NASARETISSA
Kerran siihen aikaan, jolloin Jeesus oli ainoastaan viiden vuoden vanha, istui hän isänsä työpajan portailla Nasaretissa ja muodosteli savikukkoja notkeasta savikokkareesta, jonka hän oli saanut ruukuntekijältä kadun toiselta puolelta. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen, sillä kaikki korttelin lapset olivat sanoneet Jeesukselle, että ruukuntekijä oli tyly mies, jota eivät suloiset katseet eivätkä hunajaiset sanat saaneet heltymään, eikä hän koskaan ollut uskaltanut pyytää häneltä mitään. Mutta nyt hän tuskin tiesi, miten se oli käynyt, hän oli vain seisonut portailla ja halukkain silmin katsellut naapuria, joka työskenteli muottiensa ääressä, ja silloin tämä oli astunut ulos kaupastaan ja lahjoittanut hänelle niin paljon savea, että siitä olisi riittänyt kokonaisen viiniastian tekoon.
Seuraavan talon portailla istui Juudas, joka oli ruma ja punatukkainen, kasvot mustelmien vallassa ja vaatteet täynnä repeämiä, jotka hän oli saanut alituisesti tapellessaan katupoikien kanssa. Tällä hetkellä hän oli hiljaa, hän ei riidellyt eikä tapellut, vaan muokkasi savikimpaletta samalla tavalla kuin Jeesuskin. Mutta tätä savea hän ei ollut itse hankkinut itsellensä: hän tuskin uskalsi tulla ruukuntekijän näkyviin, sillä tämä syytti häntä siitä, että hänellä oli tapana heitellä kivillä hänen hauraita tavaroitansa, ja olisi siis kepillä ajanut hänet pois; mutta Jeesus oli jakanut varastonsa hänen kanssaan.
Sitä mukaa kuin molemmat lapset saivat savikukkonsa valmiiksi, asettivat he ne piiriin eteensä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin savikukot kaikkina aikoina ovat olleet, niillä oli suuri, pyöreä möhkäle alustanaan jalkojen asemesta, lyhyet pyrstöt, kaulaa ei lainkaan ja siipiä vain nimeksi.
Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan, hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.
Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja, kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä hylätyksi.
Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä. Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.
Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen.
"Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.
Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.
Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi, joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun, joka ympäröi Marian kasvoja.
Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen ympärillänsä.
Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa, peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella loistolla.
Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni päivänpaistetta.
Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.
"Odota, Juudas!" sanoi Jeesus. "Minä tulen maalaamaan sinun lintujasi."
"Ei", sanoi Juudas, "sinä et saa koskea niihin, ne ovat hyvät sellaisina kuin ovat".
Hän nousi ylös, hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon ja hän puri huulensa yhteen. Ja hän laski leveän jalkansa lintujen päälle ja musersi toisen toisensa jälkeen pieneksi litteäksi savikimpaleeksi.
Kun hän oli tuhonnut kaikki lintunsa, hän meni Jeesuksen luo, joka istui hyväillen pieniä savilintujansa, jotka säkenöivät kuin hohtokivet. Juudas katseli niitä hetken aikaa ääneti, mutta sitten hän nosti jalkansa ja polki yhden niistä rikki.
Kun Juudas veti pois jalkansa ja näki pienen linnun muuttuneen harmaaksi saveksi, hän tunsi sellaista lievitystä, että hän rupesi nauramaan ja nosti jalkansa polkeakseen vielä toisenkin.
"Juudas", huudahti Jeesus, "mitä sinä teet? Etkö tiedä että ne elävät ja laulavat?"
Mutta Juudas nauroi ja polki rikki toisenkin linnun.
Jeesus katseli ympärilleen saadakseen apua. Juudas oli suurikasvuinen eikä Jeesuksella ollut voimia estää häntä. Hän silmäsi äitiinsä. Hän ei ollut kaukana, mutta ennen kuin hän pääsisi paikalle, olisi Juudas jo ehtinyt turmella kaikki hänen lintunsa. Kyyneleet tunkeutuivat Jeesuksen silmiin. Juudas oli jo polkenut rikki neljä lintua, hänellä oli enää kolme jäljellä.
Jeesus oli pahoillaan, kun hänen lintunsa seisoivat aivan hiljaa ja antoivat polkea itsensä mäsäksi välittämättä vaarasta. Jeesus löi kätensä yhteen herättääkseen niitä ja huusi niille: "Lentäkää, lentäkää!"
Silloin kaikki kolme lintua alkoivat liikuttaa pieniä siipiänsä ja levottomasti räpytellen niiden onnistui kohota katonreunalle, jossa ne olivat turvassa.
Mutta kun Juudas näki, että linnut turvautuivat siipiinsä ja lensivät Jeesuksen käskystä, niin hän rupesi itkemään. Hän repi hiuksiaan, niinkuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän, kun he olivat suuren tuskan ja surun vallassa, ja hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin.
Ja Juudas makasi maassa kierrellen tuhassa Jeesuksen edessä kuin koira, suuteli hänen jalkojansa ja pyysi, että Jeesus jalallaan polkisi hänetkin mäsäksi, samoin kuin Juudas itse oli tehnyt savikukoille.
Sillä Juudas rakasti Jeesusta ja ihaili ja vihasi häntä samalla kertaa.
Mutta Maria, joka koko ajan oli seurannut lasten leikkiä, nousi nyt paikaltaan, nosti Juudaksen polvellensa ja hyväili häntä.
"Sinä lapsi parka!" sanoi Maria hänelle. "Sinä et tiedä, että olet yrittänyt jotakin, johon ei kukaan luotu olento kykene. Älä rupea sellaiseen, jollet tahdo tulla mitä onnettomimmaksi ihmiseksi! Miten meidän kävisi, jos yrittäisimme kilpailla hänen kanssansa, joka maalaa auringon säteillä ja puhaltaa elämän hengen kuolleeseen saveen?"