"KERRAN TOISEMME KOHDATAHAN"
Siirtokunnassa oli erinomainen kiire. Taalain talonpojilla oli kullakin omassa huoneessaan niin paljon puuhaa, etteivät he joutaneet ulkotöilleen pelloille eikä viinitarhoihin, ja ruotsalaiset lapset olivat kiireitten kotitöiden vuoksi saaneet luvan koulusta.
Ingmarin ja Gertrudin lähtö oli määrätty tästä päivästä ylihuomiseksi, ja siitä syystä nyt oli niin kiire laittaa kuntoon kaikki, mitä kenenkin teki mieli lähettää heidän muassaan kotipuoleen.
Nyt oli sopiva tilaisuus lähettää pieni muistolahja lapsuudenaikaisille koulutovereille ja vanhoille ystäville, jotka koko ikänsä olivat pysyneet uskollisina. Nythän saattoi ilmaista, että toisinaan vielä ystävällisesti ajateltiin monta kotona olevaa entistä toveria, joiden kanssa kiihkeimpänä alkuaikana oli lakattu seurustelemasta, ja vanhaa viisasta väkeä, joiden neuvoista matkalle lähtiessä oli pahastuttu. Nythän sopii jollain tavalla ilahduttaa vanhempia, mielitiettyä, kirkkoherraa ja koulumestaria, joka oli heidät kaikki kasvattanut.
Ljungo Björn ja Kolåsan Gunnar istuivat koko päivän kynä kourassa kankein sormin piirtäen kirjeitä ystävilleen ja sukulaisille, ja Gabriel taas seisoi sorvauspenkin ääressä laittaen pieniä öljypuukuppeja, ja Katri Ingmarintytär pani moneen eri kääreeseen suuria valokuvia Getsemanesta ja Pyhän haudan kirkosta, siitä uhkeasta talosta, jossa he asuivat, ja heidän kauniista kokoussalistaan.
Lapset kokivat tushipensselillä maalata kuvia ohuille öljypuuliuskoille, jota he olivat oppineet amerikkalaisten koulussa, tai sommittelivat valokuvakehyksiä, joihin koristeiksi liimattiin Itämaalla kasvavia tähkäpäitä ja siemeniä ja hedelmänsydämiä.
Martta Ingmarintytär leikkasi kangaspuista hienon palttinansa ja rupesi kirjailemaan nimiä pyyhkeisiin ja ruokaliinoihin, jotka olivat aiotut hänen langolleen ja kälylleen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että nyt he kotipuolessa saavat nähdä hänen vielä muistavan entisen taitonsa kutoa hienoa ja tiivistä kangasta, vaikka olikin Jerusalemissa.
Molemmat Amerikassa olleet Ingmarintyttäret sitoivat päällyspapereita aprikoosi- ja persikkahillopurkkeihin, ja niiden pohjiin he kirjoittivat rakkaita nimiä, joita he eivät voineet muistella muuten kuin vesissä silmin.
Israel Tuomaanpojan vaimo leipoi mesileipätaikinaa, ja sitä paitsi hänellä oli uunissa piirakka silmällä pidettävänä. Piirakka oli aiottu Ingmarin ja Gertrudin evääksi, mutta mesileivät, jotka voivat säilyä kuinka kauan tahansa, heidän piti koskematta viedä Myckelsmyran eukolle, joka oli siistinä ja pyhäpuvussaan seisonut tienvieressä, kun Jerusalemin matkalaiset olivat ajaneet siitä ohi, ja Eeva Gunnarintyttärelle, joka kerran oli kuulunut heidän pariinsa.
Sitä myöten kuin pikku kääröt valmistuivat, ne vietiin Gertrudille, ja hän pani ne kaikki paikalleen suureen matka-arkkuun.
Mutta jollei Gertrud olisi ollut niin perehtynyt syntymäpitäjäänsä, ei hän olisi voinut ottaa toimittaakseen näitä kaikkia eri lähetyksiä niiden oikeille omistajille, sillä joidenkuiden osoitteet olivat hyvin hullunkurisia. Hän sai pariinkin kertaan ajatella, ennen kuin arvasi, mistä hän löytäisi "Ranssun, joka asui tienhaarassa", ja "Liisan, joka oli Petter Laurinpojan sisar", ja "Erkin, joka toissa vuonna oli lautamiehen renkinä".
Ljungo Björninpojan poika Gunnar toi isoimman käärön. Se oli osoitettu "Katrille, joka oli vieruskumppanini koulussa ja oli salokyliltä kotoisin". Sukunimeä hän ei muistanut; mutta tälle Katrille hän oli suutaroinut parin kiiltonahkakenkiä, joissa oli korkeat, käyristetyt korot. Hän tiesi tunnossaan, että sen kauniimpaa kenkätyötä siirtokunnassa ei ikinä ollut tehty. "Ja vie hänelle terveiset, että tulee tänne minun luokseni niinkuin kotoa lähtiessä sanottiin", hän sanoi jättäessään käärön Gertrudin huostaan.
