TEMPPELISSÄ
Olipa kerran köyhä perhe, mies, vaimo ja heidän pieni poikansa, jotka käyskentelivät Jerusalemin suuressa temppelissä. Poika oli kaunis lapsi. Hänen hiuksensa valuivat alas hartioille tasaisina kiharoina ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.
Poika ei ollut käynyt temppelissä tultuaan niin suureksi, että hän saattoi ymmärtää mitä hän näki, ja nyt hänen vanhempansa näyttivät hänelle kaikkia sen ihanuuksia. Siellä oli pitkiä pylväsrivejä, siellä oli pyhiä miehiä, jotka istuivat opettamassa opetuslapsiansa, siellä oli ylimmäinen pappi, jonka rintalevy oli jalokivistä, siellä oli Babylonista tuodut esiriput, joissa läpikudotut kultaruusut loistivat, siellä oli suuret vaskiportit, jotka olivat niin raskaat, että kolmellakymmenellä miehellä oli täysi työ pyörähdyttäessään niitä saranoillaan.
Mutta pieni poika, joka oli ainoastaan kahdentoista vanha, ei välittänyt juuri katsella kaikkea tätä. Hänen äitinsä kertoi hänelle, että se mitä hän täällä nyt näki, oli ihmeellisintä, mitä maailmassa oli olemassa. Hän sanoi kestävän kauan, ennen kuin poika jälleen saisi nähdä jotakin tämän kaltaista. Köyhässä Nasaretissa, josta he olivat kotoisin, ei ollut muuta katseltavaa kuin harmaat kadut.
Hänen kehoituksensa eivät kuitenkaan paljoa auttaneet. Tuntui siltä, kuin pieni poika mielellään olisi juossut pois ihanasta temppelistä, jos hän sen sijaan olisi päässyt leikittelemään Nasaretin ahtaille kaduille.
Mutta ihmeellistä kyllä, mitä välinpitämättömämmäksi poika osoittautui, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olivat hänen vanhempansa. He nyökkäsivät toisilleen pojan pään ylitse ja olivat tuiki iloisia.
Vihdoin pienokainen näytti niin väsyneeltä ja ikävystyneeltä, että äidin oli häntä sääli. "Me olemme nyt kulkeneet liian kauaksi", sanoi hän. "Tulepas hetkeksi lepäämään!"
Hän kävi istumaan pilarin viereen ja kehoitti poikaa paneutumaan maata ja laskemaan päänsä hänen polvelleen. Ja poika totteli ja nukkui heti.
Tuskin hän oli nukahtanut, kun vaimo sanoi miehelle: "En ole mitään pelännyt niinkuin tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tänne Jerusalemin temppeliin. Minä luulin, että kun hän saisi nähdä tämän Jumalan huoneen, niin hän tahtoisi jäädä tänne ainiaaksi."
"Minäkin olen pelännyt tätä matkaa", sanoi mies. "Siihen aikaan kun hän syntyi, ilmestyi useita tunnustähtiä, jotka ennustivat hänestä suurta hallitsijaa. Mutta mitäpä kuninkaanarvo tuottaisi hänelle muuta kuin huolta ja vaaraa? Olen aina sanonut, että sekä hänelle että meille olisi parasta, jollei hänestä koskaan tulisi muuta kuin nikkari Nasaretissa."
"Aina siitä saakka kun hän oli viiden vuoden vanha", sanoi äiti miettivänä, "ei enää ole tapahtunut ihmeitä hänen ympärillään. Eikä hän itsekään enää muista, mitä hänen lapsuutensa ensi aikoina tapahtui. Hän on nyt aivan kuin muutkin lapset. Tapahtukoon Jumalan tahto ennen kaikkea muuta, mutta minä olen melkein ruvennut toivomaan, että Herra armossaan valitsee jonkun muun noihin suuriin kohtaloihin ja antaa minun pitää poikani luonani."
"Minä puolestani", sanoi mies, "olen aivan varma siitä, että jollei hän saa tietää mitään niistä merkeistä ja ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen ensi vuosinaan, kaikki kyllä käy hyvin."
