PYHIINVAELLUKSELTA PALATTUA
Nyt on kerrottava mitä Barbroo Svenintyttärelle tapahtui Ingmarin lähdettyä Jerusalemiin.
Kun Ingmar oli ollut poissa kuukauden päivät, huomasi Ingmarilan Vanha-Liisa, että Barbroo oli ja pysyi levottomana. Hänen silmissään oli eukon mielestä aina ihmeellisen hurja katse. Enpä lainkaan ihmettelisi, hän ajatteli, jos hän jonakin päivänä tulisi mielenvikaan.
Eräänä iltapuhteena hän alkoi tutkistella Barbroota. "Minua ihmetyttää, mikä sinua oikein vaivaa", hän sanoi. "Pienenä tyttönä ollessani näin eräänä talvena Ingmarilan emännän silmissä samanlaisen tuikkeen kuin sinulla nyt." — "Oliko se se lapsensa surmaaja?" kysyi Barbroo vilkastuen. — "Oli", sanoi eukko, "ja nyt minusta alkaa tuntua kuin sinulla olisi sama mielessäsi." Barbroo ei vastannut tähän suoraan. — "Kun minä olen kuullut tuota vanhaa tapausta kerrottavan", hän sanoi, "olen kummastellut siitä vain yhtä seikkaa." Vanha-Liisa kysyi, mikä se sitten olisi. — "Sitä, että miksei hän lopettanut itseään myöskin."
Vanha-Liisa oli istunut kehräämässä. Hän laski kätensä pyörälle pysäyttääkseen sen ja loi silmänsä Barbroohon. "Ei ole ihme että sinun on ikävä odotella pienokaista nyt, kun miehesi on sinut jättänyt", hän sanoi hitaasti. "Hänellä ei tietysti lähtiessään ollut aavistustakaan siitä?" — "Emme sitä tienneet kumpikaan, ei hän enkä minä", sanoi Barbroo matalalla äänellä, ikään kuin suru olisi häntä niin painostanut, ettei hän kyennyt puhumaan. — "Mutta nyt sinä varmaankin kirjoitat hänelle." — "En", sanoi Barbroo, "ainoana lohtunani on juuri se, että hän on poissa." Eukko laski kauhuissaan kätensä rukin pyörältä. — "Sekö sitten muka on lohtua?" hän huudahti. Barbroo seisoi ikkunan luona tuijottaen suoraan eteensä. — "Etkö tiedä, missä kiroissa minä olen?" sanoi hän koettaen tehdä äänensä vakavaksi ja rauhalliseksi. — "Tiedän kyllä, ainahan jotakin selville saa, kun väenpirtissä käänteleikse", eukko sanoi. "Olen kuullut, että olet Surumäen sukua."
He olivat hetkisen vaiti. Vanha-Liisa polkea suristi rukkiaan, vähän väliä katsahtaen Barbroohon, joka seisoi vielä ikkunan ääressä, silloin tällöin vavahdellen ikään kuin horkassa. Noin viiden minuutin päästä eukko keskeytti työnsä ja kävi ovea kohti. "Mihin menet?" Barbroo kysyi. — "Saatanhan tuon sanoa. Menen etsimään jotakin ihmistä, joka kirjoittaisi Ingmarille."
Barbroo asettui ihan hänen tielleen. — "Jätä se tekemättä", hän sanoi.
"Ennen kuin se kirje on kirjoitettu, olen minä jo Långforsin koskessa."
He seisoivat nyt vastatusten katsellen toisiaan. Barbroo oli kookas ja väkevä. Vanha-Liisa luuli hänen aikovan väkisin häntä pidättää. Mutta äkkiä Barbroo purskahti nauruun ja väistyi tieltä. "Kirjoita vain", hän sanoi, "ei se minua haittaa. Silloin minun on vain tehtävä loppu tästä ennemmin kuin aioin." — "Ei sentään", sanoi eukko, joka huomasi parhaaksi olla varuillaan Barbroon kanssa, kun hän oli niin toivottomana. "En minä kirjoita. En tahdo pakottaa sinua maltittomiin tekoihin." — "Ei, kirjoita vain!" sanoi Barbroo. "En minä sillä pidä väliä. Ymmärräthän, että minun kuitenkin täytyy lopettaa itseni. Ja kenellähän olisi tuntoa pitkittää tällaista kurjuutta iänkaiken."
Eukko meni takaisin rukin ääreen ja istuutui kehräämään. "Etkös lähde
kirjettä toimittamaan?" sanoi Barbroo kulkien hänen jäljessään. —
"Saisikohan sinun kanssasi puhua pari järkevää sanaa", sanoi
Vanha-Liisa. — "Miks'ei", Barbroo sanoi, "puhu pois vain."
"Ajattelen sillä lailla", Vanha-Liisa sanoi, "että lupaisin pitää kaikki salassa, jos vain sinä suostut jättämään lapsen vahingoittamatta ja itsesi myöskin, kunnes nähdään, käykö niinkuin sinä luulet." Barbroo jäi seisoalleen miettimään. — "Lupaatko, että sitten saan tehdä, mitä tahdon?" — "Lupaan", sanoi eukko, "sitten saat tehdä mitä haluat, sen minä lupaan." — "Olisi minun mielestäni sen saman vallan hyvin voinut tehdä yksin tein", sanoi Barbroo välinpitämättömän näköisenä. — "Olen viime aikoina luullut sinun ennen kaikkea toivoneen, että Ingmar saisi sovittaa, mitä on rikkonut", sanoi eukko, "mutta tuskin siitä nyt mitään tulee, jos hän saa kuulla sellaisia uutisia." Barbroo säpsähti ja koetti sydäntään. — "Käyköön sitten sinun tahtosi mukaan", hän sanoi, "mutta se on raskas lupaus. Sinun tulee tarkkaan muistaa, ettet petä minua."
He pitivätkin hyvin sopimuksensa. Vanha-Liisa ei ilmaissut asiaa kenellekään, ja Barbroo oli sen jälkeen niin varuillaan, ettei kukaan aavistanut mitä hänelle piti tapahtua. Hänen onnekseen tuli sinä vuonna aikainen kevät. Lumi suli metsistä jo maaliskuussa. Barbroo antoi heti ensimmäisten vihreiden korsien maasta kohottua ajaa osan elukoita karjamökille, joka oli kaukana yksinäisellä salolla. Hän itse lähti Vanhan-Liisan kanssa sinne niitä hoitamaan.
Sitten toukokuun lopulla lapsi syntyi. Se oli tälläkin kertaa poika, mutta paljon huonomman näköinen kuin se, joka Barbroolle syntyi edellisenä keväänä. Se oli pieni ja heikko ja kirkui alituiseen. Kun Vanha-Liisa näytti lasta Barbroolle, hymyili tämä katkerasti. "Suotta sinä pakotit minun elämään tuon lapsen takia", hän sanoi. — "Ei kukaan niin pienestä näe, mikä siitä vielä voi tulla", eukko sanoi. — "Muista nyt lupauksesi, että annat minun tehdä, mitä tahdon", sanoi Barbroo lujasti. — "Kyllä muistan", eukko sanoi, "mutta ensin minun täytyy tietää, että se on sokea." — "Älä ole olevinasi niin tietämätön, kun kuitenkin näet, minkälainen tämä lapsi on", sanoi Barbroo.
