ÖLJYMÄELLÄ
Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla.
Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa. Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan auttamattomasti."
Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin.
Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa. Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin sanoessaan. — "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten tänne tulin", hän sanoi hitaasti. — "Aiotteko te siis kieltäytyä matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. — "Sitä minä ajattelen", sanoi Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö kesken asiansa."
Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs Gordon. — "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi.
Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi. Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla iloissaankin, jos lähtisin tieheni.
Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi, jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi."
"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua."
Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi? sitäkin hän kysyi itseltään.
Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo tuli silloin ulos hänen luokseen.
"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan."
Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan: "Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?"
Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut.
"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa."
Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy, että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt, eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta päätöksestä selvillä.
Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään kukkulain yli Öljymäelle.
Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän oli.
Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan.
Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia.
Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka, jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen lähelle ja katsomaan häntä.
Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä jumalvoimaisen ihmisen.
Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin, uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä tutkimaan kukaan muu ei pystynyt.
Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän olisi parantunut.
Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.
Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.
Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta hän ei voinut kestää.
Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.
Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.
Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen. Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!
Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.
Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva, ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen teitään.
Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt,
Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.
Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi suurta huojennusta.
Hän otti Gertrudin kädet omiensa väliin ja puristi niitä. "Nyt Jumala on minulle ollut kovin hyvä", hän sanoi.