun suuri hirviö raastoi sitä kynsillään ja nokallaan ja pieksi siivillään.
Tarjoilijapoikanen kauhistui niin, että luuli kuolevansa.
Mutta hetkisen perästä hänen silmänsä selkenivät ja hän huomasi suuren purjelaivan töykkivän höyryaluksen kylkeen. Hän näki sen suuret purjeet ja kallistuneen kannen, jota pitkin outoja nahkatakkisia miehiä juoksenteli hirveässä hädässä. Tuuli painoi takaapäin, ja laivan lukemattomat purjeet olivat pingollaan kuin rummunnahka. Mastot notkistuivat, raakapuita ja touveja katkeili paukahdellen kuin pyssynlaukaukset.
Suuri kolmimastolaiva oli paksussa sumussa törmännyt L'Universin päälle ja iskenyt terävän kokkansa niin syvälle tämän kylkeen, ettei päässyt irti. Höyrylaiva kallisteli pahasti, mutta sen potkurit veivät sitä eteenpäin, raahaten purjealusta muassaan.
"Herra Jumala", huudahti tarjoilijapoika rientäessään kannelle, "se poloinen on tarttunut meihin kiinni ja nyt sen täytyy hukkua!"
Sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että heidän oma suuri ja luja laivansa voisi olla vaarassa.
Höyrylaivan upseerit riensivät nyt kannelle, mutta nähtyään että vain tavallinen purjealus oli heidän laivaansa takertunut, he tyyntyivät kokonaan ja ryhtyivät huoletta tarpeellisiin toimiin saadakseen alukset toisistaan irtautumaan.
Pikku tarjoilijapoika seisoi kannella aamutuulessa, Paljain jaloin ja paitasillaan ja viittoi noita purjelaivan miespoloisia tulemaan höyrylaivaan pelastaakseen henkensä.
Alussa ei kukaan ollut häntä huomaavinaan, mutta sitten hän näki ison, punapartaisen miehen viittovan hänelle.
"Hyppää tänne, poika!" huusi mies nousten laivanpartaalle ottaakseen vastaan. "Höyrylaiva uppoaa."
Pojasta oli aivan luonnotonta mennä hukkuvaan purjelaivaan. Hän huusi kaikin voimin, että haaksirikkoisten piti pelastautua L'Universiin.
Toiset purjelaivan miehet koettivat tangoilla ja kekseillä työntää höyrylaivaa irti, mutta se punapartainen näytti ennen kaikkea säälivän tuota poikapahaista ja tahtovan saada hänet pelastetuksi. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Hyppää tänne, hyppää tänne!"
Poika seisoi kurjan näköisenä ja ohuessa paidassaan väristen laivankannella. Hän polki paljasta jalkaansa ja heristi nyrkkiä merimiehille, kun ne eivät totelleet häntä ja kiivenneet höyrylaivaan. Kuinka sellainen suuri valtamerilaiva kuin L'Univers, jossa oli kuusisataa matkustajaa ja kaksisataa laivamiestä, voisi hukkua? Ja olivathan laivamiehet ja kapteenikin sitä paitsi yhtä huolettomia kuin hän itse.
Äkkiä tuo punapartainen mies tempasi keksin käteensä. Hän kurotti sitä poikaa kohti, kaappasi häntä paidasta kiinni ja yritti nostaa omaan alukseensa. Laivanreunalle asti hän saikin hänet raahatuksi, mutta siinä poika pääsi irti. Ei hän antanut väkisin vetää itseään ventovieraaseen, uppoavaan laivaan.
Kohta sen jälkeen kuului uusi kauhea räsähdys. Purjelaivan kokka oli murtunut, ja samalla laivat pääsivät toisistaan irti. Höyrylaivan rynnätessä eteenpäin poika näki tuon jykevän kokkapuun laahaavan vettä, repien mukaansa mastosta etupurjeet, jotka pilvenä pudota tupsahtivat laivaväen päälle.
Mutta höyrylaiva eteni täyttä vauhtia, ja vieras laiva peittyi usvaan. Muuta poika ei sitten nähnytkään kuin sen, että merimiehet alkoivat nousta esille purjekasojen alta.