Barbroo itse oli huonompana kuin viime kerralla. Koko ensi viikon hän oli niin heikko, ettei voinut nousta sängystä. Lapsi ei maannut tuvassa, vaan eukko oli kätkenyt sen pieneen latoon, joka oli karjamökin tanhualla. Hän hoiti sitä yötä päivää, juotti sille vuohenmaitoa ja sai vaivaa nähden sen pysymään hengissä. Pari kertaa päivässä hän toi sen sisään tupaan. Silloin Barbroo aina kääntyi seinään päin, jottei tarvitsisi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Vanha-Liisa seisoi karjamökin pienessä ikkunassa ja katseli ulos. Hän piteli lasta käsivarsillaan, se kirkui tapansa mukaan, ja eukko säälitteli itsekseen sen pienuutta ja kurjuutta. "Kas, kas", sanoi hän äkkiä ja kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, "tuolta tulee oikein kylävieraita." Hetken perästä hän toi pojan Barbroolle. "Ota sinä lapsi siksi aikaa. Menen tästä tulijoiden luokse ja kiellän heitä sisään tulemasta, kun sinä olet sairas." Hän laski lapsen vuoteelle, ja Barbroo antoi sen maata koskematta siihen. Se kirkui koko ajan voimainsa takaa. Vanha-Liisa tuli hetken päästä takaisin. "Tuon lapsen kirkuna kuuluu yli koko salon", hän sanoi. "Jollet saa sitä vaikenemaan, niin mahdotonta sitä on pitää ihmisiltä salassa." Sitten hän lähti uudelleen, eikä Barbroo tiennyt muuta keinoa kuin tarjota lapselle rintaa.
Eukko oli kauan aikaa ulkona. Hänen takaisin tullessaan lapsi nukkui, ja Barbroo makasi kyljellään ja katseli sitä. "Älä ole peloissasi", sanoi Vanha-Liisa. "Eivät he mitään kuulleet ja lähtivätkin ihan toiseen suuntaan kulkemaan." Barbroo katsahti häneen raskaasti. — "Nyt luulet varmaan tehneesi hyvin", hän sanoi. "Etkö luule minun ymmärtävän, ettei siellä ulkona ketään ollut, peloitit vain minua saadaksesi minut ottamaan lapsen." — "Voin viedä sen uloskin, jos niin on", eukko sanoi. — "Maatkoon nyt tuossa niin kauan, kunnes herää."
Illemmällä eukko taas tahtoi viedä pojan pois. Se oli silloin ääneti ja hyvällä päällä ja aukoi ja sulki pikku käsiään. "Missä sinä pidät häntä öisin?" Barbroo kysyi. — "Se makaa tuolla ulkona heinäladossa." — "Annatko sinä hänen maata siellä kuin kissanpoikasen?" — "En luullut tämän lapsen olosta niin suurta väliä pidettävän. Mutta saa se olla sisällä tuvassakin, jos niin tahdot."
Kun poika oli kuusipäiväinen, istui Barbroo vuoteella katsellen, miten eukko kapaloi sitä. "Sinähän pitelet sitä vallan kehnosti", Barbroo sanoi, "ei ole ihmekään, että hän huutaa niin kovin." — "Olen minä ennenkin lapsia hoitanut", eukko sanoi. "Luulen minä ymmärtäväni ne asiat yhtä hyvin kuin sinäkin." Barbroo oli hetken vaiti, mutta ajatteli itsekseen, ettei hän ollut ikinä nähnyt kenenkään pitelevän lasta niin pahasti. — "Sinähän kolhit poikaa niin, että sen kasvot ovat ihan mustansiniset", hän sanoi kärsimättömästi. — "Pitäisikö muka mokomaa vaihdokasta vaalia kuin prinssiä ikään!" sanoi eukko vihoissaan, "mutta kosk'en minä kelpaa, niin koeta itse." — Ja tämän sanottuaan hän lennätti lapsen Barbroolle ja lähti ulos.
Barbroo otti lapsen vastaan. Hän kapaloi sen ja sai pojan pian vaikenemaan ja rauhoittumaan. "Näetkös, että nyt se on vaiti", sanoi hän ylpeän näköisenä, kun Liisa tuli takaisin. — "Aina toki ennen minun lapsenhoitoani on kiitetty, minkä minä olen kuullut", sanoi eukko uudelleen ja oli pitkän aikaa nyreillä nenin.
Tämän jälkeen Barbroo kuitenkin otti lapsen omaan hoitoonsa. Eräänä päivänä, kun hän vielä oli makuulla, pyysi hän Liisalta puhdasta kapaloriepua. Eukko vastasi, ettei hänellä ollut yhtään. Kaikki olivat juuri pesussa. Barbroo punehtui, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. "Tätä lasta hoidetaan kuin kerjäläisakan kakaraa", hän sanoi pikaisuudessa. — "Sinun olisi itsesi pitänyt sitä hiukkasen ajatella", sanoi eukko. "Mutta sanopa, millä ihmeen tavalla olisit toimeen tullut, jollen minä olisi keräillyt kaikenlaisia vaatekappaleita ja tuonut mukanani." Kaikki muistui taas Barbroon mieleen. Hänen menneentalvinen synkkä epätoivonsa valtasi nyt hänet, niin että hän uudestaan kävi ankaraksi. — "Parempi tämän lapsen olisi ollut vaikkapa ilman mokomaa hoitoa", hän sanoi.
Seuraavana päivänä Barbroo nousi jalkeille. Hän otti esiin neulan ja lankaa ja alkoi leikellä lakanaa kappaleiksi ommellakseen siitä vaatteita pojalle. Hetken aikaa sitä tehtyään hän joutui uudelleen synkkiin ajatuksiinsa. Eipä oikein kannata ruveta sille tällaisia laittelemaan. Parasta olisi, kun heittäytyisin suohon sen kanssa; sinne meidän molempain kumminkin on mentävä.
Hän lähti ulos katsomaan Vanhaa-Liisaa, joka lypsi lehmiä, ennen kuin niitä ajettiin metsään. "Tiedätkö sinä, Liisa, kuinka pitkän ajan päästä siitä saa selvän, näkeekö se lapsi?" — "Menee siihen vielä noin kahdeksan päivää tai ehkä parisen viikkoa, ennen kuin voi olla ihan varma", eukko vastasi. — Barbroo meni takaisin sisään jatkamaan työtään. Sakset eivät leikatessa käyneet tasaisesti, kun hän tunsi kättänsä vapisuttavan. Pian hänen ruumiinsa rupesi tutisemaan joka paikasta, ja hänen täytyi keskeyttää työnsä vähäksi aikaa. Hyvä Jumala, miten minun laitani oikein on! Voiko olla mahdollista, että minä siitä tulin näin vavistuttavan iloiseksi, kun saan pitää poikaa muutamia viikkoja huostassani?
Vanha-Liisa sai nyt täällä metsässä paljon häärimistä. Hänen täytyi yksinään sekä ajaa karja laitumelle että pitää koko maitopuolesta huolta. Barbroo ei huolinut muusta kuin pojan vaalimisesta eikä ollenkaan joutanut eukkoa auttamaan. "Pitäisi sinun, Barbroo, toki tehdä jotain muutakin eikä vain istua tuohon poikaan tuijottamassa", eukko sanoi kerran, kun oli koko päivän puuhaamisesta vallan katketakseen väsynyt. Barbroo nousi ja lähti menemään ulos karjamökistä, mutta kääntyi jo kynnyksellä. — "Saat sitten kesällä apua", hän sanoi. "Näinä päivinä minä en tahdo lähteä pojan luota."