"En koskaan puhu hänelle mitään näistä ihmeistä", sanoi vaimo. "Mutta pelkään alituisesti, että tahtomattani on tapahtuva jotakin, joka saattaa hänet ymmärtämään, kuka hän on. Ennen kaikkea pelkäsin tuoda häntä tähän temppeliin."
"Ole iloinen, että vaara nyt on voitettu", sanoi mies. "Hän on taas pian kotona Nasaretissa."
"Pelkäsin viisaita miehiä temppelissä", sanoi vaimo. "Pelkäsin tietäjiä, jotka istuvat täällä matoillansa. Minä luulin, että kun hän tulisi heidän silmiensä eteen, niin he nousisivat ylös kumartamaan lapselle ja tervehtisivät häntä Juudan maan kuninkaana. Ihmeellistä, etteivät he huomaa hänen ihanuuttaan. He eivät koskaan ennen ole nähneet sellaista lasta."
Vaimo istui hetken aikaa ääneti ja katseli lasta. "Tuskin sitä ymmärrän", sanoi hän. "Minä luulin, että kun hän näkisi nämä tuomarit, jotka istuvat pyhässä huoneessa ja ratkaisevat kansan riitoja, ja nämä opettajat, jotka palvelevat Herraa, niin hän heräisi ja sanoisi: Täällä, näiden tuomarien, näiden opettajien, näiden pappien pariin minä olen syntynyt elämään."
"Mikähän onni olisi istua teljettynä näiden pylväskäytävien sisäpuolella?" puuttui mies puheeseen. "Parempi hänen on vaeltaa kummuilla ja kukkuloilla Nasaretin ympäristössä."
Äiti huokasi hiukan. "Hän on niin onnellinen meidän luonamme kotona", sanoi hän. "Miten tyytyväinen hän onkaan, kun hän saa seurata lammaslaumaa sen yksinäisillä vaelluksilla tai kun hän saa mennä ulos vainiolle katselemaan maamiehen työtä! En usko, että teemme väärin häntä kohtaan koettaessamme pidättää häntä luonamme."
"Me säästämme häntä vain suurilta kärsimyksiltä", sanoi mies.
He keskustelivat samaan tapaan yhä edelleen, kunnes lapsi heräsi unestaan.
"Kas nyt", sanoi äiti, "oletko nyt levännyt kylliksi? Nousehan ylös, sillä ilta on käsissä ja meidän täytyy palata leiripaikallemme."
He olivat rakennuksen kaukaisimmassa osassa ja rupesivat vaeltamaan ulko-ovea kohti.
Hetken kuluttua heidän piti kulkea vanhan holvin läpi, joka oli vielä jäljellä siltä ajalta, jolloin ensi kerran rakennettiin temppeli tälle paikalle, ja siellä seisoi seinää vasten suunnattoman suuri ja raskas vanha vaskitorvi. Se seisoi siinä lommoisena ja ruosteisena, täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja sekä sisä- että ulkopuoleltaan, ja sen kylkeen uurretut vanhanaikaiset kirjaimet olivat kuluneet melkein näkymättömiksi. Tuhat vuotta varmaan oli kulunut siitä, kun kukaan viimeksi oli yrittänyt saada siitä säveliä.
Mutta kun pieni poika näki tuon suunnattoman torven, niin hän pysähtyi ihmeissään. "Mikä se tuo on?" hän kysyi.
"Se on se suuri torvi, jota sanotaan Maailmanruhtinaan ääneksi", vastasi äiti. "Sillä Mooses kutsui kokoon Israelin lapset, kun he olivat hajallaan korvessa. Hänen jälkeensä ei kukaan ole saanut ainoatakaan ääntä siitä. Mutta kenelle se onnistuu, se voi kerätä kaikki maailman kansat valtansa alle."
Vaimo hymyili tälle jutulle, joka hänen mielestään oli vain vanha tarina, mutta pieni poika jäi seisomaan suuren torven ääreen, kunnes äiti kutsui häntä. Tämä torvi ensimmäisenä kaikista näkemistään temppelissä miellytti häntä. Hän olisi tahtonut jäädä kauan sitä katselemaan.