Sitten purjealus hävisi niin täydellisesti kuin olisi seinä noussut väliin. Se on jo uponnut, ajatteli poika ja koetti kuunnella hätähuutoja.
Silloin kuului höyrylaivaan kova, karkeaääninen huuto: "Pelastakaa matkustajat! Laskekaa veneet vesille!"
Taas kului vähän aikaa ääneti. Poika odotti yhä, kuuluisiko hätähuutoja.
Silloin huuto kuului uudelleen, nyt hyvin kaukaa. "Rukoilkaa! Olette hukassa!"
Samassa muuan vanha merimies riensi kapteenin luo.
"Keskilaivassa on suuri vuoto, me alamme vajota", hän sanoi hiljaa ja juhlallisesti.
* * * * *
Melkein samalla hetkellä kun höyrylaivassa saatiin selville vaaran suuruus, ilmestyi pieni naisihminen kannelle.
Hän oli noussut ensiluokan hyteistä portaita myöten reippaasti ja varmoin askelin, huolellisesti pukeutuneena, hatunnauhakin leuan alla sievästi solmussa.
Hän oli pieni eukonkäppyrä, jolla oli harmaa pörrötukka, pyöreät huuhkajansilmät ja punatäpläinen iho.
Niinä muutamina päivinä, joina matkalla oli oltu, hän oli ehtinyt tutustua kaikkiin laivassa olijoihin; kaikki tiesivät, että hänen nimensä oli Miss Hoggs, ja jok'ikiselle, sekä merimiehille että matkustajille, hän oli selittänyt, ettei hän pelkää koskaan. Ei sanonut ymmärtävänsä mitä syytä hänen olisi pelätä. Kerranhan hänen kumminkin on kuoltava. Mitä sillä on väliä, tapahtuiko se ennemmin vai myöhemmin.
Nytkään hän ei pelännyt, oli vain kiiruhtanut kannelle, ettei jäisi näkemättä mitä hirveätä tai muuten katsomisen arvoista siellä tapahtui.
Ensinnä hän näki ohitsensa ryntäävän kaksi merimiestä, kasvot kauhusta väännyksissä. Puoleksi pukeutuneita tarjoilijoita juoksi portaita myöten hytteihin käskemään matkustajia kannelle. Vanha laivamies kantoi hartioillaan suurta pinkkaa pelastusvöitä ja viskasi ne yhteen kasaan. Nurkassa istui pikku tarjoilijapoika paitasillaan ja itki täyttä kurkkua, että hänen täytyi kuolla.
Hän näki kapteenin ylhäällä komentosillalla ja kuuli hänen käskevän:
"Seisauttakaa kone! Laskekaa veneet vesille!"
Lämmittäjät ja koneenkäyttäjät törmäsivät konehuoneiden nokisista portaista huutaen, että vesi jo alkoi tunkeutua tulipesiin.
Melkein heti Miss Hoggsin noustua kannelle se yht'äkkiä tuli täpötäyteen väkeä. Kolmannen ja neljännen luokan matkustajat ne nyt miehissä ryntäsivät sinne etukannelta huutaen, että heidän täytyi ehtiä veneisiin, sillä muuten ensimmäinen ja toinen luokka yksinään pääsisivät pelastumaan.
Mutta hälinän kasvamistaan kasvaessa Miss Hoggs alkoi käsittää, että nyt oli tosiaankin hätä käsissä, ja hän pujahti muiden huomaamatta ruokasalongin päällä olevalle kävelykannelle, missä pari venettä riippui laivanpartaan ulkopuolella.
Täällä ylhäällä Miss Hoggs oli yksinään, ja kenenkään huomaamatta hän kiipesi toiseen veneeseen, joka köysiensä varassa riippui huimaavan korkealla merenpinnasta. Siihen päästyään hän itsekseen kehahteli omaa älyään ja pelottomuuttaan. Pitää siihen sellaiseen ollakin selvä pää ja malttava mieli.
Kun veneet kerran vesille lasketaan, käy hyvinkin vaikeaksi saada niissä paikkaa. Silloin tietysti kaikki törmäävät niihin yht'aikaa, ja silloin on kylkiluukussa ja laskuportailla kamala tungos. Hän ihasteli vähän väliä itsekseen sitä, että oli älynnyt mennä veneeseen jo ennakolta.
