PAKO EGYPTIIN
Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki, jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.
Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä vesisäkkiä.
"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."
Palmu katsahti ympärilleen.
"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."
"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu. "Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät, auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."
Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo saattoi sen murhemielelle.
Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella näitä molempia vaeltajia.
"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa? Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.
"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu. "Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia.
"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa käsiin kuin lähteä erämaahan.
"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan. Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä — — —
"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kulki kouristus sen pitkän rungon läpi ja pitkien lehtien lukemattomat liuskat kipertyivät kokoon, ikäänkuin tuli olisi niitä kuumentanut.
"Jos minä olisin ihminen", sanoi se, "niin en koskaan rohkenisi lähteä erämaahan. Varsin urhoollinen on se, joka uskaltaa tulla tänne, vaikka sillä ei olekaan juuria, jotka ylettyvät alas ehtymättömiin vesisuoniin saakka. Palmutkin ovat täällä vaarassa. Sellainenkin palmu kuin minä.
"Jos voisin heitä neuvoa, niin pyytäisin heitä palaamaan takaisin. Heidän vihollisensa eivät koskaan voi kohdella heitä niin julmasti kuin erämaa. Ehkäpä he luulevat, että erämaassa on helppo elää. Mutta minä tiedän, että minunkin joskus on ollut vaikea pysyä hengissä. Minä muistan kerran nuoruudessani, kun vihuri syyti päälleni kokonaisen hiekkavuoren. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, niin viimeinen hetkeni olisi silloin tullut."
Palmu ajatteli edelleen ääneensä, niinkuin vanhojen erakkojen on tapana.
"Minä kuulen ihmeellisen sulosävelisen huminan latvassani", sanoi se. "Kaikki lehteni liuskat varmaan väräjävät. Minä en tiedä, mikä tunne minut valtaa nähdessäni nuo muukalaisraukat. Mutta tuo murheellinen vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni ihmeellisimmän tapauksen elämässäni."
Ja lehtien yhä humistessa sulosävelin muisteli palmu, miten kerran hyvin kauan aikaa sitten kaksi loistavaa ihmistä oli vieraillut keitaalla. Saban kuningatar oli saapunut sinne viisaan Salomon seurassa. Kaunis kuningatar aikoi palata takaisin omaan maahansa, kuningas oli saattanut häntä matkalla ja nyt heidän oli määrä erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "lasken minä nyt taatelin siemenen maahan ja minä tahdon, että siitä on versoava palmu, joka on kasvava ja elävä, kunnes Juudan maalla syntyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja kun hän sen oli sanonut, hän oli pistänyt siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat kostuttaneet sitä.
"Miten juuri tänään tulen tätä ajatelleeksi?" sanoi palmu. "Olisiko tämä vaimo niin kaunis, että hän muistuttaisi ihaninta kuningatarta, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt aina tähän päivään saakka?
"Minä kuulen lehtieni humisevan yhä kovemmin", sanoi palmu, "ja siinä on surunvoittoinen sävy kuin kuolinvirrellä. Tuntuu siltä kuin se ennustaisi jonkun pikaista kuolemaa. Hyvä tietää, ettei se minua tarkoita, koska minä en voi kuolla."
Palmu oletti, että kuolemaa ennustava humina tarkoitti molempia yksinäisiä vaeltajia. Aivan varmaan he itsekin luulivat viimeisen hetkensä tulleen. Sen saattoi huomata heidän kasvojensa ilmeestä, kun he vaelsivat erään kameelin luurangon ohi, joka oli tien vieressä. Sen saattoi huomata heidän katseistaan, kun he seurasivat ohilentäviä korppikotkia. Toisinhan ei voinut olla. Heidän täytyi menehtyä —
He huomasivat palmun ja keitaan ja kiiruhtivat nyt sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he vihdoin saapuivat perille, he vaipuivat epätoivoissaan maahan, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen maahan ja istahti itkien lähteen reunalle. Mies heittäytyi hänen viereensä ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillänsä. Palmu kuuli kuinka he puhuivat keskenään, että heidän oli pakko kuolla.
Se kuuli myös heidän puheestansa, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kaksi- ja kolmivuotiaat lapset sen tähden, että suuri, odotettu Juudan maan kuningas oli syntynyt.
"Minun lehteni humisevat yhä kovemmin", sanoi palmu. "Noiden pakolaisraukkojen viimeinen hetki on pian käsissä."
Se kuuli myöskin, että he pelkäsivät erämaata. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä kotiin taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että sellainen kuolema olisi ollut helpompi.
"Jumala auttaa meitä", sanoi vaimo.
"Me olemme yksin petoeläinten ja käärmeitten keskellä", sanoi mies.
"Meillä ei ole ruokaa eikä juomaa. Miten Jumala voisi meitä auttaa?"
Hän repi tuskissaan vaatteensa rikki ja painoi kasvonsa maata vasten.
Hän oli toivoton kuin mies, jolla on kuolinhaava sydämessään.
Vaimo istui suorana, kädet ristiin kiedottuna polvien ympärille. Mutta hänen katseensa, joka harhaili pitkin erämaata, ilmaisi rajatonta toivottomuutta.
Palmu kuuli lehdistönsä surumielisen huminan yhä kiihtyvän. Vaimokin sen varmaan kuuli, sillä hän kohotti katseensa puunlatvaa kohti. Ja samassa hän vaistomaisesti nosti ylös käsivartensa.
"Oi, taateleja, taateleja!" huusi hän.
Ääni ilmaisi niin haikeaa halua, että vanha palmu olisi toivonut olevansa kinsteripensaan korkuinen ja että hänen taatelinsa olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuramarjat. Se tiesi, että sen latva oli täynnä taatelinterttuja, mutta miten ihmiset voisivat ylettyä niin huimaavaan korkeuteen?
Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa haluaisi mahdottomuuksia.
Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.
Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla. Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon. Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi suloisella lapsenäänellänsä:
"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"
Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat, niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.
Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien helähdellessä kuin harppujen kielet.
"Nyt tiedän, kenelle ne kuolinsäveltä soittavat", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se jälleen seisoi kohona.
"Näille ihmisille ne eivät soita."
Mutta mies ja vaimo polvistuivat maahan ja ylistivät Jumalaa.
"Sinä näit meidän tuskamme ja sinä sen poistit. Sinä olet voimakas, sinä taivutat palmun rungon ikään kuin ruokosauvan. Ketä vihollisistamme me pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä varjelet?" Kun eräs karavaani jonkin ajan kuluttua kulki erämaan poikki, näkivät matkamiehet, että suuren palmun latva oli kuihtunut.
"Kuinka se voi olla mahdollista?" sanoi yksi matkamiehistä. "Tämän palmunhan ei olisi pitänyt kuolla, ennen kuin se olisi nähnyt Salomoa suuremman kuninkaan."
"Ehkäpä se on hänet nähnytkin", vastasi toinen erämaan matkustajista.