He eivät olleet astuneet pitkälti, kun he tulivat suurelle, avaralle temppelipihalle. Täällä oli vuoriperustuksessa halkeama, syvä ja laaja, aivan sellaisena kuin se oli ollut siinä ikivanhoista ajoista asti. Tätä halkeamaa ei kuningas Salomo tahtonut täyttää, kun hän rakensi temppelin. Mitään siltaa hän ei ollut johtanut sen yli, mitään aitausta hän ei ollut asettanut jyrkän syvänteen reunalle. Sen sijaan hän oli jännittänyt halkeaman poikki monta kyynärää pitkän terässäilän siten, että hiottu terä oli ylöspäin käännettynä. Ja lukemattomien vuosien ja muutosten jälkeen säilä oli yhä edelleen pysynyt paikoillansa. Nyt se oli kuitenkin melkein loppuun ruostunut, se ei ollut enää tanakasti päistänsä kiinni, vaan vapisi ja keinui, jos joku vain raskain askelin kulki temppelinpihalla.
Kun äiti pojan kanssa kiersi halkeaman ohi, kysyi tämä häneltä: "Mikä silta tuo on?"
"Kuningas Salomo on sen asettanut siihen", vastasi äiti, "ja me nimitämme sitä Paratiisin sillaksi. Jos sinä voit astua tämän halkeaman yli tätä väräjävää siltaa myöten, jonka terä on auringonsädettä ohuempi, tiedät varmaan pääseväsi paratiisiin."
Ja hän hymyili ja kiiruhti eteenpäin, mutta poika jäi katselemaan kapeaa, väräjävää terässäilää, kunnes äiti häntä kutsui.
Totellessaan äitiään hän huokasi, ettei äiti ennemmin ollut näyttänyt hänelle näitä molempia ihmeellisiä asioita, niin että hänellä olisi ollut kylliksi aikaa katsella niitä.
He kulkivat nyt pysähtymättä, kunnes tulivat suureen pylväskäytävään, jota viisi pylväsriviä kannatti. Täällä kohosi eräässä nurkassa kaksi mustaa marmoripylvästä samalla jalustalla niin lähellä toisiaan, että tuskin oljenkortta olisi voinut tunkea niiden välitse. Ne olivat korkeat ja juhlalliset, ja niiden runsaasti koristettuja kapiteeleja ympäröi rivi ihmeellisesti muovailtuja eläinten päitä. Mutta ei tuuman vertaakaan näistä kauniista pylväistä ollut merkkejä ja naarmuja vailla, ne olivat enemmän vahingoittuneet ja kuluneet kuin mikään muu koko temppelissä. Lattiakin niiden ympärillä oli kiiltäväksi kulunut ja hiukan kovertunut monien jalkojen hivutuksesta.
Taaskin poika seisahdutti äitinsä ja kysyi häneltä: "Mitä pylväitä nuo ovat?"
"Nuo pylväät on isämme Abraham tuonut mukanaan Palestiinaan kaukaiselta Kaldean maalta ja hän nimitti niitä Vanhurskauden portiksi. Ken voi tunkeutua niiden lomitse, on vanhurskas Jumalan edessä eikä ole koskaan syntiä tehnyt."
Poika seisoi katsellen suurin silmin näitä pylväitä.
"Et suinkaan aio yrittää tunkeutua niiden lävitse?" sanoi äiti nauraen. "Näetkö, kuinka lattia niiden ympärillä on kulunut, kun niin monet ovat koettaneet tunkeutua kapean raon läpi, mutta usko minua, ei kukaan ole siinä onnistunut. Kiiruhdahan nyt! Minä kuulen vaskiporttien kuminan, kun kolmekymmentä temppelin palvelijaa painaa olkapäillään niitä saadakseen ne liikkeeseen."
Mutta kaiken yötä pieni poika makasi valveilla teltassa eikä hän nähnyt edessään muuta kuin Vanhurskauden portin ja Paratiisin sillan ja Maailmanruhtinaan äänen. Niin ihmeellisistä asioista hän ei ollut ennen kuullut puhuttavan. Eikä hän voinut karkottaa niitä ajatuksistaan.