Mutta suurtalolliset tulivat Ingmarin luokse ja jättivät hänelle kirjeitä ja tärkeitä toimia. "Ja sitten sinä käyt kirkkoherran ja lautamiehen ja koulumestarin luona", he lopuksi aina sanoivat, "ja kerro heille, että olet omin silmin nähnyt meidän olevan hyvissä oloissa ja että me asumme oikeassa talossa emmekä maakuopissa, ja että me teemme työtä ja saamme kelvollista ravintoa ja että me elämme siivosti oikeiden ihmisten lailla."
Siitä lähtien kun Boo oli tavannut Ingmarin Josafatin laaksossa, olivat heidän välinsä olleet hyvin ystävälliset, ja Boo oli kaikkina joutohetkinään istunut Ingmarin luona, kun tämä taudin aikana oli muutettu erityiseen vierashuoneeseen. Mutta sinä päivänä, jolloin Gertrud oli Öljymäeltä tultuaan luvannut lähteä Ingmarin mukana Taalainmaahan, ei Boo ollenkaan pistäytynyt sairashuoneeseen. Ingmar kyseli häntä monta kertaa, mutta kukaan ei ollut Boota tavannut.
Boon poissaolo alkoi Ingmaria yhä enemmän vaivata, kuta pitemmälle päivä kului. Ensi hetkenä hän oli ollut Gertrudin myöntymisestä hyvillään ja onnellisena. Hän oli silloin ollut vain kiitollinen saadessaan luvan viedä hänet pois tästä vaarallisesta maasta, jonne Gertrudin oli hänen syystään ollut melkein pakko lähteä. Ja tosin hän yhä vieläkin oli siitä iloissaan, mutta vähitellen hänessä selveni selvenemistään se tunne, että hän ikävöi vaimoansa. Viimein hän ei enää voinut pitää mahdollisena koko tämän aikeensa toteuttamista. Väliin hänestä tuntui olevan pakko kertoa Gertrudille koko elämänsä, mutta tarkemmin mietittyään hän ei sitä kuitenkaan rohjennut. Saatuaan tietää hänen pitävän toisesta Gertrud varmaan heti ensimmäiseksi kieltäytyisi lähtemästä hänen kanssaan kotimatkalle. Eihän hän edes tiennyt, kenestä Gertrud piti, hänestä itsestäänkö vai jostakin muusta. Välistä hän oli luullut Boota siksi, mutta nyt viime aikoina hänen oli täytynyt huomata, ettei Gertrud koko siirtokunnassa oloaikanaan ollut rakastanut ketään muuta kuin sitä, jota hän kävi Öljymäellä odottamassa. Ja nyt hänen maailmaan palatessaan kenties vanha rakkaus Ingmariin herää hänessä uudelleen. Ja jos niin kävisi, silloin Ingmarin kai olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin ja koettaa tehdä hänet onnelliseksi, kuin koko elämänsä ajan kaipailla toista, jota ei koskaan voisi saada omakseen.
Mutta vaikka hän näin koetti omaa itseään vastustaa, hän kuitenkin yhä sitkeämmin kiintyi tuohon vastenmielisyyteen, joka häntä kiusasi. Kääre silmillä istuessaan hän näki alati edessään vaimonsa kuvan. Ihan nähtävästihän minut on määrätty kuulumaan hänen kanssaan yhteen, hän ajatteli. Ei kenelläkään muulla ole minuun mitään valtaa.
Tiedän jo, mistä syystä minä oikeastaan rohkenin ryhtyä tähän yritykseen, hän jatkoi. Tahdoin olla yhtä kunnon mies kuin isä. Samoin kuin hän nouti äidin vankilasta kotiin, minä aioin noutaa Gertrudin Jerusalemista. Mutta nyt minä käsitän, ettei se voi minulta käydä niinkuin isältä. Keskitiehen minä jään, sillä minähän pidän toisesta.
Iltapuolella Boo viimein tuli Ingmarin luo. Hän jäi ovensuuhun seisomaan, ikään kuin aikoen heti lähteä tiehensä. "Kuulin sinun kyselleen minua", hän sanoi. — "Niin kyselin", sanoi Ingmar, "nyt minä näet olen lähtöaikeissa." — "Tiedän jo, että se nyt on päätetty", Boo ihan lyhyesti virkkoi.