Miss Hoggsin vene oli kaukana laivan perällä, mutta kurottamalla siitä kuitenkin näki laskuportaille asti.
Yksi vene soutumiehineen näkyi nyt saapuvan laskusillan viereen, ja ihmisiä alkoi asettua siihen. Mutta yht'äkkiä kuului kova kirkaisu. Joku oli hädissään astunut harhaan ja pudonnut veteen. Varmaan se säikähdytti muitakin, koska laivasta kuului hätähuutoja ja matkustajat alkoivat maltittomasti tunkeutua sivuluukusta ulos ja laskuportaissa tyrkkiä toisiaan ja väkisin pyrkiä edelle. Siinä mellastuksessa moni putosi mereen, ja monet, jotka eivät luulleet portaita myöten ennättävänsä, heittäytyivät kädet ojona veteen päästäkseen uimalla veneeseen. Mutta sitten vene souti pois. Se oli jo partaitaan myöten väkeä täynnä, ja siihen päässeet uhkasivat puukoilla katkoa sormet niiltä, jotka siihen vielä tarrautuivat.
Miss Hoggs katseli kuinka vene toisensa jälkeen saapui portaitten ääreen. Hän näki myöskin, kuinka vähän väliä vettä hulahti veneiden laidasta sisään ihmisten varomattomasti heittäytyessä niihin, vaikka ne jo olivat täpötäynnä.
Hänen likellään olevat veneet laskettiin nekin alas. Mutta sitten ei kukaan enää muistanutkaan sitä, johon hän oli asettunut istumaan.
Jumalan kiitos, ettei minun venettäni viedäkään pahimpaan ahdinkoon, hän ajatteli.
Miss Hoggs kuuli ja näki pöyristyttäviä kohtauksia. Hänestä tuntui kuin olisi riippunut helvetin kuilun päällä.
Alakannelle hän ei nähnyt, mutta tunsi laivan tärisevän tappelun jyskeestä. Hän kuuli revolverien paukahduksia ja näki keveitä sinisiä savupilviä tuprahtavan ilmaan.
Vihdoin ja viimein tuntui kaikki hälinä tauonneen. Nyt olisi miss
Hoggsin mielestä ollut sopiva aika laskea hänen veneensä vesille.
Hän ei ensinkään pelännyt, istui vain ihan tyynenä paikallaan siihen asti, kunnes laiva alkoi painua kyljelleen. Vasta silloin miss Hoggs älysi, että L'Univers oli uppoamaisillaan ja että hänen veneensä oli unohdettu.
* * * * *
Laivassa oli muuan nuori amerikkalainen rouva, mrs Gordon, joka oli matkalla Eurooppaan käydäkseen Pariisissa asuvien vanhempiensa luona, joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.
Hänellä oli lapsensa, kaksi pikku poikaa, muassaan. Yhteentörmäyksen aikana he nukkuivat kaikki kolme samassa hytissä.
Hän heräsi heti, koetti edes vähän pukea lapsia ja itseänsä ja tuli sitten hyttien väliseen kapeaan käytävään.
Käytävässä oli kova väentungos, sillä kaikista hyteistä tulvi ihmisiä rientääkseen kannelle. Ihmisvirrassa pääsi kuitenkin askel askelelta eteenpäin. Mutta kapeissa portaissa oli kauhea tungos, kun toista sataa ihmistä koetti yht'aikaa rynnistää niitä ylös.
Nuori amerikkalaisrouva jäi siihen seisomaan lapsineen, pitäen kumpaakin kädestä. Hän katseli haluisin silmin portaita ja aprikoi, kuinka niistä ollenkaan pääsisi pienten lasten kanssa. Ihmiset näkyivät hartiavoimin tyrkkivän toisia edellään ajatellen vain omaa itseään. Kukaan ei edes päätään kääntänyt häneen päin.
Mrs Gordonin täytyi pitää silmällä muita, sillä hän oli avun tarpeessa. Hän toivoi, että edes joku suostuisi ottamaan toisen pojan käsivarrelleen ja kantamaan portaista, itse hän kantaisi toista.