Kun Barbroo nyt oppi yhä enemmän rakastamaan lasta, ajatteli hän samalla itsekseen, että hän tekisi sille kaikkein armeliaimmin, jos toteuttaisi ensi aikeensa. Se pysyi alati heikkona ja sairaalloisena. Se ei ruvennut oikein kasvamaankaan, vaan jäi melkein yhtä pieneksi kuin oli ollut maailmaan tullessaan. Ja kaikkein enimmän Barbroota huolestutti, kun sen silmät aina olivat turvoksissa ja verestävinä. Tuskin se edes yrittikään nostaa silmäluomiaan.
Sitten Vanha-Liisa eräänä päivänä alkoi ihan kuin sattumalta puhua lapsen iästä. "Nyt, Barbroo, poika on jo kolmen viikon vanha." — "Eipäs ole", sanoi Barbroo, "ei kuin huomenna vasta." — "Vai niin", sanoi eukko, "minä kai sitten laskin väärin, mutta kyllä olen muistavinani, että keskiviikkona se syntyi." — "Mikä sinun on, kun et sallisi minun pitää häntä vielä edes yhtä päivää!" Barbroo sanoi.
Seuraavana aamuna Vanha-Liisa pukeutuessaan sanoi Barbroolle: "Täällä lähitienoilla alkavat laitumet olla lopussa. Täytyy ajaa lehmät vähän kauemmas metsään. Illaksi minä kyllä ehdin kotiin." Barbroo kääntyi kiivaasti häneen päin, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta puristi huulensa suppuun ja oli vaiti. "Aioitko jotakin?" eukko kysyi. Hänestä näytti kuin Barbroon olisi tehnyt mieli pyytää häntä jäämään kotiin. Siitä ei sentään mitään tullut.
Illalla eukko hiljalleen ajoi karjaa kotiinpäin. Hän kulki ja huhuili lehmiä, jotka oiustivat milloin miltäkin puolen tietä ja seisahtuivat nyhtämään jokaista vihreää mätästä. Eukon maltti loppui. Pitkin matkaa hän äyski noille junkkareille. "Niin no", hän lopuksi sanoi, "ei sinun, Liisa, kannata tuolla lailla innota. Kyllä kotiin kiireettäkin ehtii näkemään, mikä siellä odottaa."
Hänen avatessaan karjamökin ovea istui Barbroo kiikuttaen poikaa povellaan ja laulaen sille. "Voi hyvä Jumala, miten kauan sinä, Liisa, viivyttelet!" hän huudahti. "En ymmärrä, mikä nyt tässä hädässä auttaa. Katsohan, miten sen pojan iho on rohduksissa." Ja hän tuli näyttämään paria punaista täplää lapsen kaulassa. Vanha-Liisa oli jäänyt kynnykselle seisomaan, löi ihmeissään käsiään yhteen ja nauroi. Barbroo katsoi häneen vallan hämillään. "Eikö nuo rohtumat sitten ole vaarallisia?" hän sanoi. — "Kyllä ne huomiseksi paranevat", sanoi eukko yhä uudestaan purskahtaen nauruun. Barbroo kummasteli sitä yhä enemmän, mutta muisti viimein, kuinka hädissään eukko varmaankin oli tämän päivää ollut. — "Niin, olisi kyllä meille kaikille ollut parasta, jos olisin sen tehnyt", hän sanoi, "se kai sinunkin tarkoituksesi oli, koska lähdit täksi päiväksi tiehesi." — "Viime yönä minä maatessani ajattelin, mitä oikein tekisin", eukko vastasi, "ja silloin joku ääni minulle sanoi, että tuo se kyllä paraiten pitää itsestään huolen, jos minä jätän sinut sen kanssa yksiksesi."
Kun kaikki ilta-askareet oli tehty ja he olivat levolle rupeamassa, sanoi eukko Barbroolle: "Saako nyt lapsi varmasti jäädä eloon?" — "Saa", Barbroo sanoi, "jos Jumala tahtoo antaa sille terveyttä, jotta minä saan sen pitää." — "Mutta jospa siitäkin nyt tulee sellainen vähämielinen ja sokea lisäksi?" — "Sellainen hän kyllä on, sen minä jo tiedän", Barbroo sanoi, "mutta sittenkään minä en saata sille mitään pahaa tehdä. Olen kiitollinen, kun sellaisenakin saan hänet pitää hoidossani."
Eukko istui sängynlaidalle ja mietiskeli. "Kun nyt kerta näin on käynyt", hän sanoi, "niin kai sinä tästä kirjoitat Ingmarille." Barbroo näytti vallan kauhistuneelta. — "Luulin sen olevan sinun mieleesi, että tämä lapsi saa jäädä eloon", hän sanoi, "mutta jos sinä Ingmarille kirjoitat, silloin en takaa, mitä teen." — "Mitenkäpä ihmeellä sinä muutenkaan tästä selviät?" eukko sanoi. "Voihan kuka tahansa joskus saada tietää, että sinulla on lapsi ja sitten kirjoittaa tai kertoa sen hänelle." — "Minä ajattelinkin koettaa pitää tätä kaikkea salassa, kunnes Ingmar joutuu Gertrudin kanssa naimisiin."
Vanha-Liisa istui taas ääneti ja mietti näitä sanoja kotvan aikaa. Hän näki niin selvästi Barbroon halun heittäytyä vaikka minkälaiseen onnettomuuteen, ettei uskaltanut ruveta hänen kanssaan väittelemään. "Sinä olet ollut kovin hyvä meitä kaikkia Ingmarilan vanhuksia kohtaan", eukko viimein hitaasti sanoi. "Eipä ole kumma, jos tahdomme pitää sinut vastakin emäntänämme." — "Jos minä jonkin kerran olen sinulle hyvää tehnyt, niin sen sinä tuhatkertaisesti korvaat, kun tottelet minua tässä asiassa."
Sovittiin sitten Barbroon tahdon mukaan, eikä koko kesänä kukaan saanut tietää lapsen olemassaolosta. Kun vieraita sattui karjamökille tulemaan, pantiin poika heinälatoon piiloon. Se Barbroota vain huolestutti, miten hän saa sen salatuksi syksymmällä, kun hänen täytyy palata takaisin kylään. Sitä hän mietti ja aprikoi joka päivä.
Mutta tunti tunnilta hänen rakkautensa lapseen yhä kasvoi, ja samalla hänen mielensä rauhattomuus hiukan väheni. Poikakin alkoi vähitellen vahvistua, vaikka sen kasvaminen ja varttuminen yhä vielä kävi hitaasti. Kaiken kesää se pysyi pahana itkemään, ja silmäluomet olivat aina turvoksissa ja punaisina, niin että tuskin sietivät olla auki. Barbroo ei hetkistäkään epäillyt, että lapsi oli mielipuoli, ja vaikk'ei hän nyt ajatellut muuta kuin antaa hänen elää, oli hänellä kuitenkin pojan tähden monta tukalaa hetkeä. Useimmiten ne sattuivat öisin, ja silloin hän tavallisesti nousi ja asettui katselemaan lasta. Sillä oli hyvin rumat kasvot, kellahtava iho ja ohut punaisensekainen tukka. Nenä oli hyvin lyhyt ja alahuuli liian iso, ja nukkuessaan se kurtisti silmäkulmiaan niin, että otsaan tuli syvät rypyt. Siinä poikaa katsellessaan Barbroosta tuntui, että nuo olivat oikean älypuolen kasvot, ja hän makasi valveillaan koko yön ja itki sitä, että hänen pojastaan tulee sellainen raukka. Mutta lapsi heräsi aikaisin aamulla, lepäsi kyllältä nukkuneena ja hyvätuulisena vasussa, joka sille oli laitettu heijaksi, ja ojenteli käsiään Barbroota kohti, kun hän sille puhui. Silloin Barbroo uudelleen tyyntyi ja malttoi mieltään. "Tokkohan ne toiset, joilla on terveitä lapsia, voivat niin rakastaa niitä kuin minä tätä vaivaisraukkaa", hän sanoi Vanhalle-Liisalle.