Ingmarin silmät olivat kääreessä. Hän käänsi päätään sinnepäin, missä Boo seisoi, ikään kuin olisi toivonut hänet näkevänsä. "Puheestasi kuuluu, että sinulla on kiire", hän sanoi. — "Onhan minulla yhtä toista askarta." Boo astui askelen oveen päin. — "Olisin muuten tahtonut kysyä sinulta hiukan."
Boo kääntyi takaisin huoneeseen, ja Ingmar alkoi uudestaan: "Mitenkähän on, Boo, etköhän sinä tahtoisi lähteä pariksi kuukaudeksi kotona käymään? Luulen, että äidistäsi olisi hyvin mieluista saada sinua nähdä." — "En käsitä, miten sinun päähäsi sellaista johtuu", sanoi Boo. — "Minä kyllä kustantaisin matkan, jos mielesi tekisi nyt lähteä mukaan", Ingmar jatkoi. — "Vai niin", Boo sanoi. — "Niin kyllä", sanoi Ingmar yhä enemmän innostuen, "äitisihän on minun ainoa tätini, ja tahtoisin häntä ilahduttaa sillä, että hän saisi kerran vielä nähdä sinua ennen kuolemaansa." — "Sinä kai veisit mukaasi vaikka koko siirtokunnan", Boo sanoi melkein ivallisesti.
Ingmar vaikeni kerrassaan. Muuta hän ei enää ollut osannut toivoakaan kuin että Boo lähtisi hänen mukanaan kotiin. Nyt minä uskon, että Gertrud ennemmin voi ruveta pitämään hänestä kuin minusta, kun hän vain lähtisi mukaamme, hän ajatteli. Hän on aina ollut Gertrudille uskollinen, niin, ja tottahan sekin jotakin vaikuttaa, kun hän itse pitää Gertrudista.
Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar kuitenkin alkoi uudelleen toivoa. Taisin vain tulla tyhmästi pyytäneeksi, hän ajatteli, oma syyni se kai on, ettei hän suostu. "No niin", hän sanoi ääneen, "totta puhuen minä tällä tarkoitin enimmäkseen vain omaa etuani." Boo ei vastannut. Ingmar kuulosti hetken aikaa vastausta, mutta jatkoi sitten, kun sitä ei tullut: "En oikein ymmärrä, mitenkä minä tulen Gertrudin kanssa toimeen tällä rasittavalla matkalla. Jos minun on kuljettava näin kääre silmillä, niin on aina vaarallista astua veneeseen tai veneestä pois, kun meitä soudetaan laivaan. Eikä ole helppoa kavuta köysitikapuissa ja muissa sellaisissa. Aina on hätä käsissä, että jospa sattuisi astumaan harhaan ja putoamaan mereen. Kun olisi miehinen mies mukana, tuntisi olevansa turvassa." — "Kyllä kai sinä siinä oikeassa olet." — "Eikä Gertrud taitaisi osata ostaa meille pilettejäkään." — "Sitä mieltä minäkin olen, että sinun pitäisi ottaa joku saattomies." — "Niin", sanoi Ingmar iloisesti, "kyllähän sinä sen ymmärrät, että minun on pakko saada joku täältä mukaan." — "Kysyisit Gabrielia. Hänen isänsä varmaan olisi iloissaan, kun saisi häntä nähdä."
Ingmar vaikeni taas. Aloittaessaan sitten uudestaan hän oli hyvin alakuloisena. "Olin ajatellut saada sinut lähtemään mukaani." — "Ei, älä veikkonen pyydä minua mihinkään sellaiseen", Boo sanoi. "Minun on niin hyvä olla täällä siirtokunnassa. Voithan sinä saada saattajaksi kenen muun tahansa." — "On siinä ero sillä kenenkä saa, sinähän olet matkustellut paljon enemmän kuin kukaan muu." — "En minä sittenkään voi lähteä."
Ingmar kävi yhä enemmän rauhattomaksi. "Tässä minä sitten olen pahasti pettynyt", hän sanoi. "Olisin luullut sinun jotakin tarkoittavan sillä, kun sanoit tahtovasi olla minun ystäväni." Boo katkaisi äkkiä hänen puheensa. — "Kiitoksia vain tarjouksestasi, mutta en luule sinun voivan keksiä sellaista syytä, joka muuttaisi mieleni, niin että nyt minä lähden pois omille askareilleni." Heti sen sanottuaan hän kääntyi ympäri ja meni tiehensä, ennen kuin Ingmar ennätti lisätä sanaakaan.
Kim Boo oli eronnut Ingmarista, ei hänellä olisi voinut huomata olevan mitään sellaista kiirettä, josta hän puhui. Hän meni vallan hitaasti portista ulos ja istui maahan suuren sykomoripuun juurelle. Oli jo ilta, päivänvalo oli jäljettömiin häipynyt, mutta tähdet ja pieni tuikkiva nousukuu loistivat kauniisti.