Mutta hän ei rohjennut pyytää ketään. Miehiä syöksyi hänen ohitseen, mikä missäkin pukimissa, toisilla vain makuuvaippa, toisilla päällystakki alusvaatteiden yllä. Useilla oli kepit käsissä, ja heidän kankeasti tuijottavista silmistään hän sai sen käsityksen, että he kaikki olivat vaarallisia.
Naisia hän ei pelännyt, mutta ei liioin nähnyt heidän joukossaan ketään, jonka haltuun olisi voinut lapsensa jättää. He olivat kaikki kuin tolkuttomia, tuskin heillä oli edes sen verran älyä tallella, että olisivat ymmärtäneet hänen pyyntöään.
Hän katseli heitä toista toisensa jälkeen voimatta oikein uskoa, että kaikki olisivat yhtä mielettömiä. Mutta nähdessään jokaisen samanlaisena, toiset koettaen kaikin mokomin pelastaa New Yorkissa saamiaan lähtökukkia, toiset kirkuen ja käsiään väännellen, ei hän uskaltanut pyytää ketään heistä avukseen.
Viimein hän kosketti hiukan käsipuolesta erästä nuorta miestä, joka oli pöydässä ollut hänen vierustoverinaan ja käyttäytynyt hyvin kohteliaasti.
"Ah, mr Martens…"
Tämä käännähti katsomaan häneen samoin äkäisin, jäykästi tuijottavin silmin kuin muutkin miehet eteensä tähtäsivät. Hän kohotti hiukan keppiään ja olisi varmasti lyönyt, jos mrs Gordon olisi yrittänyt pidättää häntä.
Samassa hän kuuli portaista ulvonnan tapaista ääntä, tai paremminkin samanlaista kiukkuista sähähtelyä kuin voimakkaan tuulen puristuessa ahtaaseen kujansuuhun. Se pääsi portaissa olevilta, joiden tielle oli sattunut jokin este.
Heidän edellään oli kannettu raajarikkoista miestä. Hän oli niin rujo, että palvelijan oli täytynyt aina kantaa häntä pöytäänkin ja siitä pois. Mutta hän oli iso, painava mies, joten palvelija vaivoin sai hänet retuutetuksi puoliväliin portaita. Siihen hän oli hetkiseksi seisahtunut hengähtääkseen, mutta väkijoukon takaapäin tunkeillessa kompastunut sen jalkoihin. Nyt hän isäntineen täytti koko portaiden leveyden, tukkien kaikilta tien.
Silloin mrs Gordon näki pitkän, harteikkaan miehen kumartuvan nostamaan rampaa ja paiskaavan hänet kaiteen ylitse lattialle. Mutta hän näki myöskin, ettei kukaan kauhistunut tuollaista hirmutekoa. Ei kukaan näyttänyt siitä välittävän, kunhan itse vain pääsisivät ryntäämään eteenpäin. Joku oli vain vieräyttänyt kiven keskeltä tietä ojaan, mitä siitä sen enempää!
Nuori amerikkalaisrouva käsitti, ettei noista ihmisistä kukaan häntä pelastaisi. Hän oli pienine lapsineen nähtävästi jäävä kuoleman omaksi.
* * * * *
Nuori pariskunta, mies vaimoineen, oli häämatkallaan. Heidän hyttinsä oli aivan perällä, ja he olivat nukkuneet niin syvää unta, etteivät ensinkään kuulleet itse yhteentörmäystä. Heidän puolellaan oli muutenkin hiljaista, eikä kukaan muistanut käydä heitä herättämässä, joten he nukkuivat vielä silloin, kun kaikki muut jo olivat kannella taistelemassa veneisiin pääsystä.
Mutta he heräsivät siihen, että laivan potkurit, jotka olivat yöt päivät pyöriä jytyyttäneet ihan heidän kohdallaan, yht'äkkiä pysähtyivät. Mies pukeutui päällimmiten ja riensi ulos ottamaan selkoa, mikä oli hätänä.
Hän palasi hetkisen päästä, sulki ensin hytin oven huolellisesti jäljestään ja sitten vasta sanoi:
"Laiva uppoaa."
