Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia

by Selma Lagerlöf

ASTRID

1.

Upsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi neitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka, sinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin luukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden oli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen kohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä neitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.

Kuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte, runonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan tyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi Haraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin orjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti kuin kuninkaantytär itse.

Hjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin innokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät liikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut neitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi saattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin ne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä oman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin kutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.

Mutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva oli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi tahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan istuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen kultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän ei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen valtaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat hänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät säteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein kauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista kalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut ainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien vertainen.

Mutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen Norjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää ja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski leikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan toisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun kuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka iltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan hyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut elävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja nopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän, loikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen korkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi liehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja nenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa käyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet laakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet kotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja silloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo leveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?»

Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.

Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» — niin hän olisi sanonut — »Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas, iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»

Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»

Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.

Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.

Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!

Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain, voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?

Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.

Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut. Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.

Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.
Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.

Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?

Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.

Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava julkitaisteluun.'

Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»

Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen, joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti peittelemättä:

»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen, suuren, ihanan näyn väliin.

»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»

»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto on tässä asiassa.»

Vanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin sanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.

»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian ratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa Olavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän ikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»

Sanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi valittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut tuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja ikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten olisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi koskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»

Kuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin, mutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.

»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy vaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän onnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.»

Kun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä Jumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen virinnein toivein.

Vanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja laskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia kaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.

»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä minä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi kättäni?»

Astrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean silmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina ohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja raskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi ahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten hän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.

»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi
Astrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen
Svean kuninkaan tytär?

»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että vaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan nuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen elinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että vasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren, kaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?

»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella, että olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär, vaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut minun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa kultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni pani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on orjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et kysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa? Katso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee päässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei Olavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»

Astrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta vanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin aseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut kuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa hatsattavaa harakkaa.

Ei pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut kuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha islantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi Sylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean kuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen vihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa. Hän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.

'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.
'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'

Ja näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari päivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan rauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä ja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin vahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan avioliitolla.

Tuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää neidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta kuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi Sylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.

Heti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta kartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui aina merenrantaan saakka.

Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja kuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan oivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän. »Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»

Hjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea merenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka rannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he kavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä onneensa.

Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa sellaisen liiton raueta.

Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.

Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille käräjäkummuille.

Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.

Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa. »Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina, yhdessä vaeltavat halki elämän!»

Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi, kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?

Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui, sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.

2.

Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli. Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.

Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta muutamia yksinäisiä korsia.

Olavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi kuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää katua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien kuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja juustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.

Kun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin viikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat selussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten saapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia. Kauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan kuningasta ostamaan morsiuslahjoja.

Kun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi, odotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.

Mutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan maihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon, edellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia pappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.

Kun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet Olavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta kuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän, »että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»

Ja kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki aukeni ruispellolla.

Kuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat alkoivat kellertää korkeissa saloissa.

Hän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan kallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa oksissa.

Koko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.
Kukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.
Varmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin
Olavi-kuningas itse.

Ei Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa. Hyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan naisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden lähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken kesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi, sekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka päivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.

Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.

Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.

Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.

»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» —

Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.

Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään. Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta, jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan himolta.

Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten, jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.

Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva. Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin, laivaksi.

Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo, että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen kotimatkaani.'

Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.

Hjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa. Tämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole taistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole tavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'

Mutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.
Hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

Hän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä vastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!

Hjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa löytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan kuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja tervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen otsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?

Hjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» — »Etkö tunne minua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut Olavi Haraldinpojasta.» — »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta kuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» — »Minun nimeni on myöskin Ingegerd.» — »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä et ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean kuningas pettää Olavi-kuningasta?» — »Eipä suinkaan. Hän lähettää tälle tyttärensä, kuten on luvannut.»

Paljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen kuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa, mutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan riistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata tuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.

Vieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,
Hjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»
— »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. —
»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen
myös menossa Kungahällaan.»

Nyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan vanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani alttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko onnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»

Silloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja istuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä, ettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»

Sitten Astrid alkoi kertoa.

Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä, olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein hongikoissa.

Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.

Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin saisi nähdä Olavi-kuninkaan.

Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo. »Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut, että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»

Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta. Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari, jonka olet valinnut minun miehekseni.»

Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut kädet nyrkissä tytärtään kohti.

»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»

Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt askelen, pari.

Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää? Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua omakseen!»

Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»

Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?

»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.

Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani. Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»

Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat metsästäjien parvessa.

»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä siteestä.»

Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.

Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»

Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi pitänyt sitä mahdollisena.

»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.
Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»

Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena. »Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat isälleni mokomaa häpeää.»

Mutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin, päinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa vasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin leikikäs lapsi.

»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein pakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan kuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja mantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on orjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat tuota suurta kuningasta.»

Mutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi, isä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja minulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»

Ja hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja luopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata, ettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!

Mutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain kääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi ollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian, huomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä tarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan varustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista, hän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan korkeasukuisen tyttären.»

Kuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut autettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä tämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti sisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt istua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen, millainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi mitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.

Sitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja aittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen. Ja ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan kuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.

Hän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan, ja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.

»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin tiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että tulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan koituvan hänelle kunniaa.»

Vihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan Olavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan pyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut ymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että kuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa povessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin syvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.

Loppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin kaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään juuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa valta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja he olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.

Mutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka turhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut kaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar, häntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ollut onnellinen.

Ihana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka ei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni nähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.

»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä
Kungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?
Lähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,
Hjalte!»

Mutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen itse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei Kungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei hänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.

Nyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä. Astridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä tälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?

Kysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta sitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja ilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa sitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän. »Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä kerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»

Sanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko kuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta minun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»

Sitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan, Astrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut siitä.

»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä merikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja muutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä valtakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti taisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli kauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.

»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas, Jumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki purjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he olleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla sammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle, jota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta kun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui hopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden paukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa niitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on oleva sinun iankaikkisesti'.»

Mutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko lieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan tahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä kunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän taivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että kuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa valtakuntaansa.

Kuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte, ja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet iäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun hän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi kulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.

»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan osoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta kuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan maalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua. Mutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada tehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»

Ja Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen sielustaan ja otsaltaan:

»Lieneekö — Ingegerdiä lukuunottamatta — ainoaakaan naista, jota Olavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä hetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on iankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin voi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta Ingegerdiä?»

Vielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:
»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»

Astrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi: »Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy ilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon? Lupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin sinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän olevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista kuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään kohtaloasi!» karjaisi vanhus.

Hjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille armahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä sisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi varastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen karaistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten Ingegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon jalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja viekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!

Astrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä olisi mutissut loitsua.

»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä ihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se, että hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja oivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen ilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen sinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen maailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua.

»Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi suojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären täytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä Ingegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä lähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.

»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta tahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin käärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen sinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»

Sen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.

Astrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid oli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut koskaan maistanut.

Ja Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan laivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena ja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi kotiin.

3.

On aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On sellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa kaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle lähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan rakkaimmastaan.

Siinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita pieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut ovat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On kuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat pukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet loistollaan.

Joen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös somistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia koivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla vihillä.

Mutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin jos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa laiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät Kungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin. Ja mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät seikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne jälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.

Mutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat ja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet täyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä pukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta muun maailman kuulumisia.

Mutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa joelle.

Kömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri pitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla, jonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen kuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki aaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat airojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla kuin kotkan siivet.

»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin ihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut kaiken kesää ja syksyä.»

Ja naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella soutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja kiipeävät venetalaiden katoille.

Kun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa kannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet, jotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun päästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.

Mutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee kuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä loistavat lempeää hellyyttä.

Ja koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat kuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja siroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he rientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja purppuranpunaisilla haavanlehdillä.

Kuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan viittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee punakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja uloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.

Ja kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa. Hän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi että tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.

* * * * *

Kerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis kuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi kyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän kasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas ajatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar puheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella pöydänlevyä.

Kaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin, jos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat Olavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa hänelle, että hän teki syntiä.

Mitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät. Kuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita silmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.

Kaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta Olavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien puukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.

Silloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.

»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.

»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.

Silloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että huomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.

Virkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä vuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen ja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.

Kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa kädessään poroksi.

Silloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman kalpeaksi.

'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini', ajatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä rikkomuksesta!'

* * * * *

Gårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän makasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli kauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime tunteina jalka oli alkanut mustua.

»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf, joka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että Olavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut suuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää häntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»

»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa minua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor Valkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä satamassa, hän surmaa minut.»

Mutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren kuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.

»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin Acke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan satamassa omassa purressaan'.»

Kaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo, joka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.

»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka tappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän on kuolemaisillaan.»

Olavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti kadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse, kunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas oli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat ruveta estämään.