Tuskin viittä minuuttia hän oli siellä istunut, kun portti hiljaa aukeni ja Gertrud tuli ulos. Hän jäi hetkiseksi katselemaan ympärilleen, mutta sitten hän huomasi Boon. "Boo, sinäkö se olet?" hän sanoi ja tuli istumaan maahan hänen viereensä.
"Arvasinpa oikein, että täällä ulkona minä sinut tapaan", hän sanoi. — "Niin, täällähän me olemme istuneet monena iltana", sanoi Boo. — "Niin olemme", Gertrud sanoi, "mutta tämä kai on viimeinen." — "Niin, viimeinenhän se on."
Boo istui hyvin suorana ja jäykkänä, hänen äänensä oli kylmä ja kova, ikään kuin hän ei olisi paljon viitsinyt käydä koko puheenaiheeseen.
"Ingmar kertoi aikovansa pyytää sinua meille matkatoveriksi." — "Niin, jo hän sitä minulta kysyi", Boo sanoi, "mutta minä en suostunut." — "Tiesinhän minä sen, ettei sinua haluta lähteä mukaan", sanoi Gertrud.
He istuivat kauan aikaa aivan sanattomina, ikään kuin olisivat olleet toisilleen ventovieraita, mutta Gertrud käänsi vähän väliä kasvonsa Boohon päin ja katseli häntä. Boo istui pää hiukan jäykästi kenossa ja katsoi taivaalle.
Äänettömyyttä oli kauan kestänyt, kun Boo viimein sanoi kääntämättä katsettaan tähdistä tai muuten liikahtamatta: "Eikö sinua palella, kun istut ulkona näin kauan?" — "Lähdenkö minä sitten pois, sitäkös sinä tahdot?" sanoi Gertrud. Pään nyökkäyksellä Boo sen myönsi, mutta kaiketi hän ei luullut Gertrudin sitä pimeässä näkevän. Ääneen hän sanoi: "Kyllä minusta on hauskaa, että sinä täällä istut."
"Tulin tänne siitä syystä tänä iltana", Gertrud sanoi, "kun ei ole varmaa, tapaammeko enää toisiamme näin yksin ennen poislähtöäni. Ja ajattelin, että nyt minulla on tilaisuus kiittää sinua niistä kerroista, jolloin sinä aamuisin saatoit minua Öljymäelle." — "En minä sitä tehnyt kuin omaksi huvikseni", Boo sanoi. — "Kiittäisin sinua myöskin siitä kerrasta, jolloin kävit hakemassa vettä Paratiisinkaivosta", sanoi Gertrud hymyillen. Boo näytti aikovan vastata, mutta sanojen sijaan tuli vain nyyhkytyksen tapainen ääni.
Boon koko olento tuntui Gertrudista tänä iltana sanomattoman liikuttavalta, ja hän sääli häntä sydämensä pohjasta. Surku minun tulee häntä, kun hän ei koskaan enää saa minua nähdä, hän ajatteli. Hän on niin lujatahtoinen, ettei valita, ja kuitenkin hän on, sen tiedän, rakastanut minua koko ikänsä. Kun edes osaisin jotakin sanoa lohduttaakseni häntä! Voi, kun löytäisin sellaiset sanat, joita hän voisi mielensä huviksi muistella iltaisin istuessaan yksinään tässä puun juurella!
Mutta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että hänen omakin sydämensä ikään kuin rusentui surun kourissa ja että outo, kangistava virtaus valui hänen ruumistaan pitkin. Onhan totta, että minäkin vastedes monesti kaipaan Boota, hän ajatteli, meillä on viime aikoina ollut niin paljon puhumista. Minä olen nyt tottunut näkemään hänen seestyvän ja ilahtuvan, aina kun olemme yksiin sattuneet, ja oikein hyvää on tehnyt, kun on lähellä sellainen, joka aina on tyytyväinen minuun, vaikka millä lailla menettelen.
Hän istui ääneti vähän aikaa. Hän tunsi kaipauksen kasvavan aivan kuin äkkinäinen tauti. Mitä tämä on, mitä tämä on? hän ajatteli. Ei suinkaan Boosta eroaminen voi tuottaa minulle näin raskasta surua.