Aika kului, ja kesän loppu jo läheni. Barbroo ei vielä ollut päässyt selville pulmasta, miten hän kotiin tultuaan onnistuisi pitämään lasta salassa. Väliin ei tuntunut olevan muuta neuvoa jäljellä kuin matkustaa maasta pois.
Syyskuun alussa oli kerran pimeä ja kolkko ilta. Ulkona satoi ja tuuli, ja Barbroo ja Liisa istuivat lämmitellen takkavalkean ääressä. Barbroo makuutti lasta polvillaan, ja tapansa mukaan hän istuessaan mietti, kuinka voisi estää Ingmaria saamasta mitään tietää.
Muuten hän tulee minun luokseni takaisin, hän ajatteli. En tiedä, millä tavalla hänet saan ymmärtämään, että minä tahdon yksin kantaa taakkani.
Juuri hänen sitä ajatellessaan karjamökin ovi ihan arvaamatta aukeni ja muuan kulkija tuli sisään.
"Jumala rauhan antakoon", mies tervehti. "Olipa onni, että osuin tupaanne. En olisi päässyt kylille tässä pilkkopimeässä, mutta silloin pisti päähäni, että Ingmarilan karjamökkihän kuului olevan näillä tienoin."
Mies oli köyhä vaivainen, joka ennen aikaan oli elellyt kulkukauppiaana. Nyt hänellä ei ollut rihkamata kaupan, vaan hän kierteli kerjuulla. Tuskin hän sentään oli niin köyhä, että hänen olisi ollut pakko elää toisten armoilla, mutta hän ei enää voinut lakata kulkemasta talojen väliä ja utelemasta kuulumisia.
Ensi katseellaan hän karjamökissä tietysti huomasi lapsen. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän sen näki.
"Kenenkäs tuo on?" hän heti kysyi. Naiset olivat kumpikin hetkisen vaiti, mutta sitten Vanha-Liisa sanoi lyhyesti ja vakaasti: — "Se on Ingmar Ingmarinpojan."
Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen, kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan. "Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi. Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden."
Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä, että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon, joka ei ollut siitä tietääkseen. — "Vai niin, vai kuukauden se vasta on", hän sanoi. — "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä.
Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. — "Hyvä, sitä minä odotankin", Barbroo sanoi.
"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan valehtelemaan?" — "Ei minun muu auttanut." — "Ja uskot vielä, että Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" — "Ei ole tarkoituskaan, että hän sitä salaa." — "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei tämä ole Ingmarin lapsi?" — "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää heidät siihen uskoon." — "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut suostumaan", eukko sanoi. — "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen."
Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin. Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä.
Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin vaikeata saada heitä tottelemaan.
Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään. "Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi.
Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua kohtelee kunnioittavasti."
Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä, että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa.
Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa kanssa tekemistä.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita. Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin, mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa.
Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta, mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta, ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen.
Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne.
Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa, onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo.
"Ei, emme me Ingmarin kanssa mene naimisiin", hän sanoi. Toinen huokasi ja kääntyi oveen päin. — "En voinut uskoa sitä, ennen kuin omin korvin kuulin."
Barbroo ajatteli vain, mitä vaikeuksia hänelle tästä koituu. Ingmar tulee nyt kotiin vallan vapaana miehenä ja kaiketi vielä yhtä rakastuneena häneen kuin matkalle lähtiessään. En ikimaailmassa minä nyt tohdi antaa hänen aavistaa, että hän on lapsen isä, Barbroo ajatteli. Tiedänhän, ettei hän ilkeäisi olla ihmisten ilmoilla, jos jättäisi minut yksinäni ponnistelemaan sairaan lapsen kanssa. Hän pyytäisi kyllä minua uudestaan vaimokseen, enkä minä voisi sitä kieltää, ja silloin sama surkeus alkaisi taas alusta. Mutta kovalle ottaa sekin, kun koko elämänsä saa kärsiä ansaitsematonta häpeää.
Juuri kynnyksellä seisoessaan hän kääntyi Gertrudiin päin. "Ingmar ei kai nyt tahdo tulla kotiinsa", hän sanoi matalalla äänellä. — "Ehkei hänen ole luvallista mennä kotiinsa, ennen kuin te olette saaneet oikean avioeron", sanoi Gertrud. — "Tokkopa hän muutenkaan lähtisi kotiin", arveli Barbroo.
Gertrud riensi silloin Barbroon luo. "Kuulehan, minäpä luulen, että sinä valehtelet omaksi syyksesi", hän puhkesi puhumaan. "Sitä minä olen koko ajan sanonut, ja nyt sinut nähtyäni minä olen siitä varma." — "Miten minä voin valehdella?" Barbroo sanoi. "Minullahan on lapsi." — "Sinä kohtelet Ingmaria väärin", sanoi Gertrud. "Et usko, kuinka hän sinua kaipaa. Hän joutuu turmiolle koko mies, jollet ilmoita hänelle totuutta." — "Ei siinä mitään ilmoittamista ole", sanoi Barbroo.
Gertrud seisoi katsellen häneen sellaisin silmin, kuin olisi niillä tahtonut häntä pakottaa. "Saisitko sinä lähetetyksi sanaa Ingmarille?" sanoi Barbroo. — "Tottahan minä hänelle sanan saan menemään." — "Ilmoita sitten hänelle, että Vahva-Ingmar on kuolemaisillaan. Ingmarin pitäisi tulla kotiin sanomaan hänelle hyvästit. Minua hänen ei tarvitse tavata." — "Miksei, kyllä teidän kummankin olisi parasta tavata toisenne", Gertrud sanoi.
Barbroo kääntyi uudelleen oveen päin, mutta sen avattuaan hän kääntyi takaisin. "Eihän liene totta, että Ingmar on sokea?" — "Hän menetti toisen silmänsä, mutta toinen on nyt terve." — "Kiitos nyt tästä", sanoi Barbroo. "Oli oikein hauska saada nähdä sinua", hän lisäsi ja katsoi ystävällisesti Gertrudiin. Sen jälkeen hän sulki oven ja poistui.
Tästä oli nyt noin tunti kulunut. Ingmar oli menossa Ingmarilaan heittämään hyvästiä Vahvalle-Ingmarille. Hän ei kulkenut nopeasti, näytti kuin joka askelesta olisi ollut paljon vaivaa.
Vähän matkan päässä tienvieressä oli pieni kallellaan oleva mökki, ja melkoisen kaukaa Ingmar näki erään miehen ja naisen astuvan ulos sen ovesta. Mies oli köyhän ja resuisen näköinen, ja Ingmar oli huomaavinaan, että nainen pisti jotakin hänen käteensä. Sen jälkeen nainen lähti kiireesti tietä myöten astumaan Ingmarilaan päin.
Kun Ingmar kulki tuvan ohi, seisoi mies vielä kynnyksellä. Hän käänteli ja luki muutamia hopearahoja, jotka olivat hänen kourassaan. Ingmar tunsi hänet oitis. Se oli Stigge Börjenpoika.