Ja seuraavan päivän aamuna kävi aivan samalla tapaa. Hän ei voinut muuta ajatella. Sinä aamuna heidän oli määrä matkustaa kotiin. Vanhemmilla oli paljon puuhaa, ennen kuin he saivat teltan alas ja sälytetyksi suuren kameelin selkään ja ennen kuin kaikki muu oli kunnossa. He eivät lähtisi yksin matkaan, vaan useitten sukulaisten ja naapurien seurassa, ja kun niin suuren joukon piti lähteä liikkeelle, kävi pakkaaminen tietysti hyvin hitaasti.
Pieni poika ei ottanut osaa työhön, vaan istui kesken kiirettä ja hyörinää hiljaa ja ajatteli noita kolmea ihmeellistä asiaa.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän hyvinkin ehtisi mennä temppeliin katsomaan niitä vielä kerran. Oli vielä paljon pakattavaa. Hän ehtisi kyllä palata takaisin temppelistä ennen matkalle lähtöä.
Hän kiiruhti pois sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Hänen mielestään se ei ollut tarpeellista. Palaisihan hän pian takaisin.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hän saapui temppelin luo ja astui pylväskäytävään, jossa molemmat mustat kaksoispylväät seisoivat.
Niin pian kuin hän ne näki, alkoivat hänen silmänsä loistaa ilosta. Hän kävi lattialle niiden viereen istumaan ja tähysteli niitä. Kun hän ajatteli, että se joka saattoi tunkeutua näiden molempien pylväiden lomitse, oli vanhurskas Jumalan edessä eikä koskaan ollut syntiä tehnyt, hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt mitään niin ihmeellistä.
Hän ajatteli, kuinka ihanaa olisi, jos voisi tunkeutua näiden kahden pylvään väliin, mutta ne seisoivat niin lähetysten, ettei sitä voinut edes yritellä. Siten hän istui liikkumatta pylväiden edessä ainakin tunnin verran, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Hän luuli katselleensa niitä vain pari silmänräpäystä.
Mutta sattuipa, että siinä komeassa pylväskäytävässä, jossa pieni poikanen istui, olivat korkean raadin tuomarit koolla ratkaisemassa ihmisten riitoja. Koko pylväskäytävä oli täynnä väkeä, toiset valittivat, että rajapyykkejä heidän maillaan oli muutettu, toisilta oli lampaita laumasta riistetty ja merkitty väärillä merkeillä, toisille eivät velalliset tahtoneet suorittaa velkojansa.
Muiden muassa tuli eräs rikas mies, jolla oli yllään laahustava purppurapuku, ja haastoi oikeuteen köyhän lesken, jonka piti olla hänelle velkaa muutamia siklejä hopeaa. Köyhä leski valitti, että rikas teki hänelle vääryyttä. Hän oli jo kerran maksanut hänelle velkansa, ja nyt velkoja tahtoi pakottaa hänet maksamaan uudestaan, mutta sitä hän ei kyennyt tekemään. Hän oli niin köyhä, että jos tuomarit tuomitsivat hänet maksamaan, olisi hänen pakko antaa tyttärensä rikkaalle miehelle orjiksi.
Se, joka istui ylinnä tuomarin-istuimella, kääntyi rikkaan miehen puoleen ja sanoi hänelle: "Uskallatko vannoa, ettei tämä köyhä vaimo jo ole maksanut sinulle velkaansa?"
Silloin vastasi rikas mies: "Herra, minä olen rikas. Viitsisinkö minä velkoa rahojani tältä köyhältä leskeltä, jollei minulla olisi siihen oikeutta? Minä vannon sinulle, niin totta kuin ei kukaan koskaan voi kulkea Vanhurskauden portin läpi, että tämä vaimo on minulle velkaa sen summan, jota häneltä vaadin."
Kun tuomarit kuulivat tämän valan, he uskoivat hänen puheensa ja tuomitsivat köyhän lesken antamaan hänelle tyttärensä orjiksi.
Mutta pikku poika istui lähellä ja kuuli kaikki. Hän ajatteli itsekseen: Kuinka hyvä, jos joku voisi tunkeutua Vanhurskauden portin läpi! Tuo rikas mies ei varmaankaan puhunut totta. Sääli vanhaa vaimoa, jos hänen on pakko antaa tyttärensä orjiksi.