Yht'äkkiä Boo rupesi puhumaan. "Ajattelen tässä erästä asiaa", hän sanoi, "joka koko iltana ei ole väistynyt silmieni edestä." — "Kerro minulle mitä se on!" pyysi Gertrud innostuneena. Tuntui kuin hänen sydämensä olisi keventynyt heti kun Boo herkesi olemasta vaiti. — "Niin", Boo sanoi, "Ingmar mainitsi kerran jotakin siitä sahasta, joka hänellä on Ingmarilan likellä. Hän taisi sillä tarkoittaa, että minun pitäisi lähteä hänen mukanaan ja vuokrata se." — "Kovinhan Ingmar näyttääkin tulleen sinun ystäväksesi", sanoi Gertrud, "sitä sahaa hän pitää arvokkaimpana koko omaisuudestaan." — "Nyt sen sahan pärinä on soinut korvissani koko illan", Boo sanoi. "Koski pauhaa, ja sirkkeli helisee, ja pölkyt virrassa jyskivät kolhien toinen toistaan. Etpä usko, kuinka kauniilta ne äänet sointuvat. Ja sitten minä tässä ajattelen, miltä tuntuisi tehdä omintakeista työtä, olla jossakin oma isäntänsä eikä aina alistua tällaiseen siirtokuntaelämään."
"Vai niin, vai sellaista sinä näin äänettömyydessä ajatteletkin", Gertrud sanoi hyvinkin kylmästi, sillä hän tunsi tavalla tai toisella pettyneensä Boon puheesta. "Eihän sinun sitä tarvitse kauan uneksia, et kuin lähdet vain saattamaan Ingmaria kotiin."
"On minulla sentään muutakin mielessä", sanoi Boo. "Ingmar näetkös mainitsi vielä, että hänellä on siellä sahan lähellä valmiina hirret mökin rakennusta varten. Hän sanoi valinneensa sen paikaksi kosken yläpuolella parin suuren koivun välissä olevan mäentörmän. Ja nyt minä olen sitä mökkiä kuvitellut kaiken iltaa. Näen sen ihan selvästi sekä ulkoa että sisältä. Näen oven edessä vihreät kuusenhavut ja näen takassa palavan pystyvalkean. Ja kun sitten tulen sahalta kotia, näen jonkun seisovan ovensuussa minua vartomassa."
"Kuulehan Boo, nyt alkaa tulla kylmä", sanoi Gertrud keskeyttäen. "Eikö sinustakin ole parasta nyt lähteä sisään?"
"Vai sinun nyt tekee mielesi sisään!" sanoi Boo.
Mutta he eivät silti nousseet paikaltaan, vaan istuivat vielä kauan aikaa vieretysten, hyvin harvoin mitään virkkaen.
Kerran Gertrud keskeytti äänettömyyden sanoen: "Luulin sinun, Boo, rakastavan siirtokuntaa enemmän kuin mitään muuta, enkä olisi uskonut sinun millään maailman mahdilla siitä eroavan."
"Ei niin", Boo sanoi, "kyllä minä sentään jonkin vuoksi siitä luopuisin." Gertrud istui uudelleen mietteissään ja kysyi viimein: "Etkö tahtoisi minulle sanoa, mitä se olisi?"
Boo ei vastannut heti, vaan vasta pitkän aikaa arveltuaan ja melkein tukahtuvalla äänellä: "Voin mielellänikin sen sinulle sanoa. Silloin sen tekisin, jos se tyttö, josta minä pidän, tulisi sanomaan, että hän minua rakastaa."
Gertrud jäi niin äänettömäksi, että tuskin uskalsi hengittää.
Mutta vaikk'ei yhtään sanaa lausuttu, oli Boo kuitenkin kuulevinaan Gertrudin sanovan jotakin sellaista, että hän rakastaa häntä, tai saman asian joillakin muilla sanoilla, sillä hän rupesi heti jatkamaan vallan sujuvasti: "Saat nähdä, Gertrud, että sinun rakkautesi Ingmariin vielä kerran herää.
"Sinä olet ollut jonkin aikaa hänelle suutuksissasi siitä, että hän sinut petti, mutta nyt, kun olet antanut hänelle anteeksi, sinä taas alat pitää hänestä samoin kuin ennen." Hän pysähtyi odottamaan vastausta, mutta Gertrud oli vaiti. "Hirveätä olisikin jollet sinä pitäisi hänestä", Boo sanoi. "Muistahan, mitä kaikkea hän on tehnyt saadakseen sinut takaisin! Hän olisi tahtonut vaikka tulla sokeaksi ennen kuin lähteä ilman sinua kotiin." — "Niin, hirveätä se olisi, jollen minä hänestä pitäisi", Gertrud myönsi miltei sammuvalla äänellä. Hänelle selveni, että hänen sielunsa sisimmässä oli tähän päivään muuttumatta säilynyt se ajatus, ettei hän voinut pitää kenestäkään muusta kuin Ingmarista.
"En minä voi, Boo hyvä, nyt tänä yönä sitä päättää", sanoi Gertrud. "En tiedä, mikä minussa oikein on. Mutta älä nyt puhu minulle Ingmarista."