Samassa hän istahti vaimonsa viereen, ja tämän yrittäessä syöksyä ulos mies pyysi häntä jäämään luokseen.
"Kaikki veneet ovat jo poissa", hän sanoi, "enin osa ihmisiä on hukkunut ja jäljelläolevat tappelevat kannella henkeen ja vereen asti lankunpätkistä ja pelastusvöistä."
Eräissä rapuissa hänen oli täytynyt astua kuoliaaksi tallatun naisen ylitse. Kaikkialta oli kuulunut kuolinhädän parkua.
"Pelastua emme voi", hän sanoi. "Älä mene ulos! Kuolkaamme me kahden!"
Vaimo uskoi häntä ja istui nöyrästi hänen rinnalleen.
Vaimo ymmärsi, että helppohan hänen oli jäädä miehensä luokse näiksi muutamiksi hetkiksi, jotka heillä vielä oli jäljellä. Olihan hän ollut valmis antamaan hänelle koko elämänsä aikaisesta nuoruudesta vanhuuteen saakka.
"Ennen minä kuvittelin", sanoi mies, "että monen monta vuotta yhdessä elettyämme sinä kerran näin istuisit kuolinvuoteeni reunalla ja minä sinua kiittäisin pitkästä, onnellisesta elämästä."
Samassa vaimo näki hiukan vettä tihkuvan sisään suljetun oven alitse.
Silloin hän menetti malttinsa.
Hän ojensi epätoivoisena käsiään.
"Minä en voi", hän huusi. "Päästä minut menemään! En voi istua täällä loukossa odottamassa kuolemaa. Rakkaani, minä en voi."
Hän riensi ulos, laivan parhaillaan alkaessa kallistella laidalta laidalle ennen uppoamistaan.
* * * * *
Nuori mrs Gordon oli uimasillaan veden pinnalla; höyrylaiva oli vajonnut ja hänen lapsensa hukkuneet sen mukana, ja hän oli itsekin ollut syvällä meren sisässä.
Sitten hän oli nousemistaan noussut ja viimein päässyt pinnalle, mutta nyt hän tiesi heti kohta uppoavansa uudelleen sitten enää kohoamatta.
Silloin hän ei enää ajatellut miestään eikä lapsiaan eikä mitään maallista. Hän ei ajatellut muuta kuin sielunsa ylentämistä Jumalan tykö.
Ja hänen sielunsa kohosi kuin vapaaksi päässyt lintu. Hän tunsi henkensä iloiten heittävän ihmiselämän painavat kahleet ja riemuitsevan, ollessaan niin lähellä todellista kotiaan.
"Onko kuolema näin helppoa?" hän ajatteli.
Sitä ajatellessaan hänestä tuntui, että kaikki sekavat äänet hänen ympärillään: aaltojen loiske, tuulen humina, hukkuvien parahdukset ja vedenpinnalla kelluvien esineiden ruske laineiden niitä jyskyttäessä toisiaan vasten, kaikki ne yht'äkkiä selvenivät tajuttavaksi ääneksi, samoin kuin pilvimöhkäleistä joskus saattaa muodostua kuva.
Ja se ääni tuntui vastaavan hänelle:
"Totisesti on helppoa kuolla. Mutta vaikeata on elää."
Niin, vaikeata se on, hän ajatteli, koettaen arvella, millä lailla elämä voisi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema.
Hänen ympärillänsä taistelivat haaksirikkoiset hurjasti laudanpätkistä ja ylösalaisin kelluvista veneistä. Mutta noista hurjista huudoista ja sadatteluista paisui taas voimakas ääni, josta hän kuuli kajahtavan sanoja vastaukseksi hänen ajatukseensa.
"Millä tavalla elämä voi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema: — yhteisvoimin, yhteisvoimin."
Hänestä oli kuin koko maailman herra olisi ottanut pauhun ja metelin puhetorvekseen ja vastannut hänelle.