Hän hyppäsi jalustalle, josta molemmat pylväät kohosivat korkeutta kohti, ja katseli raon läpi.
Oi, jospa se ei olisi aivan mahdotonta, ajatteli hän. Hän oli niin suruissaan köyhän vaimon tähden. Hän ei ajatellut enää lainkaan, että se, joka tunkeutuisi tästä portista läpi, olisi vanhurskas ja synnitön. Hän tahtoi kulkea pylväiden lomitse ainoastaan köyhän vaimon vuoksi.
Hän työnsi olkapäänsä syvennykseen pylväitten väliin ikään kuin raivatakseen itselleen tietä.
Silloin kaikki ihmiset, jotka seisoivat pylväskäytävän alla, käänsivät katseensa Vanhurskauden porttia kohti. Sillä holvi jymisi ja vanhat pylväät humahtivat ja siirtyivät syrjään, toinen oikealle ja toinen vasemmalle, jättäen niin paljon lomaa, että pojan hento ruumis pääsi pujahtamaan läpi.
Silloin syntyi suuri hämmästys ja hälinä. Ensi hetkessä ei kukaan tiennyt mitä sanoa. Väki seisoi vain tuijottaen poikaan, joka oli tehnyt niin suuren ihmeen. Vanhin tuomareista tointui ensimmäisenä. Hän käski ottaa kiinni rikkaan kauppiaan ja tuoda hänet tuomioistuimen eteen. Ja hän tuomitsi hänet luovuttamaan köyhälle leskelle kaiken omaisuutensa, koska hän oli vannonut väärän valan Jumalan temppelissä.
Kun tämä oli ratkaistu, tiedusteli tuomari poikaa, joka oli tunkeutunut Vanhurskauden portin läpi, mutta kun ihmiset etsivät häntä, hän oli jo kadonnut. Sillä samassa kun pylväät olivat luisuneet erilleen, oli hän herännyt ikään kuin unesta ja muistanut vanhempiansa ja kotimatkaa. Nyt minun pitää kiiruhtaa täältä, jottei vanhempieni tarvitse odottaa minua, hän ajatteli.
Mutta hän ei tiennyt lainkaan, että hän oli istunut kokonaisen tunnin
Vanhurskauden portin edessä, vaan luuli viipyneensä vain muutamia
minuutteja, ja sen tähden hän arveli ehtivänsä silmäillä vielä
Paratiisin siltaa, ennen kuin hän lähtisi temppelistä.
Ja hän kulki keveästi väkijoukon läpi ja tuli Paratiisin sillalle, joka oli aivan suuren temppelin toisessa päässä.
Mutta kun hän näki terävän terässäilän, joka oli jännitetty halkeaman poikki, ja ajatteli että se ihminen, joka pääsisi tämän sillan yli, varmaan joutuisi paratiisiin, oli se hänen mielestään ihmeellisintä mitä hän koskaan oli nähnyt ja hän kävi istumaan halkeaman reunalle ja katseli terässäilää.
Hän istui ajatellen, miten suloista olisi päästä paratiisiin ja kuinka mielellään hän astuisi tämän sillan poikki. Mutta samassa hän huomasi, että sitä oli aivan turha yrittääkään.
Täten hän istui mietteissään kaksi kokonaista tuntia, mutta hän ei lainkaan tiennyt ajan kuluvan. Hän istui vain ajatellen paratiisia.
Mutta sattuipa sitten, että pihalle, jossa tämä syvä halkeama oli, oli pystytetty suuri uhrialttari ja sen ympärillä kulki valkopukuisia pappeja hoitaen alttaritulta ja vastaanottaen uhrilahjoja. Pihalla seisoi myös monta uhraajaa ja suuri joukko ihmisiä, jotka vain katselivat jumalanpalvelusta.
Tulipa sinne myös vanha, köyhä mies, joka kantoi hyvin pientä ja laihaa lammasta, jota koirat päälle päätteeksi olivat purreet, niin että sillä oli suuri haava.