Stigge ei nostanut silmiään ennen kuin Ingmarin ohimentyä. Silloin hän rupesi huutamaan häntä. "Varro, Ingmar, varrohan! No, mutta odota nyt, hyvä ihminen, sillä minulla on asiaa!" Hän juoksi tielle seisomaan, mutta kun Ingmar yhä eteni taakseen katsomatta, näytti hän kiukustuvan. "No niin, se on oma syysi", hän huusi, "olisin muuten kertonut sinulle ilahduttavan seikan."
Kotvasen päästä Ingmar jo oli tavoittamaisillaan sen naisen, joka oli Stigge Börjenpojan luota lähtenyt. Naisella oli nähtävästi kiire ja hän riensi minkä voi. Kun hän kuuli jonkun ehättävän jäljestäpäin, luuli hän sitä Stiggeksi ja sanoi päätään kääntämättä: "Tyydy nyt siihen, mitä sinulle annoin. Enempää rahaa minulla ei ole." Ingmar ei sanonut mitään, vaan kulki yhä kovemmin. "Saat ensiviikolla lisää, kun et vain tästä Ingmarille virka", nainen sanoi. Samassa Ingmar oli tavoittanut hänet ja laski kätensä hänen olalleen. Nainen tempautui irti ja kääntyi tiuskahtaen ympäri.
Nähdessään nyt, että se, joka hänen takanaan seisoi, oli Ingmar eikä Stigge, hän hyvin iloisesti hämmästyen löi käsiään yhteen. Mutta kun heidän katseensa sattuivat yhteen, kohosi Ingmarin käsivarsi hitaasti ylös ja hänen otsansa kurtistui syviin ryppyihin. Hän näytti olevan halukas nujertamaan hänet maahan.
Nainen ei pelästynyt. Hän seisoi paikallaan ja vilkaisi kerran
Ingmariin, mutta väistyi sitten hiljaa hänen tieltään. "Ei toki,
Ingmar", hän sanoi, "älä minun tähteni tee itseäsi onnettomaksi!"
Ingmar päästi kätensä painumaan. "Sitten minä pyydän sinulta anteeksi", hän sanoi vastahakoisesti ja kylmästi. "En kärsinyt nähdä sinua Stiggen seurassa." Barbroo vastasi hyvin hiljaa: "Älä luule, etten minä olisi kiitollinen, jos kuka tahansa minut vapauttaisi tästä elämästä."
Sanaakaan sen enempää virkkamatta Ingmar lähti astumaan tien toista puolta aivan ääneti. Barbrookin kulki ääneti. Vähän väliä kyynelet pulpahtivat hänen silmiinsä. Voi voi tuota miestä, joka ei edes tahdo puhua kanssani, kun näin pitkästä aikaa viimein tavataan! Voi voi, mihin onnettomuuteen me kumpikin jouduimme!
"Varmaan minun olisi parempi sanoa hänelle totuus.", hän välistä ajatteli. "Minä en voi kestää tätä hänen ylenkatsettaan. Parempi on sanoa hänelle totuus ja sen jälkeen surmata itseni."
Yht'äkkiä hän päätti yrittää puhua Ingmarin kanssa. "Et kysy, miten Vahvan-Ingmarin laita on." — "Pianhan joudutaan perille, jotta saan itse nähdä", Ingmar sanoa jurautti.
"Hän tuli tänä aamuna minun luokseni", Barbroo sanoi, "ja kertoi yöllä saaneensa sanan, että hän tänään kuolee." — "Eikös hän ole sairas?" kysyi Ingmar. — "Hän on kaiken vuotta kärsinyt kolotustautia ja on myötäänsä valitellut, kun ei sinua kuulunut takaisin, jotta hän olisi päässyt kuolemaan. Hän sanoi, ettei hän voi täältä päästä, ennen kuin sinä palaat pyhiinvaellukselta." — "Mutta eikö hän tänään ole erityisen sairas?" — "Ei ole, samanlaista se on kuin ennenkin, mutta hän uskoo varmasti kuoleman olevan tulossa ja on jo varuilta mennyt makuulle peräkamarin sänkyyn. Hänen päähänsä on nyt pistänyt, että hänen kuolinvuoteensa pitää olla ihan samanlainen kuin isäsikin, ja kirkkoherra ja lääkäri oli välttämättä noudettava hänen luokseen, koska heidät oli Suur-Ingmarillekin haettu. Hän kyseli myöskin sitä kaunista ryijyä, joka oli Suur-Ingmarin peittona, mutta sitä meillä ei enää ollut tallella. Se oli huutokaupassa myyty." — "Niin, paljonhan siinä huutokaupassa myytiin", virkkoi Ingmar. — "Eräs tytöistä muisteli, että Stigge Börjenpoika olisi tuon ryijyn huutanut, ja minä ajattelin, että pitäisi koettaa saada se hankituksi, jotta Vahva-Ingmar saisi, mitä hänen mielensä teki. Ja minulla oli niin hyvä onni, että sain sen takaisin ostetuksi. Tässä se minulla on", hän sanoi näyttäen kääröä, jota kantoi kädessään.
"Aina sinä olet talon vanhuksia kohdellut hyvin", sanoi Ingmar. Hänen äänensä oli hyvin tyly ja kova, vaikka sanojen piti olla ystävällisiä. Enempää hän ei ruvennut virkkamaan, ja taas vaivuttiin äänettömyyteen. Barbroo katseli tietä pitkin ikävöivin silmin. Tämä kestää hirveän kauan tämä kotimatka, hän ajatteli. Emme ehdi perille alle puolen tunnin, ja koko se aika minun täytyy kulkea tässä ja katsella tuota poloista. Enkä osaa hänen onnettomuuttaan lieventää. Vielä pahemminhan kävisi, jos sanoisin hänelle totuuden. Silloin hän uudelleen takoisi meidän molempain elämät yhteen. Mutta en ikäpäivänä minä ole ollut näin kovassa koetuksessa.
Hän koetti kiirehtiä käyntiään, mutta sekä hänen että Ingmarin kulku kävi hitaasti. Raskaat ajatukset takertuivat heihin kiinni ja pidättivät heidän askeliaan.
Vihdoin he olivat niin lähellä taloa, että piti vain veräjästä astua pihamaalle. Tässä Ingmar asettui Barbroon tielle.
"Koska nyt on tilaisuus, niin kysyn mieltäsi eräästä aikeestani, joka koskee meitä molempia", hän sanoi. "Sillä jollet sinä siihen suostu, niin me tuskin koskaan enää tapaamme toisiamme. Ajattelin ehdottaa, että me peruuttaisimme erohankkeen."
Ingmarin ääni tuntui hyvin kylmältä, ja hänen silmänsä välttivät Barbroota, katsellen tämän sivuitse talon vanhaa pihaa. Hän nyökkäsi päätä rakennusryhmille, joissa luukut ja matalat ikkunat melkein näyttivät miettiväisiltä silmiltä. "Niin, nyt ne kaikki kyllä kurkistelevat minua", hän mutisi. "Ne kai tahtovat nähdä, enkö viimeinkin ole oppinut käymään Jumalan teitä."
