MARGARETA FREDKULLA
Näin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa
Norjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui
Länsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla
kappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.
Ihan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka olivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta kuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti viskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että kaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita ihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista ottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat. »Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä kohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»
Heti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen silmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään, että saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan, hän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee! Olen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla! Iloitkaa!»
Rasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle keskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme talonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta syttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän tahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja uhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää henkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.»
Mutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän alkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin lintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi eteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa pisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja metso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»
Hänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta korvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt kuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija. Kuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»
Mutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä kaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli suurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja nyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan uhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja kurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja ryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin lähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet kuulla hänen sanomaansa.
Mutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti poikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti viisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.
»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme rajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät säilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu laumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka päivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»
Sepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli eräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan syttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt kaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli Västergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan ja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen, kylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet itse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla olisi niistä hyötyä.
Kun seppä näki kaikkien näiden ihmisten tulevan yhä vielä äänettöminä ja hiljaisina, mutta silmät mielipuolisina palaen, pelkäsi hän mihin he ryhtyisivät, jos heitä nyt uskoteltaisiin toivomaan rauhaa.
»Etkö ymmärrä, että se oli metsänhaltija?» hän sanoi jälleen Rasmukselle ja puhui niin kovaa, että kaikki olisivat kuulleet. »Se kuljeksii siellä metsässä mairien ja kääntää silmänne, sysimiehet. Tietänet toki, että metsänhaltija on selvillä, että kuningas Inge piti rauhankokousta viime kesänä Norjan Maunu-kuninkaan kanssa Kungahällassa. Se tietää kyllä, että silloin sovittiin rauha rakennettavaksi siten, että Inge-kuninkaan tytär saapuisi Norjaan ja menisi naimisiin kuningas Maunun kanssa. Ja kun metsänhaltija nyt ymmärtää, että me kaikki kuljeksimme ja tähystelemme rauhanneitsyttä, niin se kääntää silmämme ja näyttäytyy kuninkaantyttärenä. Se pitää ilvehtimisestä, se peikko.»
Rasmus sysimiehenpoika seisoi hiljaa ja kuunteli hartaana Pekka-seppää, niin että tämä luuli saaneensa pojan asiasta vakuuttuneeksi ja laski hänet irti. Mutta heti kun Rasmus pääsi vapaaksi, hän alkoi huutaa entistä kovemmin: »Kuninkaantytär tulee, minä olen nähnyt kuninkaantyttären.»
Ja jotta häntä olisi uskottu, hän alkoi kertoa kruunusta, joka oli kuin helmikasteinen kukka, ja satulaverhosta, joka loisti koreana kuin kärpässieni.
Mutta silloin erkani joukosta vanha eukko Sigrid Toorintytär. Hän heilutti keppiään korkealla ilmassa ja alkoi huutaa:
»Kuka sanoo, että kuninkaantytär tulee? Minä tiedän, minä, mitä tulee. Koko pitkän talven istuin yksin pirtissä ja näin savun tupruavan liedestä. Mutta joka ilta oli savu täynnä merkkejä. Se täyttyi silmissäni olennoilla, jotka olivat varustautuneet keihäin ja rautapaidoin. Ja minä tiedän, mitä merkitsee, kun savu on täynnä sotamiehiä. Ne ennustavat, että jonakin pimeänä yönä sotamiehet hiipivät tänne meidän nukkuessamme. Me emme kuule heidän tuloaan, sillä me nukumme, mutta heräämme, kun punainen kukko alkaa kiekua katolla, kun olemme tukehtumaisillamme savuisissa pirteissämme, kun Norjan kuninkaan väki kohottaa voitonhuudon palavien seinien ulkopuolella.»
Ihmiset värisivät pelosta kuullessaan Sigrid Toorintyttären puhuvan, mutta sysimiehenpoika asettui ihan hänen tielleen.
»Minä en välitä teidän savupilvistänne», hän sanoi. »Minä olen nähnyt kuninkaantyttären. Hienona ja kauniina hän loistaa kruununsa alla.»
Pekka-seppä, joka pelkäsi että noiden poloisten toiveet heräisivät taas rauetakseen, karkasi Rasmus sysimiehenpojan kimppuun ja laahasi hänet maakuoppaan, missä hänen pajansa oli. Hän pisti pojan sinne ja vieritti käytävän suulle suuren kiven, joka oli ovena.
Mutta Rasmus huusi herkeämättä:
»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi iloita hänen tulostaan.»
Mutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs mies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla, saapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän muistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja heiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän juoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle ja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti, joissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt kuninkaantyttären.»
Niin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi yhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen äänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi hänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse tulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä päästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse kuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena luotamme.»
»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että kuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»
Kun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen. »En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni, meille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä. Jääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä siihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon maassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me istumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»
Mutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat karannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli kokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha eukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.
»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin silmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa hopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli laakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»
Tuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot huudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa metsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.
Silloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa! — Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? — Varjostakaa kädellä silmiänne ja katsokaa metsää kohti!»
»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki hänet?»
Kaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja kurotella käsiään.
»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?
Näemmekö kaikki kuninkaantyttären?»
He lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita lauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko tuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.
Mutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että tummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi ensimmäisenä:
»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä olet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin saavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»
Sigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja riensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.
»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.