Mies vei lampaansa papeille ja pyysi saada uhrata sen, mutta he eivät suostuneet siihen. He sanoivat, ettei niin kurjaa lahjaa voinut Herralle tarjota. Vanhus pyysi, että he laupeudessaan ottaisivat lampaan vastaan, sillä hänen poikansa oli kuolemaisillaan eikä hänellä ollut mitään muuta, jota hän olisi voinut uhrata Jumalalle pojan parantumiseksi. "Antakaa minun se uhrata", sanoi hän, "muuten minun rukoukseni ei kohoa Jumalan kasvojen eteen ja poikani kuolee."
"Minä säälin sinua, siitä voit olla varma", sanoi pappi, "mutta laki kieltää uhraamasta vahingoittunutta eläintä. Yhtä mahdotonta on suostua sinun pyyntöösi kuin astua Paratiisin sillan poikki."
Pieni poika istui siksi lähellä, että hän kuuli kaikki. Häntä säälitti, ettei kukaan voinut astua sillan poikki. Ehkäpä köyhä saisi pitää poikansa, jos lammas tulisi uhratuksi.
Vanha mies meni suruissaan pois temppelinpihalta, mutta poika nousi, astui väräjävän sillan luo ja asetti jalkansa sen päälle.
Hän ei lainkaan ajatellutkaan astua sen poikki päästäksensä paratiisiin. Hänen ajatuksensa seurasivat vain köyhää miestä, jota hän olisi tahtonut auttaa.
Mutta hän veti jalkansa pois ajatellen: Se on mahdotonta. Se on liian vanha ja ruostunut, se ei minua edes kannattaisi.
Mutta uudelleen hänen ajatuksensa siirtyivät köyhään mieheen, jonka poika oli kuolemaisillaan. Hän painoi taaskin jalkansa miekanterälle.
Silloin hän huomasi, että se lakkasi väräjämästä ja tuntui leveältä ja vakavalta hänen jalkansa alla.
Ja astuessaan askelen eteenpäin hän tunsi, että ilma hänen ympärillään kannatti häntä, niin ettei hän voinut pudota. Se kantoi häntä ikään kuin hän olisi ollut lintu ja saanut siivet hartioihinsa.
Mutta pingoitetusta säilästä värähti suloinen sävel pojan astuessa sitä myöten, ja joku pihalla olevasta joukosta käännähti taakseen kuullessaan äänen. Hän päästi huudon ja samassa kääntyivät kaikki muutkin katsomaan, ja he näkivät pienen pojan, joka luisui eteenpäin pitkin terässäilää.
Suuri hämmästys ja ihmetys valtasi kaikki läsnäolijat. Papit tointuivat ensiksi. He lähettivät heti hakemaan köyhää miestä, ja kun hän tuli takaisin, he sanoivat hänelle: "Jumala on tehnyt ihmeen osoittaakseen meille, että hän tahtoo ottaa vastaan sinun lahjasi. Anna lammas tänne, että sen uhraamme!"
Kun se oli tehty, kyselivät he poikaa, joka oli kulkenut halkeaman poikki. Mutta kun he etsivät häntä, ei häntä mistään löytynyt.
Sillä samassa kun poika oli astunut halkeaman poikki, oli 'hän tullut ajatelleeksi kotimatkaa ja vanhempiaan. Hän ei tiennyt, että sekä aamu että aamupäivä oli kulunut loppuun, ja hän ajatteli: Minun pitää kiirehtiä kotiin, niin ettei heidän tarvitse odottaa. Minä pistäydyn vain ensin katsomaan Maailmanruhtinaan ääntä.
Ja hän hiipi pois ihmisjoukon keskeltä ja kiiruhti kepein askelin hämärään pylväskäytävään, jossa vaskitorvi oli nojallaan seinää vasten.
Kun hän sen näki ja ajatteli, että se joka saisi siitä ainoankin äänen, keräisi kokoon kaikki maailman kansat valtansa alle, ei hän mielestään koskaan ollut nähnyt mitään sen ihmeellisempää ja hän istahti sen viereen katselemaan sitä.