Ja sitten he taas vuorotellen ottivat puheeksi, että heidän pitäisi mennä sisälle, mutta jäivät kuitenkin alalleen, kunnes Katri Ingmarintytär tuli ulos ja huusi heitä. "Ingmar pyytää teitä molempia luokseen sisälle", hän sanoi.
Sillä aikaa kun Gertrud puheli Boon kanssa oli Katri nimittäin sattunut olemaan Ingmarin luona. Katri oli puhunut siitä, mitä terveisiä hän tahtoi lähettää Ingmarin mukana kotiin. Hän pitkitti tahallaan keskustelua, nähtävästi sen vuoksi, että hänellä oli Ingmarille jotakin sanomista, joka tuntui hänestä vaikealta lausua.
Viimein hän sanoi niin hitaasti ja välinpitämättömällä äänellä, että jokainen Ingmarien suvun tuntija olisi arvannut hänen tulleen pääasiaansa: "Ljungo Björn on äsken saanut kirjeen Petter veljeltään." — "Vai niin", sanoi Ingmar. — "Niin, nyt näen, että minä kohtelin sinua väärin silloin, kun kerran juteltiin minun kamarissani, kohta sinun tultuasi", Katri sanoi. — "Et ollenkaan", sanoi Ingmar, "sinä vain sanoit, mitä pidit oikeana." — "Ei niin, sillä nyt tiedän sinulla olleen pätevät syyt erota Barbroosta", Katri sanoi. "Ljungo Petter kirjoittaa, ettei koko ihminen ole mikään häävi." — "Minä en ikinä ole Barbroosta puhunut pahaa sanaa", sanoi Ingmar. — "Nythän kerrotaan, että sillä on lapsi siellä Ingmarilassa." — "Miten vanha se lapsi on?" Ingmar kysyi. — "Tässä elokuussa se kuuluu syntyneen." — "Se nyt ainakin on valhe", sanoi Ingmar iskien kädellään pöytään. Lyönti oli vähällä sattua Katrin käteen, joka oli pöydällä. — "Lyömäänkös nyt rupeat?" hän sanoi. — "En nähnyt, että kätesi oli siinä", Ingmar sanoi.
Katri puhui samasta asiasta vielä vähän aikaa, ja Ingmar alkoi heti rauhoittua. "Ymmärräthän, ettei minun ole sellaista hauska kuulla", hän sanoi. "Menisitkö sinä nyt viemään Ljungo Björnille minun terveiseni, ettei hän päästä sitä huhua liikkeelle, ennen kuin nähdään, onko se ihan totta." — "Kyllä minä pidän huolta, että hän pysyy vaiti", Katri sanoi. — "Ja sitten olisi hyvä, jos voisit toimittaa Boon ja Gertrudin käymään täällä minun luonani", Ingmar sanoi.
Kun Gertrud ja Boo tulivat sairashuoneeseen, istui Ingmar kyyryssä selin pimeässä nurkassa. Alussa he tuskin häntä huomasivatkaan. "Mitä sinä haluat, Ingmar?" sanoi Boo. — "Sitä teille tahdoin sanoa, että minä olen sitoutunut tehtävään, joka on yli minun voimaini", Ingmar sanoi. Hän istui huojutellen edestakaisin ruumistaan. — "Ingmar", sanoi Gertrud käyden lähelle häntä, "kertoisit nyt suoraan huolesi minulle! Emmehän me koskaan, lapsuudesta saakka, ole mitään toisiltamme salanneet." Ingmar istui yhä tuskissaan. Gertrud tuli ihan hänen luokseen ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Minäpä luulen arvaavani, mikä sinua vaivaa", hän sanoi.
Ingmar nousi äkkiä pystyyn. "Etkä tiedä, Gertrud, äläkä suotta arvaile", hän sanoi. Samassa hän otti lompakkonsa taskusta ja antoi sen Gertrudille. "Löydätkö siitä suurta kirjettä, joka on kirkkoherralle osoitettu?" — "Löydän", Gertrud sanoi, "tässä se on." — "Nyt minä pyytäisin sinua sen lukemaan", sanoi Ingmar. "Tai lukekaa se Boon kanssa yhdessä. Kirjoitin sen heti alussa tänne tultuani, mutta silloin minussa oli vielä miestä jättää se lähettämättä."
Boo ja Gertrud istuutuivat nyt pöydän ääreen lukemaan. Ingmar jäi istumaan nurkkaan. Siellä hän kuunteli, kun he käänsivät kirjeen lehtiä. Nyt he lukevat sitä kohtaa, hän ajatteli, ja nyt taas sitä. Nyt he ovat päässeet siihen asti, missä Barbroo kertoo minulle Birger Sven Petterinpojan juonesta, jolla hän sai meidät mieheksi ja vaimoksi. Nyt he ovat siinä kohdassa, kun hän osti hopeapikarin takaisin, ja nyt he ovat ennättäneet Stigge Börjenpojan kertomukseen asti. Ja nyt Gertrud saa tietää, etten minä enää pidä hänestä, nyt hän oikein näkee, minkälainen raukka minä olen.