"Olen tänä päivänä paljon ajatellut tulevaisuutta", Ingmar sanoi ääneen. "Minä en voi antaa sellaisen ihmisen kuin Barbroon joutua turmioon, olen itsekseni ajatellut. Minun on pakko ottaa hänet huostaani, mutta mieheksi ja vaimoksi tavallisuuden mukaan me emme voi ruveta. Ja nyt minä sinulta kysyisin, etkö halua lähteä minun kanssani Jerusalemiin, liittyäksemme siellä siirtokuntaan. Siellä on kelpo väkeä ja niin paljon omaisiamme, että sinä pian perehtyisit." Hän pysähtyi vähäksi aikaa kuullakseen mitä Barbroo vastaisi. — "Tahdotko sinä minun tähteni lähteä talostasi pois?" — "Tahdon vain tehdä, mikä on oikein." Hän puhui niin tylyllä äänellä, että Barbroota puistatti. — "Sinä olet jo menettänyt toisen silmäsi siellä ulkomailla, ja olen kuullut, että sinun oli pakko lähteä kotiin, jottet tulisi sokeaksi." — "Ei meidän kannata sitä ajatella", sanoi Ingmar. "Kaikki kyllä käy hyvin, kun vain tekee, minkä tietää oikeaksi."
Barbroo ajatteli taas, että säälistäkin hänen pitäisi sanoa Ingmarille totuus. Kova taistelu kävi hänessä, ja sanat olivat pulpahtaa esiin, mutta hän jaksoi kuitenkin hillitä tahtonsa ja olla vaiti. Ei, en minä tohdi saattaa häntä sellaiseen surkeuteen, hän ajatteli. Meidän on paras erota omille teillemme, sen tiedän, muuten minun on pakko surmata itseni.
Kun hän oli vaiti, sanoi Ingmar: "Nyt, Barbroo, meille tulee pitkät hyvästit." — "Niin tulee", sanoi Barbroo. Hän ojensi kättään, ja Ingmar tarttui siihen. Kun hän piti sitä omassaan, värähti hän niin, että koko ruumis vapisi. Hetkisen näytti siltä kuin hän olisi tahtonut vetää Barbroon rintaansa vasten ja sulkea hänet rajusti syliinsä. "Minä käyn sisällä Vahvalle-Ingmarille sanomassa, että sinä olet tullut", sanoi Barbroo. — "Niin, tee se", Ingmar äkkiä sanoi päästäen käden irti.
* * * * *
Vahva-Ingmar oli makuulla peräkamarin sängyssä. Hänellä ei ollut tuskia, mutta sydän löi heikosti ja hengitys tuntui hetki hetkeltä käyvän vaikeammin. "Tosiaan se onkin sallimuksen tahto, että tämä päivä on viimeiseni", hän ajatteli.
Alussa maatessaan yksin hänellä oli viulu vieressään. Hän kosketti silloin tällöin vallan hiljaa sen kieliä ja oli silloin kuulevinaan kokonaisia sointuja ja lauluja. Lääkärin ja kirkkoherran tultua hän siirsi viulun syrjempään ja kertoi heille ihmeellisistä tapahtumista, joita hän oli elämässään kokenut. Enimmän ne koskivat Suur-Ingmaria ja metsänväkeä, jonka hyvässä suosiossa hän kauan oli ollut. Mutta siitä asti kun Hellgum oli hakannut ruusupensaan hänen tupansa edestä, ei hänen maallinen elämänsä ollut tahtonut onnistua.
Metsänväet olivat luopuneet häntä auttelemasta, ja kaikenlaiset vastukset olivat päässeet hänen kimppuunsa. "Kyllä uskotte, kirkkoherra, miten ilahduin", hän sanoi, "kun Suur-Ingmar viime yönä tuli luokseni sanomaan, ettei minun enää tarvitse hänen talostaan huolta pitää, vaan pääsen täältä rauhaan."
Hän oli hyvin juhlallinen, ja selvästi huomasi, että hän vallan varmaan uskoi kuolemansa olevan tulossa. Kirkkoherra virkkoi muutamin sanoin, ettei hän erittäin sairaalta näyttänyt, mutta lääkäri, joka oli tutkinut häntä ja kuunnellut hänen sydäntään, sanoi aivan vakaasti: "Ei, kyllä Vahva-Ingmar tietää, mitä sanoo. Ei hän tässä suotta kuolemaa varro."
Kun Barbroo tuli sisään ja levitti upean ryijyn vuoteelle, kalpeni ukko hieman. "Nyt on loppu lähellä", hän sanoi. Hän siveli hiljaa Barbroon kättä. "Kiitos sinulle tästä ja kiitoksia kaikesta. Ja sitten sinä anna minulle anteeksi, että olen viime aikoina ollut tyly sinua kohtaan." Barbroon heltymys puhkesi nyyhkytyksiin. Niin suuret määrät surua oli häneen kerääntynyt, että itku olikin aina likellä. Ukko silitti vielä kerran hänen kättään ja hymyili suopeasti hänen itkulleen. "Nyt Ingmarkin pian saadaan tänne", hän sanoi. — "Hän on jo täällä", sanoi Barbroo. "Minun piti vain käydä edeltä ilmoittamassa siitä sinulle."
Ingmarin astuessa sisään ukko vaivalloisesti nousi vuoteella istualleen ja ojensi hänelle kättä. "Terve kotiin tultuasi", hän sanoi. Ingmar tuli pahoille mielin, kun hänet näki. — "En olisi uskonut saavani sitä surua, että sinä juuri kotiintulopäivänäni asetut kuolinvuoteelle", hän sanoi. — "Et saa nyt moittia minua tästä", vastasi ukko ikään kuin anteeksipyytäen. "Muistathan, että Suur-Ingmar antoi minulle luvan tulla hänen luoksensa, kun sinä vain ehdit palata pyhiinvaellukselta."
Ingmar istahti sängynlaidalle. Ukko silitteli maatessaan hänen kättään, mutta ei pitkään aikaan virkkanut mitään. Kuolema näkyi jo kiireesti lähestyvän. Hän kalpeni yhä enemmän, ja hengitys kävi vaivalloisesti sihisten.
Sitten Barbroo lähti huoneesta ulos, ja ukko alkoi kysellä Ingmarin asioita. "Oliko hyvä tulla kotiin?" hän kysyi katsoen terävästi Ingmaria silmiin. — "Oli", vastasi Ingmar tyynesti ja taputteli hänen kädenselkäänsä. "Oli vallan hyvä matka." — "Täällä on kerrottu, että olet tuonut Gertrudin mukanasi, onko se totta?" — "Kyllä hän oli mukana, hän menee serkkuni Boo Maununpojan kanssa naimisiin." — "Ja sinä, Ingmar, oletko sinä siihen tyytyväinen?" — "Minä olen siihen vallan tyytyväinen", Ingmar vastasi eheällä äänellä.
Ukko katsoi tutkivasti häneen ja pudisti päätään. Näissä asioissa hänellä näytti olevan monta tuntematonta puolta. "Miten sinun silmällesi on käynyt?" hän sanoi. — "Sen minä menetin Jerusalemissa", vastasi Ingmar huolettomasti. — "Oletko sinä siihenkin tyytyväinen?" ukko kysäsi. — "Tiedätkö sinä, Vahva-Ingmar, että Herra tahtoo ottaa jotakin korvausta siltä, jolle hän antaa niin suuren onnen." — "No, oletkos sinä sitten saanut jonkin suuren onnen?" — "Olen", Ingmar vastasi, "sainhan sovitetuksi sen, missä minä olin tehnyt väärin."
Kuoleva alkoi avuttomasti kääntelehtiä vuoteessaan. "Onko sinulla nyt tuskia?" Ingmar kysyi. — "Ei ole, olen vain niin rauhaton", sanoi ukko. — "Kertoisit nyt minulle, mistä syystä." — "Ethän sinä, Ingmar, vain valehtele minulle, jotta minä pääsisin täältä tyynesti lähtemään", sanoi ukko hyvin hellästi. Nyt Ingmar oli yllättynyt. Hän menetti tyyneytensä ja herahti nyyhkyttävään itkuun. "Kerro toki ennemmin asiat toden mukaan!" sanoi ukko. Silmänräpäyksessä Ingmar vaikeni ja rauhoittui. — "Täytyyhän itkeä, kun menettää niin hyvän ystävän kuin sinä olet minulle ollut."