Ja kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:
»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä silkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»
He tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui juhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen korvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu kultasiteitä.
»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri musta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»
Margareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen isänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika, joka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:
»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta
Fredkulla!»
Koko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon ja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän oli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien levittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu laitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään rannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.
Missä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet kukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli vanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut hänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.
Muttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty sellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.
Pari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä alamäessä.
»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon kauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»
Seurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat kuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten olivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä olivat kokeneet pitkän sodan aikana.
Kun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla itselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin raunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä. Ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.
Mutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat hänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt oli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.
»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme. Ajattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä tulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää, vaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»
Ja kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki, alkoivat he kaikki lohduttaa häntä.
»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki ja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas Kungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon! Kuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut syliinsä.»
»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet saapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa tulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan: 'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli veden.»
Mutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan hevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät ryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät enää olleet ihmisten kaltaisia.
Silloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua, ja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.
Niin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa kylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä kuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat hänen saattueessaan.
»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja kaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan kuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»
Tässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili vaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»
Tehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä itkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti lauttauspaikkaan.
Mutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli aivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle parhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta pohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.
Ja jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa, joka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:
Yks on, mi valvomahan yökausiks sitoo minut, yks on, mi minun estää iloja nauttimasta, tuo idän kaunis impi, mi valtakuntans' suojaa, Matilda, sotijalo, keisarin tumma tytär.
Kodissa parempaa ei kuin ylväs, kaunis vaimo. Nyt murhe mua seuraa tupahan, tantereille. Kun käräjiltä palaan, se ratsullani istuu. Saa omaksein en koskaan tytärtä keisarin ma.
Niin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun, hän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.
Eikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi kysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:
»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa, keisarin tytärtä.»
Oi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.
»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti. »Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan keisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät miehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole lainkaan rakkautta.»
Ja suuresti kauhistuen kuulivat talonpoikaparat, miten neito kutsui saattuettaan.
»Oi rakkaat herrat ja hyvät rouvat, seuratkaa minua takaisin kotiin! Armahtakaa minua, isäni hyvät palvelijat! Sallikaa ettei minun tarvitse mennä kuningas Maunun luo. Ettekö kuulleet tuota laulua? Minua ei hän kaipaa, tuo mies. Hän kaipaa vain ihanaa keisarintytärtä.»
Tämän sanottuaan Fredkulla kuuli, miten kansanjoukko, joka seisoi tiepuolessa odottaen, huusi korkealla äänellä: »Terve, Fredkulla!» Ja kaikkien niiden tuhansien, jotka tulvivat suuresta Kungahällasta häntä vastaan, hän kuuli moniäänisenä kaikuna toistavan: »Terve, Fredkulla!»
Mutta neito yhä valitti ja rukoili.
»Rakkaat hyvät herrat ja jalot rouvat, viekää minut kotiin! Ettekö kuulleet tuota laulua? Mehän teemme rikoksen kuningasta kohtaan. En voi pakottaa itseäni kantamaan kuningattaren nimeä. Kotiin minä vain tahdon.»
Tavan takaa huusivat ne, jotka seisoivat etäällä joen molempien rantain partaalla: »Fredkulla! Fredkulla!»
Silloin tukki Fredkulla käsin korvansa. Hän oli jo kääntänyt hevosensa ja hoputti äänekkäästi sitä eteenpäin.
»Oi kunpa kansa vaikenisi», hän sanoi. »Fredkullaa he huutavat, mutta syntynee kai rauha, vaikk'en minä saavukaan. Kuningas Maunu ei ryhdy sotaan minun tähteni. Hänestä on vain mieluisaa, että palaan kotiin.»
Yhä vain jatkoivat ne, jotka seisoivat tiepuolessa ja odottivat saadakseen huutaa Fredkullaa. Mutta ne jotka seisoivat lähellä alkoivat kysellä ja ihmetellä: »Mihin hän ratsastaa? Mihin hän ratsastaa?»
Ja nähdessään, että hän aikoi ratsastaa metsää kohti, syöksyivät he hänen jälkeensä.
»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat he. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö sota nyt minulta poikani?'»
»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko laaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä tarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla, kuulla!»
»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme uskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa pitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet, nostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen sinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»
Koko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen ympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.
»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään meiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta, ajattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele meitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»
»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme. Mitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa sinulle joen vastaiselta rannalta?»
Ja Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi tielle hänen eteensä.
»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.
Mutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja kauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»
Hän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen, köyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat tarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.
Fredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi saanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat metsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli luvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti, niin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.
Hän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!» Silloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon masentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät uskaltaneet pyytää häneltä armoa.
»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on vapaa.»
Fredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti kaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne hän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa. Kauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden jokainen kyynel oli kuivunut.
Sitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen laaksoa kohti.
Hän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti suurta, ihanaa rauhaa.
Jälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan askel askeleelta.
Hiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja eteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.
Kansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut häiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.
Ylitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen selästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua itsekseen:
»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää mereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan helmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki löytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän poukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata takaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä. Sen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin. Katso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto, joka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»
Mutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä ratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.
Nostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän kypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös loistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista silkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan jalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat harteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä soturinilmettä.
Nyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän erottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän, ja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile yljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden nopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit kuoleman!