»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä, mutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun kaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut henkesi käsiini.»

Acke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.

Olavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.
»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.

Mutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman kypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja kutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen laivalle.

Mutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli
Olavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.

Astrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta, että oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan otsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi hengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän vaipui suloiseen uneen.

Astrid palasi hiljaa takaisin kuninkaankartanoon. Hän laahasi kuninkaan miekkaa raskaasti pitkin katua. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin kuolevan äsken, hänen hengenvetonsa raskaat kuin korahdukset.

Oli Pyhäinmiestenpäivän aamu ja Olavi-kuningas lähdössä messuun. Hän tuli kuninkaantuvasta ja käveli pihan poikki portille. Pihalla seisoi useita miehiä odottamassa lähteäkseen kuninkaan mukana messuun. Olavin saapuessa he asettuivat kahteen riviin, ja kuningas kulki heidän muodostamaansa kujaa.

Astrid seisoi kapealla käytävällä naistentuvan edustalla katsellen kuningasta. Olavilla oli päässä leveä kultavanne ja hartioilla pitkä punainen samettiviitta. Hän käveli hyvin hitaasti, ja hänen kasvoistaan loisti pyhäpäivän rauha. Astrid pelästyi nähdessään miten kuningas muistutti niitä pyhien Jumalan miesten ja kuninkaiden puuhunleikattuja kuvia, joita hän muisti nähneensä Mariankirkon alttarin yläpuolella.

Aivan portinpielessä vaani mies, päässä luuhottava hattu ja iso, väljä vaippa kääräistynä vartalolle. Kuninkaan lähestyessä hän viskasi viitan yltään, kohotti korkealle paljastetun miekan, jota oli pitänyt piilossa vaipan alla, ja syöksyi kuningasta kohti.

Mutta miehen ehdittyä aivan kuninkaan lähelle häneen sattui Olavi Haraldinpojan katse valoisana ja lempeänä, ja hän pysähtyi kesken juoksunsa. Miekka kirposi kädestä, ja mies lysähti polvilleen.

Olavi-kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kirkkaan katseensa yhä salamurhaajaan suunnattuna. Tämä yritti kääntää silmänsä pois hänestä, mutta ei voinut. Viimein hän alkoi nyyhkiä ja itkeä:

»Voi Olavi-kuningas! Olavi-kuningas! Vihamiehesi lähettivät minut tänne surmaamaan sinut. Mutta kun näin kasvojesi pyhyyden, miekka kirposi kädestäni. Sinun silmäsi masensivat minut maahan.»

Silloin Astrid lankesi käytävälle polvilleen. »Jumala, armahda minua syntistä!» voihki hän. »Voi minua, voi minua, että olen valheella ja petoksella joutunut tuon miehen vaimoksi!»

4.

Pyhäinmiestenpäivän iltana oli kirkas kuutamo. Kuningas oli kävellyt pihamaalla ja katsastanut talleja ja navettaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa; olipa hän käynyt orjien ja palvelijoidenkin pirtissä katsomassa, että kaikkia kestittiin hyvin. Kääntyessään takaisin kuninkaantupaan hän huomasi naisen, jolla oli musta päähine, hiipivän pihaportille.

Kuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos portista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.

Olavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen menevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen. Heti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti huoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen aikovan hypätä jokeen.

Kuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli lukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli kohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt kummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi Haraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja temmannut hänet kauemmas laiturille.

»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on kieltänyt.»

Kuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin kätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen vaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo ilmaisseet kuningattaren.

Ensin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja yritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata itsensä.

»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on lähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä minun pitää sinusta ajatella?»

Astridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi sanaakaan virkkamatta.

»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen», jatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»

Kuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle valaisee.»

Astrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on niin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»

»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan. »Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää siihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»

Astrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka pidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt hän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä lukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä ja livertelevä:

»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»

Hän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän polvistui tämän jalkojen juureen.

»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla kuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei voi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi metsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua joka päivä.

»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin tupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.

»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja polvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on sinun'.

»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit: 'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet minun, ja henkesi on minun kädessäni'.»

»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.

Astrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän hyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen painoi miekkaa rintaansa vasten.

Mutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän tempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa itseään.

Kuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi niin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen kädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.

Mutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti kuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi Olavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'

Kuningas kumartui Astridin puoleen: »Sano, mitä olet rikkonut!»

Astrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien epätoivoisesti.

'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo kuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän itsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'

»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas uudelleen.

Mutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut vastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja renkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin käännettyinä.

Kuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen hurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko tämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten Ingegerd!' ihmetteli hän yhä.

Hän kumartui ja tarttui Astridia olkapäästä. »Kuka olet? Kuka olet?» tiukkasi hän ravistaen toisen käsivartta. »Näen kyllä, ettet ole Ingegerd. Mutta kuka siis olet?»

Yhä vielä Astrid nyyhki niin, ettei saanut vastatuksi. Mutta ilmaistakseen kuninkaalle, mitä tämä tahtoi tietää, hän aukaisi pitkän tukkansa, kietoi suortuvan käsivarsiensa ympäri ja ojensi ne sitten kuningasta kohti. Sitten hän jäi istumaan ja odottamaan, selkä kumarassa ja pää painuksissa.

Kuningas ajatteli: 'Hän tunnustaa olevansa niitä ihmisiä, jotka kantavat kahleita. Hän tahtoo ilmaista olevansa orjatar.'

Taaskin Olavi-kuninkaan mieleen välähti ajatus, joka selitti asian oikean laidan.

»Eikö Svean kuninkaalla ole toinen tytär, joka on orjanaisen lapsi?» kysyi hän äkkiä.

Kuningas ei saanut Astridilta vastaukseksi sanaakaan, yhä vain surkeampaa valitusta.

»Eikö siis Svean kuningas», kysyi Olavi-kuningas silloin, »antanutkaan minulle kuningattarensa lasta? Lähettikö hän minulle orjanaisen lapsen?»

Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta kuuli Astridin värisevän kuin horkassa.

Olavi-kuningas teki vielä yhden kysymyksen:

»Oletko sinä, jonka olen tehnyt vaimokseni, luonteeltasi niin alhainen, että antaudut riistämään mieheltä hänen kunniaansa? Oletko niin halpamainen, että iloitset siitä, että hänen vihamiehensä pääsevät nauramaan petettyä?»

Astrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi häväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi itkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.

Ja Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala orjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean kuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta pilaa!'

Olavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta Astridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä välikappaleena.

Hän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt maksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki runonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää häntä pelkää.

Hänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava Astrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen, että se janosi verta.

Jos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen, kuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi, paiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?

Jos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi hänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on suuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.

Mutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi sormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut lauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat ovat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti kahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi mielestään joka kirjaimen.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo sanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän silloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää miekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi miekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen: »Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra, Jumala!»

Näin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla edestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki hänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.

»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä kovaksi ja tylyksi.

Vielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten hän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän oikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.

Olavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin. Hän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki surkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.

»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet koditon kuin kerjäläinen.»

Hän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo ollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:

»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin ylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin suuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin hento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa tuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle hyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni. Vaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi kummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan liian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan hän pääsi sydämeeni.»

Kuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut hänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.

»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin jälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla nostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi kuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi valhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei viihtymystä!»

Hän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid nousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen. Muista, että puhun tosissani!»

Sitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi kuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei pettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon ruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut purjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan tunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita suurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut mieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään. Mutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki jotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli langennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin, Olavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin, että ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla edes päivän puolisonasi.»

Olavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä minulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut, mitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin olet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen omakseen on miehen suurin kunnia.' — Etkä kuitenkaan ollutkaan se nainen, vaan valehtelija, orja!»

»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi mainittavan», sanoi Astrid hiljaa.

Kuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan mies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin riippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä päästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas, että hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»

Hän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka Herran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen saavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut minua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»

»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen syntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät minua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka sydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat etsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin käskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»

Olavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin toivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun alati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt tunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.

»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla on hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko minut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?

»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei tahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut minua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta pyhimyksenkruunua.»

Ja kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.

Silloin Astrid lähestyi häntä.

»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä kuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en tahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja urhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen asunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut, että vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.

»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin huomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut kädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi kädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja päätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»

Olavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät olivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi Haraldinpoika hänen puhettaan.

»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka, kun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»

Olavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.

»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, uhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei sinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin pyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi. Jumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»

Kuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.
Silloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:

»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»

Astridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen näyn:

Kaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla kuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen hänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.

»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä sanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»

Kuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.

Mutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid nousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.

»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi milloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi minua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on lyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa. Rakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»

Kun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin poikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti Astridin jälkeen.

»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»

»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen tuskin kuuluvasti.

»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä», sanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa minun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä antaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan ihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä lankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä et voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä puhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin runsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»

Ja hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja tukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi jaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.