RAGNHILDSHOLMAN KUNINGATAR
Oli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen vartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli raskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.
Polku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten rantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja tiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet uteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien ylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden lomitse.
Vuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet lehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat maassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet ne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja etanat nukkuivat talviuntaan.
Oli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan erittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»
Mutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi kaunis Fontinvuori.
Sen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä kohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle kapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä. Ylempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat pienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja punaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen yläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat seinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja elinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.
Mutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä sumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja kaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen vuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin kaikki muukin.
Kuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka varisti ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita pisaroita.
Siinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että tuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän ajatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos purjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos lähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen, ettei sen tarvitsisi valaista minua.
»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin olisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.
»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi nyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita, ovat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä olen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan vähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen kuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata. Kelpasi heidän olla kuninkaina.
»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi itsekseen.
Mutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä. Hän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi ollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.
Mutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki linnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli vesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain neniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan putosivat maahan.
Kuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.
»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin nähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä tahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»
Jälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän huomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö kaislarantojensa keskellä.
Hän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti hänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua kuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki hänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa tuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.
»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli, »ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on muutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että minun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden taakan hartioilleni.»
Sillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään norjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli hyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty häneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.
Heidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut häntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta, että hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.
Aina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella, joka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin Ragnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän saattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään, että kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.
Mutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet kertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että kuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat, että hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut lähteä noutamaan tätä hoviin.
Hän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän antoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä vartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää kuin harmaa joki.
Nyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta hänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus, että hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja häiritsemättä surussaan.
Hän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut kesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt se oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi syötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn yli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä alakuloisemmaksi.
Hän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina lumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat vartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen ja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui kuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa maailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.
Kuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan. »Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei sitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»
Ja hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle vuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.
Mutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen
Ragnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.
Hän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki harmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki tornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja pelottavalta.
Ei ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei vihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt tehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan.
Mutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa välkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.
Mitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se oli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse vuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja siten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin raskas ja kammottava ja painostava.
Ajatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli varma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen, jollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän ei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli pitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat olivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään ihmisen milloinkaan oli ollut.
»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.
Ja hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella rannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan, ja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen edessään.
Mutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen sittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa minua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua lähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa siitä, että olen kuningas.»
Ja niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi pelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.
Ja kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja hänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen tukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä kirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.
Mutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin kaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa hänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime kerralla hänen siitä ratsastaessaan.
Kungahällan kuningattaria, 1899.
End of Project Gutenberg's Kungahällan kuningattaria, by Selma Lagerlöf