Nuo sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kun hänet pelastettiin pieneen laivaveneeseen. Siinä istui vain kolme henkeä: kookas, parhaisiin vaatteisiinsa pukeutunut merimies, pörrötukkainen, pyöreäsilmäinen eukko ja repaleisessa paidassa värjöttävä poikapahainen, jonka silmät olivat itkusta turvoksissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä iltapuolella läheni muuan norjalainen purjelaiva
Newfoundlandin suuria matalikkoja ja kalastusasemia.
Ilma oli kaunis ja tyyni, merenpinnalla kävi vain hienoja väreitä, ja laivan vauhti oli perin hiljainen. Kaikki purjeet olivat levällään kootakseen raukenevan tuulen viimeisiä henkäyksiä.
Meri oli ylt'ympäriinsä hyvin kaunis, aivan kuin vaaleansinistä läpinäkyvää metallia, ja missä hienoinen tuulenviri siihen sattui, siinä se välähteli hopealle.
Hetken aikaa katseltuaan tätä illan tyyneyttä merimiehet huomasivat vedenpinnalla mustan esineen.
Se läheni lähenemistään, ja pian se huomattiin ruumiiksi. Alus kulki ihan likeltä kuollutta, joka vaatteista päättäen oli merimies. Hän makasi selällään, kasvot tyyninä ja silmät avoimina. Vedessä hän oli ollut vasta vähän aikaa, kosk'ei ollut ennättänyt turvota. Näytti melkein siltä, kuin hän vain huvikseen olisi keinutellut heikosti värehtivillä laineilla.
Mutta kääntäessään silmänsä hänestä pois merimiehet olivat huudahtaa kauhusta, sillä heidän huomaamattaan oli toinenkin ruumis ilmaantunut merenpinnalle ihan kokan eteen. Laiva oli vähällä purjehtia sen päällitse, mutta viime hetkessä aallot nostattivat sen syrjään. Kaikki riensivät laivanpartaalle kurkistamaan alas. Se oli sieväpukuinen pikku tyttö, hattu päässä ja yllään lyhyt sininen takki.
"Voi tuota lapsikultaa!" merimiehet sanoivat pyyhkien kädenselällään kyyneliään. "Voi sinua pikku kullanmurusta!"
Lapsi eteni heistä keinuen aalloilla ja katsoen heihin suurin totisin silmin, ikään kuin olisi ollut menossa ylen tärkeille asioille.
Heti sen jälkeen muuan miehistä huusi näkevänsä vielä yhden, ja samoin kuului näkyvän toiseltakin suunnalta. Yhdellä kertaa niitä jo näkyi viisi, näkyi kymmenen, ja sitten niitä oli koko lukematon joukko.
Laiva keinui hyvin hiljakseen eteenpäin, ja joka puolelta näyttivät kuolleet tuijottavan siihen ikään kuin jotakin haluten.
Toisinaan niitä kohosi pinnalle kokonainen rykelmä, joka kauempaa näytti vesiajolle joutuneelta tukkilautalta, mutta likeltä nähden huomattiin ruumiskasaksi.
Merimiehet tuijottivat niihin pelokkain silmin, rohkenematta paikoiltaan liikahtaa. He tuskin voivat uskoa todeksi mitä näkivät.
Viimein he olivat näkevinään kokonaisen saaren kohoavan merestä. Edempää se näytti maalta, mutta lähempää näkyi selvästi, että siinä oli joukko toisiinsa takertuneita ruumiita.
Se kiertyi joka puolelta laivan ympärille, näytti tarttuvan siihen kiinni, ikään kuin sen saatossa päästäkseen meren yli.
Laivanpäällikkö käski kääntämään laitatuuleen, että tuuli kävisi paremmin purjeisiin, mutta se ei paljoa auttanut. Purjeet lepattivat löyhinä, ja kuolleet pysyivät yhä mukana.
Laivaväki kalpeni kalpenemistaan ja kävi ihan äänettömäksi. Alus eteni niin hiljaa, ettei se päässyt kuolleista erilleen. Ja he pelkäsivät jäävänsä siihen paikoilleen koko yöksi.
Silloin joku ruotsalainen laivamies meni kokkaan ja luki ääneen isämeidän. Sen jälkeen hän alkoi veisata virttä.
Kesken hänen veisuutaan aurinko laski, ja viriävä iltatuuli kuljetti laivan pois kuolleiden keskeltä.