Tämän jälkeen ukko kävi yhä levottomammaksi, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. "Sinä, Ingmar, olet niin vasta tullut tähän maahan", hän viimein sanoi, "tokko lienet vielä kuullut mitään uutisia täältä meiltä?" — "Olen", sanoi Ingmar, "sen, mitä tarkoitat, sen minä jo kuulin Jerusalemissa." — "Minun olisi paremmin pitänyt valvoa sitä, mikä sinulle kuului", sanoi ukko. — "Kuulehan, Vahva-Ingmar, kun sanon: Olet väärässä, jos Barbroosta uskot jotakin pahaa." — "Väärässäkö olen?" ukko sanoi. — "Niin olet", sanoi Ingmar lujemmalla äänellä. "Olipa hyvä, että minä tulin kotiin, sillä nyt hän saa edes jonkun puolustajan itselleen."
Ukko aikoi vastata, mutta Barbroo, joka oli mennyt väentupaan laittamaan kahvipöytää vieraille, oli raollaan olevan oven kautta kuullut koko heidän puheensa. Hän tuli nyt kiireesti peräkamariin ja astui Ingmaria kohti ikään kuin jotakin hänelle sanoakseen. Mutta viime hetkessä hän näkyi muuttavan mieltään. Hän kumartui sen sijaan ukon yli ja kysyi, miten hänen laitansa oli.
"Kyllähän minä nyt voin paremmin, kun olen saanut puhua Ingmarin kanssa", sanoi ukko. — "Niin, hyvä hänen kanssaan onkin puhua", sanoi Barbroo hiljaa ja siirtyi sitten ikkunan luo asettuen sinne istumaan.
Tämän jälkeen jokainen saattoi huomata, että Vahva-Ingmar valmistautui poislähtöön. Hän makasi ummessa silmin ja kädet ristissä. Kaikki pysyivät liikahtamatta, jotteivät häntä häiritsisi.
Mutta Vahva-Ingmar kuvitteli ajatuksissaan yhä sitä päivää, jona Suur-Ingmar oli kuollut. Hän näki edessään huoneen sellaisena kuin se oli ollut hänen tullessaan sinne hyvästejä sanomaan. Hän muisti ne pikku lapset, jotka hänen isäntänsä oli pelastanut ja jotka olivat istuneet sängynpohjissa silloin, kun hän siinä kuoli. Kun hän ajatteli tätä, hänen mielensä omituisesti heltyi. "Katsohan, Suur-Ingmar, kun sinä olet minua paljon ylempi", hän kuiskasi, sillä sen hän ymmärsi, ettei hänen nuoruudenystävänsä voinut tänä hetkenä olla etäällä hänestä. "Kirkkoherra ja lääkäri täällä ovat, ja sinun ryijysi minulla nyt on peitteenä, mutta mitään pientä lasta minun silmäni eivät erota sängynpohjissa istumassa." Tämä oli tuskin sanottu, kun hän kuuli, että joku hänelle vastasi. "Tässä talossa on kyllä pieni lapsi, jonka hyväksi sinä voisit viime hetkenäsi tehdä armeliaan työn."
Tämän kuultuaan Vahva-Ingmar alkoi hymyillä itsekseen. Hän oli heti ymmärtävinään, mitä hänen nyt piti tehdä. Hän alkoi nyt hyvin heikolla, mutta vielä täysin tajuttavalla äänellä valitella, että kirkkoherran ja lääkärin täytyi niin kauan vartoa hänen kuolemistaan. "Mutta koska te, kirkkoherra, kuitenkin täällä istutte", hän sanoi, "mainitsen tässä, että täällä talossa on kastamaton lapsi, ja ajattelin kysyä, ettekö te, kirkkoherra, olisi hyvä ja odottaessanne kastaisi sitä."
Ääneti oli huoneessa oltu tähän asti, mutta vielä äänettömämmin oltiin nyt. Mutta sitten kirkkoherra sanoi: "Siinä sinä, Vahva-Ingmar, sanoit hyvän ajatuksen. Se olisi meidän ollut tehtävä aikoja sitten."
Barbroo nousi vallan säikähtyneenä ylös. "Ei toki, ei se nyt mitenkään käy", hän sanoi. Hän oli aina ajatellut, että kun poika viedään kasteelle, silloin hänen täytyy ilmaista, kuka sen isä on, ja hän oli siitä syystä lykännyt kasteen tuonnemmas. Nyt hän joutui kauhistuksesta vallan pyörälle päästään. — "Voisit nyt sallia minulle sen ilon, että olisin viime hetkenäni tehnyt hyvää", sanoi Vahva-Ingmar toistaen ne sanat, jotka oli ollut kuulevinaan. — "Ei ei, se on mahdotonta", sanoi Barbroo.
Nyt lääkärikin koetti omalla tavallaan kannattaa ukon mielitekoa. "Olen varma, että Vahvan-Ingmarin olisi hiukan helpompi hengittää, jos hän saisi joksikin aikaa muuta ajattelemista kuin että hän pian kuolee." Barbroosta tuntui kuin hänet olisi taottu kahleisiin, kun häneltä tällaista pyydettiin kuolemaisillaan olevan miehen huoneessa. Hän sanoi vaikeroiden: "Te käsitätte kyllä itsekin, ettei se voi mitenkään sopia." Kirkkoherra meni Barbroon eteen ja sanoi vakaasti: "Ymmärräthän sinä, Barbroo, että lapsi on kastettava." — "Niin on, mutta tänään se on liian vaikeata", Barbroo kuiskasi vastaukseksi. "Minä tulen huomenna pappilaan ja tuon lapsen sinne. Ei sitä nyt voida kastaa, ei mitenkään, juuri Vahvan-Ingmarin kuolinhetkenä." — "Itsehän näet, että Vahva-Ingmar siitä ilahtuisi", sanoi kirkkoherra.
Ingmar oli tähän asti istunut ääneti ja liikahtamatta. Mutta hänen sydämensä oli noussut kuohumaan, kun hän näki Barbroon noin nöyryytettynä ja onnettomana. Tuo on hirvittävän katkeraa sellaiselle, joka niin paljon pitää itsestään kuin Barbroo, hän ajatteli. Hänen oli kerrassaan mahdotonta sallia, että sitä ihmistä, jota hän kerran oli rakastanut ja kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta, noin masennettiin ja poljettiin kaikkien pilkaksi.
"Kuule, luovu sinä pois tuosta ehdotuksestasi", hän sanoi Vahvalle-Ingmarille. "Se on Barbroolle liian raskasta." — "Kyllä me teemme sen niin helpoksi Barbroolle kuin suinkin, jos hän vain tahtoo noutaa lapsen", virkkoi kirkkoherra. "Hän saa kirjoittaa paperille sen mitä tarvitaan, niin minä sitten kotona merkitsen sen kirkonkirjaan." — "Ei, ei ollenkaan, se on ihan mahdotonta", sanoi Barbroo ja ajatteli vain jotakin keinoa saadakseen kasteen lykätyksi toiseen kertaan.