Hän ajatteli, kuinka suurta olisi voittaa kaikki maailman ihmiset ja kuinka mielellään hän tahtoisi puhaltaa tällä vanhalla torvella. Mutta hän tiesi sen mahdottomaksi eikä uskaltanut edes yrittää.
Täten hän istui useita tunteja, mutta hän ei tiennyt, että aika kului. Hän ajatteli vain, kuinka suurta olisi koota kaikki maailman ihmiset valtansa alle.
Mutta sattuipa siten, että tässä vilpoisessa pylväskäytävässä istui pyhä mies ja opetti opetuslapsiansa. Ja hän kääntyi nyt erään nuorukaisen puoleen, joka toisten mukana istui hänen jalkojensa juuressa, ja sanoi hänelle, että hän oli petturi. Henki oli ilmaissut hänelle, sanoi pyhä mies, että tämä nuorukainen oli muukalainen eikä israelilainen. Ja pyhä mies kysyi nyt häneltä, miksi hän oli salaa ja vieraalla nimellä tunkeutunut hänen opetuslastensa pariin.
Silloin vieras nuorukainen nousi seisomaan ja sanoi vaeltaneensa korpien halki ja kulkeneensa suurien merien poikki saadakseen kuulla oikeata viisautta ja ainoan Jumalan oppia. "Sieluni oli kaipauksesta nääntyä", sanoi hän pyhälle miehelle. "Mutta minä tiesin, ettet opettaisi minua, jollen sanoisi olevani israelilainen. Siksi valehtelin sinulle, että kaipaukseni saisi lohdutusta. Ja minä pyydän, että sallit minun jäädä luoksesi."
Mutta pyhä mies nousi kohottaen kätensä taivasta kohti. "Yhtä mahdotonta on sinun jäädä minun luokseni kuin jonkun puhaltaa tuota suurta vaskitorvea, jota me nimitämme Maailmanruhtinaan ääneksi. Sinun ei ole edes lupa jalallasi koskettaa tätä osaa temppeliä, koska olet pakana. Kiiruhda pois, muuten toiset opetuslapseni karkaavat päällesi ja repivät sinut kappaleiksi, sillä läsnäolosi saastuttaa temppeliä."
Mutta nuorukainen seisoi paikallaan ja sanoi: "Minä en mene muualle, missä sieluni ei löydä ravintoa. Mieluummin kuolen sinun jalkojesi juureen."
Tuskin se oli sanottu, kun pyhän miehen opetuslapset nousivat karkottaakseen nuorukaisen. Kun hän asettui vastarintaan, he kaatoivat hänet maahan ja tahtoivat tappaa hänet.
Mutta poika istui aivan lähellä, niin että hän kuuli ja näki kaikki, ja hän ajatteli: Tämä on suurta kovuutta. Oi, jospa voisin puhaltaa vaskitorvea, niin hän olisi autettu.
Hän nousi ja laski kätensä torvelle. Tänä hetkenä hän ei enää toivonut voivansa nostaa sitä huulilleen sen vuoksi, että siitä, joka kykeni niin tekemään, tulisi suuri valtias, vaan sen vuoksi, että hän halusi auttaa ihmistä, jonka henki oli vaarassa.
Ja hän tarttui pienin käsin vaskitorveen ikään kuin yrittäen sitä nostaa.
Silloin hän tunsi, että suunnaton torvi kohosi itsestään hänen huulilleen. Ja kun hän veti henkeään, tunkeutui voimakkaasti sointuva ääni torvesta ja kajahti läpi koko suuren temppelialueen.
Silloin kaikki käänsivät silmänsä ja näkivät, että pieni poika piteli torvea huulillaan ja sai siitä soimaan säveliä, jotka saattoivat holvit ja pylväät värähtelemään.
Kaikki kädet, jotka olivat kohonneet vierasta nuorukaista vastaan, laskeutuivat heti alas, ja pyhä opettaja sanoi hänelle:
"Istahda tänne jalkojeni juureen, niinkuin ennenkin! Jumala on tehnyt ihmeen osoittaakseen minulle tahtonsa olevan, että sinäkin oppisit häntä palvelemaan."