Huoneessa oli hievahtamaton hiljaisuus. Gertrud ja Boo eivät liikahtaneet muulloin kuin lehteä kääntäessään. He tuskin näyttivät uskaltavan hengähtää.
Ja miten Gertrud voi käsittää sitä, että minä juuri tänään huomaan sen mahdottomaksi, että minun nyt, juuri hänen myönnyttyään, on mahdotonta olla hänelle sanomatta pitäväni Barbroosta? Ingmar ajatteli.
Ja ymmärränkö minä edes itse itseäni: mitenkä minun juuri silloin, kun kuulin Barbroosta parjauksia, tuntui mahdottomalta olla toiseen sidottuna? En ymmärrä enää, minkä vallan ohjissa kuljen; tokko edes enää lienen terve koko ihminen?
Hän kuunteli hartaasti, odotti lakkaamatta, että toiset edes jotakin virkkaisivat, mutta kuuli vain paperinlehtien ratinaa.
Viimein hän ei kestänyt enää kauempaa, vaan kohotti hyvin hiljaa siteen siltä silmältä, jolla vielä näki.
Sitten hän katsahti Boohon ja Gertrudiin. He lukivat yhä, ja molempain päät olivat niin liki toisiaan, että he istuivat miltei poski poskessa, ja Boo oli kiertänyt käsivartensa Gertrudin vyötäisille.
Ja mitä pitemmälle he lehti lehdeltä luvussaan ennättivät, sitä lähemmäksi toisiaan he painautuivat. Heidän poskensa olivat hehkuvan punaiset, he nostivat väliin päänsä kumarasta ja katsoivat syvästi toisiaan silmiin, ja heidän silmänsä olivat tavallista tummemmat ja säteilevämmät.
Kun he vihdoin olivat päässeet viime arkin loppuun, näki Ingmar Gertrudin painautuvan ihan Boon rintaa vasten, ja niin he istuivat syleillen toisiaan hyvin liikutuksen valtaamina ja juhlallisina. Tuskin he olivat muuta käsittäneetkään kaikesta lukemastaan, kuin että nyt ei mikään enää estänyt heidän rakkauttaan. Ja Ingmar liitti hiljaa ristiin suuret kätensä, jotka näyttivät vanhan, kärsineen ihmisen käsiltä, ja kiitti Jumalaa. Ja kauan kesti ennen kuin yksikään heistä kolmesta liikahti.
* * * * *
Siirtolaiset kokoontuivat suureen saliin pitämään aamurukousta. Se oli viimeinen tässä talossa pidetty hartaushetki, johon Ingmar ottaisi osaa. Hänen ja Gertrudin ja Boon piti parin tunnin perästä lähteä maitse Jaffaan.
Boo oli edellisenä päivänä kertonut mrs Gordonille ja parille muulle siirtokunnan johtajalle, että hän aikoi Ingmarin mukana lähteä kotipitäjään ja jäädä sinne. Hänen oli silloin täytynyt kertoa kaikki Ingmarin vaiheet. Mrs Gordon istui kauan miettien mitä oli kuullut ja sanoi sen jälkeen: "En luule kenenkään voivan ottaa omalletunnolleen, jos teemme Ingmarin vielä entistä onnettomammaksi. Siksi en tahdo estää sinua lähtemästä kotiin hänen kanssaan. Mutta minusta tuntuu, että tämmöinen lähtö saa sinut Gertrudin kanssa kerran vielä palaamaan luoksemme. Olen varma siitä, ettette koskaan ole muualla oikein tyytyväisiä."
Mutta jottei Ingmarin ja toisten lähdön edellä mitenkään hyvä sopu rikkoutuisi, päätettiin siirtokunnan muille jäsenille ilmoittaa vain, että Boo lähti Ingmaria ja Gertrudia saattamaan ollakseen apuna vaivalloisella matkalla.
Juuri ennen aamurukousten alkua talutettiin Ingmar kokoussaliin. Mrs Gordon nousi silloin ylös ja kävi häntä vastaan. Hän tarttui Ingmarin käteen ja talutti hänet viereensä istumaan. Hän oli asettanut mukavan tuolin hänelle ja hyvin huolellisesti auttoi häntä istuutumaan siihen.
Sitten miss Young, joka istui urkujen ääressä, aloitti aamuvirren, ja sitä seurasi tavallinen aamurukous.