Vahva-Ingmar nousi nyt vuoteellaan istualleen ja lausui tarkasti punniten sanojaan: "Vielä sinun sydäntäsi, Ingmar, painaa kaiken ikäsi, jollet saa täytetyksi tätä minun viimeistä toivettani."
Ingmar nousi silloin oitis. Hän meni Barbroon luo, kumartui tämän puoleen ja kuiskasi: "Tiedäthän, Barbroo, ettei aviovaimon tarvitse ilmoittaa kastetodistukseen kenenkään muun nimeä kuin miehensä." Hän katsahti Barbroon silmiin. Vaimon koko ruumis värähti, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Luulen, että hän on vähällä menettää järkensä, Ingmar ajatteli.
Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi.
Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän sanoi. — "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei näyttänyt tulevan loppua.
Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti. Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin. Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan, että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa takaisin.
Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan: "Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa, nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi. Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli."
Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen kuolevan olla rauhassa.
Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski valtoimena.
Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi heidän olostaan karjamökillä.
Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun viimeiseni.
Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun. Se oli Ingmar.
Sen kuullessaan Barbroo alkoi uudelleen itkeä voimattomuuttaan.
Ovi aukeni kohta sen jälkeen, ja Ingmar tuli ulos. Barbroo meni häntä vastaan pidättäen väkisin kyynelensä. "Sinä ymmärrät, että meidän välimme täytyy tulla sellaiseksi kuin ennen sinun lähtöäsi päätettiin", hän sanoi. Ingmar silitti hiljaa hänen tukkaansa. — "Minä en pakota sinua mihinkään. Mutta kuitenkin siitä, mitä sinä äsken teit, minä näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin omaa elämääsi."
Barbroo tarttui nyt lujalla otteella hänen toiseen käteensä. "Lupaatko sinä, että minä saan yksin ottaa lapsen hoitooni?" — "Lupaan", sanoi Ingmar, "sinä saat siinä tehdä oman tahtosi mukaan. Vanha-Liisa kertoi meille, mitä taisteluja sinulla on siitä lapsesta ollut. Ei kukaan henno sitä sinulta riistää."
Barbroo katsoi häneen suurin silmin. Hänestä oli ihan ihmeellistä, kun hänen kaikki pelkonsa yht'äkkiä tuntuivat haihtuneen tyhjiin. "Olin luullut, että sinua oli turha koettaakaan taivuttaa, jos saisit tietää totuuden", hän sanoi. "Mutta minä olen sinulle kiitollisempi kuin sanoa voin. On niin hauskaa saada erota hyvinä ystävinä, niin että kun vastedeskin tavataan, voimme vielä sovussa keskustella."
Ingmarin kasvot muuttuivat äkkiä hymyileviksi. "Mitenkä nyt lienee sen asian laita, tahtoisitko sinä lähteä minun kanssani Jerusalemiin?" hän sanoi.
Hänen hymyilynsä nähdessään Barbroo kävi tarkkaavammaksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Ingmaria sellaisena. Koko kasvot olivat muuttuneet. Barbroosta tuntui kuin heijastus jostakin olisi valaissut noita jäykkiä piirteitä, niin että Ingmar oli oikein kauniin näköinen. "Mikä sinun on, Ingmar?" hän kysyi. "Mitä sinä nyt suunnittelet? Kuulin sinun antavan pojalle nimen Ingmar. Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Nyt sinä, Barbroo, saat kuulla jotakin ihmeellistä", sanoi Ingmar tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Kun olin kuullut Vanhan-Liisan kertomuksen teidän olostanne salolla, pyysin minä lääkäriä tutkimaan lasta. Ja lääkäri ei huomannut hänessä mitään vikaa. Hän sanoi, että se on pieni ikäisekseen, mutta se on ihan terve, ja sillä on yhtä hyvä ymmärrys kuin muillakin lapsilla."
"Eikö se sitten lääkärinkin mielestä ole ruma ja oudon näköinen?" sanoi
Barbroo henkeään pidättäen.
"No, eiväthän meidän sukumme lapset yleensäkään taida olla sen kauniimpia", Ingmar sanoi.
"Eikö hän sitäkään usko, että se on sokea?"
"Kyllä se lääkäri nyt saa sinusta, Barbroo, naurunaihetta koko iäkseen, kun olet ruvennut sellaisia hullutuksia uskomaan. Hän lupaa lähettää tänne silmävettä, jolla voit poikaa pestä. Ja viikon kuluttua se on terve."
Barbroo lähti kiireesti menemään kamariin päin. Ingmar viittasi häntä takaisin. "Et sinä nyt saa lasta ottaa", hän sanoi. "Vahva-Ingmar pyysi, että se pantaisiin vuoteelle hänen luokseen. Ja nyt hän sanoo, että hänen on aivan yhtä hyvä olla kuin isän. Ei hän nyt mitenkään päästä lasta luotaan, ennen kuin kuolee."
"Ei, en minä menekään poikaa häneltä ottamaan", sanoi Barbroo. "Mutta minun täytyy itse saada puhua lääkärin kanssa."
Sieltä palattuaan hän meni Ingmarin ohi ja seisahtui ikkunan ääreen. "Olen kysynyt lääkäriltä, ja nyt minä tiedän, että se on totta." Hän ojensi käsiään taivasta kohti. Hän oli ikään kuin häkistä vapaaksi päästetty lintu, joka kohottaa siipiään. "Et tiedä, Ingmar, etkä tajua, mitä onnettomuus oikein on", hän sanoi. "Ei kukaan sitä tiedä."
"Barbroo", sanoi Ingmar, "saanko minä nyt ruveta puhumaan meidän tulevaisuudestamme?" Barbroo ei häntä kuunnellut. Hän oli pannut kätensä ristiin ja alkoi kiittää Jumalaa. Hän puhui puoliääneen ja kuohuvin mielin, mutta Ingmar kuuli hyvin hänen sanansa. Hän uskoi nyt Jumalan tietoon kaikki äskeiset surunsa kovaosaisesta lapsestaan, ja hän kiitti häntä siitä, että hänen lapsensa saa tulla kaikkien muiden kaltaiseksi, siitä että hän saa nähdä sen juoksevan ja leikkiä lyövän, siitä että se saa käydä koulua ja oppia lukemaan, siitä että se vielä kasvaa nuorukaiseksi, joka voimakkaasti käyttää kirvestä ja ohjaa auraa, siitä että se varttuu aikamieheksi, joka ottaa vaimon ja isäntänä asuu tätä suvun vanhaa kartanoa.
Kun hän oli tästä Jumalaa kiittänyt, tuli hän Ingmarin luo ja sanoi helossa silmin: "Nyt minä tiedän, miksi isä sanoi Ingmarinpoikien sukua tämän paikkakunnan parhaaksi."
"Siihen on se syynä, että Jumala kohtelee meitä laupiaammin kuin muita", Ingmar vastasi. "Mutta nyt, Barbroo, meidän on puhuttava — — —"
Barbroo keskeytti hänet.
"Ei, vaan se se on syynä, että te ette asetu ennen kuin olette sopineet välinne Herran kanssa", hän sanoi. "Laupias Jumala, miten minun lapseni olisi käynytkään, jollet sinä olisi ollut sen isä?"
"Vähäisen minä olen kyennyt sitä auttamaan", Ingmar sanoi.
"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja lapselle armollinen."
Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten.
"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo.
"Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo
Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun
tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan."
He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo. "Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä olen elänyt."
"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni."
"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää, ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja suojelee.
"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun kodissasi", hän sanoi.
Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä tulemaan sisään.
"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän mennessään ovesta hänen sivuitseen.
Jerusalem II, 1902.