* * * * *
Kun päivä läheni loppuaan, tulivat mies ja vaimo kiiruhtaen Jerusalemia kohti. He näyttivät hätääntyneiltä ja levottomilta ja he huusivat jokaiselle, joka tuli heitä vastaan: "Me olemme kadottaneet poikamme. Me luulimme, että hän oli seurannut sukulaisiamme ja naapureitamme, mutta ei kukaan heistä ole häntä nähnyt. Onko kukaan teistä kulkenut tiellä yksinäisen lapsen ohi?"
Ne, jotka tulivat Jerusalemista, vastasivat: "Emme ole nähneet teidän poikaanne, mutta temppelissä näimme ihanan lapsen. Hän oli kuin taivaan enkeli ja hän kulki Vanhurskauden portin läpi."
He olisivat tahtoneet kertoa siitä tarkalleen, mutta vanhemmilla ei ollut aikaa kuunnella.
Kun he olivat astuneet kappaleen matkaa, he kohtasivat muita ihmisiä ja kysyivät heiltä.
Mutta ne, jotka tulivat Jerusalemista, eivät huolineet kertoa muusta kuin ihanasta lapsesta, joka näytti tulleen aivan suoraan taivaasta ja joka oli astunut Paratiisin sillan poikki.
He olisivat mielellään jääneet seisomaan ja kertomaan tästä iltamyöhään asti, mutta miehellä ja vaimolla ei ollut aikaa kuunnella heitä, vaan he kiiruhtivat kaupunkiin.
He kulkivat pitkin katuja löytämättä ketään. Vihdoin he tulivat temppeliin.
Kun he astuivat siitä ohi, sanoi vaimo: "Koska kerran olemme tässä, niin pistäytykäämme sisään katsomaan millainen on se lapsi, jonka sanotaan tulleen alas taivaasta!" He menivät sisään ja kysyivät, missä he saisivat nähdä sen lapsen.
"Menkää suoraan sinne, missä pyhät opettajat istuvat opetuslapsineen. Siellä on lapsikin. Vanhat miehet ovat asettaneet hänet keskellensä, ja he kyselevät häneltä ja hän kysyy heiltä ja kaikki ihmettelevät häntä. Mutta kaikki kansa seisoo temppelinpihalla nähdäkseen vilahdukseltakin sitä, joka on kohottanut Maailmanruhtinaan äänen huulillensa."
Mies ja vaimo raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi ja he näkivät, että lapsi, joka istui viisaiden opettajien keskellä, oli heidän poikansa.
Mutta kun vaimo tunsi lapsen, rupesi hän itkemään.
Ja poika, joka istui viisaiden miesten keskellä, kuuli jonkun itkevän, ja hän tunsi sen äidiksensä. Silloin hän nousi, tuli äitinsä luo, ja isä ja äiti veivät hänet mukanaan pois temppelistä.
Mutta äiti itki kaiken aikaa ja lapsi kysyi häneltä: "Miksi itket?
Tulinhan sinun luoksesi, heti kun kuulin äänesi."
"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Luulin kadottaneeni sinut."
He kulkivat kaupungista ulos ja ilta pimeni, ja äiti itki yhä lakkaamatta.
"Miksi itket?" sanoi lapsi. "En tiennyt, että päivä oli niin pitkälle kulunut. Minä luulin, että oli vielä aamu, ja tulin sinun luoksesi heti kun kuulin äänesi."
"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Olen etsinyt sinua koko päivän. Luulin kadottaneeni sinut."
He kulkivat koko yön ja äiti itki yhä.
Kun päivä alkoi sarastaa, sanoi lapsi: "Miksi itket? En etsinyt omaa kunniaani, vaan Jumala antoi minun tehdä ihmeitä sen tähden, että hän tahtoi auttaa noita kolmea ihmisraukkaa. Ja heti kun kuulin sinun äänesi, tulin jälleen luoksesi."
"Poikani", vastasi äiti, "minä itken sen tähden, että sittenkin olen kadottanut sinut. En koskaan enää saa omistaa sinua. Tästä lähtien on sinun elämäsi oleva pyrkimystä vanhurskauteen, ja kaipauksesi määränä on oleva paratiisi, ja rakkautesi on kohdistuva kaikkiin kurjiin ihmisiin koko maailmassa."