Mutta kun mrs Gordon oli lopettanut lyhyen raamatunselityksen, joka hänen oli tapana pitää joka aamu, nousi vanha miss Hoggs ylös ja rukoili, että Jumala antaisi siunauksensa Ingmarin matkalle ja soisi hänen onnellisesti päästä kotiin. Sitten nousi amerikkalaisia ja syyrialaisia toinen toisensa jälkeen rukoilemaan, että Jumala johdattaisi Ingmarin totuuden oikeaan valoon.
Muutamat puhuivat hyvin kauniin sanoin. He lupasivat rukoilla joka päivä Ingmarin, rakkaimman veljensä, puolesta ja toivottivat hänelle jälleen terveyttä. Ja kaikki toivoivat, että hän palaisi Jerusalemiin.
Vieraiden puhuessa olivat ruotsalaiset äänettöminä. He istuivat vastapäätä Ingmaria ja katselivat häntä.
Ingmaria katsellessaan he ehdottomasti johtuivat ajattelemaan, miten turvallista ja rehellistä ja hyvin järjestettyä heidän vanhassa maassaan kaikki oli. Niin kauan kuin Ingmar oli täällä heidän joukossaan, he olivat olleet huomaavinaan jotakin siitä täälläkin. Mutta nyt Ingmarin lähtiessä alkoi turvattomuudentunne heitä ahdistaa. He tunsivat ikään kuin eksyneensä laittomaan maahan kaikkien niiden keskeen, jotka säästämättä ja armotta taistelivat keskenään ihmissieluista.
Ja sitten he alkoivat murhemielin ajatella kotia. He näkivät koko seudun ja sen talot ja vainiot. Ja ihmiset kulkivat rauhallisina ja hiljaa teillä, kaikki oli turvallista, päivät kuluivat vaihteluitta, ja toinen vuosi oli niin toisensa kaltainen, ettei niissä huomannut minkäänlaista eroa.
Mutta talonpoikain juuri muistellessa kotiseudun suurta hiljaisuutta johtui heidän mieleensä, miten huumaavan suurta nyt oli ollut joutua elämään, saada elämälleen oikea päämäärä ja päästä irtautumaan päivien harmaasta yksitoikkoisuudesta.
Ja eräs heistä kohotti äänensä ja alkoi rukoilla ruotsiksi ja sanoi:
"Minä kiitän sinua, Jumala, että olet antanut minun tulla
Jerusalemiin."
Sitten he nousivat toinen toisensa jälkeen ja kiittivät kaikki Jumalaa siitä, että hän oli johdattanut heidät Jerusalemiin.
He kiittivät häntä rakkaasta siirtolasta, joka oli heidän suuri ilonsa. He kiittivät häntä siitä, että heidän lapsensa jo pienuudesta asti saivat oppia elämään yhteishengessä kaikkien ihmisten kanssa. He odottivat, että nuorista tulisi paljon täydellisempiä kuin he itse olivat. He kiittivät vainoista ja kärsimyksistä, he kiittivät siitä ihanasta opista, jota heidät oli kutsuttu harjoittamaan.
Ei yksikään istuutunut todistamatta suuresta onnestaan. Ja Ingmar ymmärsi heidän sanoneen sen hänen takiaan, jotta hän saisi sen käsityksen ja niin kotonakin kertoisi, että he kaikki olivat onnellisia.
Heitä kuunnellessaan Ingmar oikaisihe tuolissaan hiukan suorempana istumaan. Hän kohotti päänsä pystympään, ja jäykkä piirre hänen suunsa ympärillä kävi selvemmäksi.
Viimein, kun todistusten tulva oli asettunut, miss Young viritti virren, ja sen jälkeen kaikki luulivat juhlan olevan lopussa ja nousivat lähteäkseen. Mutta silloin mrs Gordon sanoi: "Tänään laulamme myöskin ruotsalaisen laulun."
Silloin ruotsalaiset alkoivat saman laulun, jonka he olivat kotimaastaan lähtiessään laulaneet. "Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan."
Ja laulun kaikuessa kaikkien mieli heltyi, ja kyynelet tulvivat useimpain silmiin. Sillä nyt he taasen ajattelivat kaikkia niitä, joita heidän täytyi kaivata ja joita he eivät saaneet ennen tavata kuin taivaassa.
Mutta samassa kun laulu loppui nousi Ingmar ja koetti sanoa pari lausetta. Hän tahtoi lausua heille parisen sanaa ikään kuin viestinä siitä maasta, jonne hän taas lähti. "Minä ajattelen, että te täällä tuotatte suurta kunniaa meille kotona oleville", hän sanoi. "Minä ajattelen, että kaikki ilahtuvat tavatessaan teidät missä tahansa, taivaassa tai maan päällä. Ajattelen, ettei mikään ole niin kaunista kuin nähdä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin harjoittavat vanhurskautta."