Legendoja Kristuksesta

by Selma Lagerlöf

PYHÄN VERONIKAN HIKILIINA

1.

Keisari Tiberiuksen viimeisinä hallitusvuosina tapahtui, että köyhä viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan yksinäiseen mökkiin korkeaan Sabiinivuoristoon. He olivat muukalaisia ja elivät aivan itseksensä, eikä kukaan koskaan tullut heidän luoksensa käymään. Mutta eräänä aamuna, kun työmies työnsi ovensa auki, hän huomasi hämmästyksekseen, että vanha vaimo istui kyyryllään kynnyksellä. Hänellä oli halpa harmaa vaippa hartioillaan ja hän näytti hyvin köyhältä. Siitä huolimatta hän tuntui niin kunnioitusta herättävältä noustessaan ja astuessaan häntä kohti, että miehen täytyi ajatella tarinoita jumalattarista, jotka vanhan vaimon hahmossa olivat vierailleet ihmisten luona.

"Ystäväni", sanoi vanhus viinamäen työmiehelle, "älä ihmettele, vaikka nukuin yötä kynnykselläsi. Minun vanhempani asuivat tässä mökissä ja täällä minä synnyin lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Luulin tapaavani sen tyhjänä ja hylättynä. En tiennyt, että ihmiset olivat jälleen ottaneet sen haltuunsa."

"En ihmettele, että otaksuit näin korkealla autioilla vuorilla sijaitsevan mökin olevan tyhjänä ja hylättynä", sanoi viinamäen työmies. "Mutta vaimoni ja minä olemme kotoisin kaukaiselta maalta emmekä me, köyhät muukalaiset, ole kyenneet löytämään parempaa asuntoa. Ja sinulle, joka varmaan olet nälissäsi ja väsynyt pitkän matkasi jälkeen vanhoilla päivilläsi, pitäisi olla mieluisampaa, että mökissä asuu ihmisiä kuin Sabiinivuorten susia. Saathan nyt ainakin täällä vuoteen levätäksesi sekä maljallisen vuohenmaitoa ja leipäpalan, jos pidät hyvänäsi."

Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa", sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan pesästänsä."

Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.

Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee? Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut vuohenmaitoa saviruukusta.

Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.

Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin valmistamista.

He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun hän heräsi mietteistään.

Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.

Mutta silloin hän tuntui viinamäen työmiehen mielestä niin surkuteltavan yksinäiseltä ja köyhältä, että tämä huudahti: "Jollen erehdy, ei sinun tarkoituksesi ollut näin pian lähteä tästä majasta kiivetessäsi yöllä tänne ylös. Jos todellakin olet niin köyhä miltä näytät, niin aikomuksesi lienee ollut jäädä tänne koko jäljellä olevaksi elinajaksesi. Mutta nyt sinä tahdot lähteä sen vuoksi, että minä ja vaimoni olemme ottaneet majan haltuumme."

Vanhus ei kieltänyt, että hän oli arvannut oikein. "Mutta tämä maja, joka niin monta vuotta on ollut autiona, on yhtä paljon sinun kuin minun", sanoi hän. "Minulla ei ole oikeutta karkottaa sinua täältä."

"Onhan se kuitenkin sinun vanhempiesi maja", sanoi viinamäen työmies, "ja sinulla on tietysti suurempi oikeus siihen kuin minulla. Me olemme sitä paitsi nuoria ja sinä olet vanha. Sen vuoksi sinä saat jäädä ja me lähdemme."

Kun vanhus kuuli nämä sanat, hän hämmästyi suuresti. Hän kääntyi takaisin kynnykseltä ja tuijotti mieheen ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.

Mutta nyt puuttui nuori vaimo keskusteluun.

"Jos minä saisin päättää", sanoi hän miehelle, "niin pyytäisin sinua kysymään tältä vanhalta vaimolta, eikö hän tahtoisi pitää meitä lapsinaan ja sallisi meidän jäädä hänen luokseen hoitamaan häntä. Mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos antaisimme hänelle tämän kurjan hökkelin ja sitten jättäisimme hänet? Hirveätähän hänen olisi asua täällä erämaassa yksinään. Ja millä hän eläisi? Sittenhän antaisimme hänen nääntyä nälkään."

Mutta vanhus astui miehen ja vaimon luo ja katseli heitä tarkasti. "Miksi te täten puhutte?" kysyi hän. "Miksi te osoitatte minulle armeliaisuutta? Tehän olette muukalaisia."

Silloin nuori vaimo vastasi hänelle: "Me olemme itse kerran saaneet kokea suurta armeliaisuutta."

II.

Siten vanha vaimo joutui asumaan viinamäen työmiehen majaan, ja hän kiintyi suuresti tähän nuoreen väkeen. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan sanonut heille, mistä hän oli tullut tai kuka hän oli, ja he ymmärsivät, ettei hän olisi ollut hyvillään, jos he olisivat kysyneet.

Mutta eräänä iltana työn loputtua, kun he istuivat kaikki kolme suurella laakealla paadella oven edustalla ja söivät illallistaan, näkivät he vanhan miehen astuvan polkua ylös.

Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen mies, hartiakas kuin painiskelija. Hänen kasvoissaan oli synkkä ja juro ilme. Otsa kohosi kaarevana syvällä olevien silmien yläpuolella ja suun piirteet ilmaisivat katkeruutta ja halveksumista. Hän kulki suorana ja nopeasti.

Miehen vaatteet olivat yksinkertaiset ja viinamäen työmies ajatteli heti nähtyään hänet: Tuo on vanha sotilas, joku, joka on saanut eron palveluksestaan ja on nyt matkalla kotiseudulleen.

Kun vieras oli saapunut aterioitsijain kohdalle, hän pysähtyi ikään kuin epäröiden. Työmies, joka tiesi, että tie loppui kappaleen matkan päässä mökin yläpuolella, laski lusikkansa pöydälle ja huusi hänelle: "Oletko kulkenut harhaan, muukalainen, koska tulet tälle mökille? Ei kukaan vaivaudu tänne saakka, jollei hänellä ole asiaa jollekulle meistä, jotka täällä asumme."

Kun hän kysyi täten, vieras tuli lähemmäksi. "Niin, asianlaita on niinkuin sanot", sanoi hän. "Minä olen eksynyt tieltä enkä nyt tiedä minnepäin astua. Jos sallit minun hetken levätä täällä ja sitten sanot, mitä polkua minun tulee seurata tullakseni eräälle maakartanolle, olen sinulle kiitollinen."

Näin sanoen hän istahti kivelle mökin edustalle. Nuori nainen kysyi, eikö hän tahtonut ottaa osaa heidän ateriaansa, mutta mies kielsi hymyillen. Sen sijaan hän oli hyvin halukas keskustelemaan heidän kanssaan heidän syödessään. Hän kyseli nuorelta pariskunnalta heidän elämästään ja työstänsä, ja he vastasivat hänelle iloisesti ja peittelemättä.

Mutta äkkiä työmies kääntyi vieraan puoleen ja rupesi häneltä kyselemään: "Sinä näet, kuinka yksin ja erillään muista me elämme", sanoi hän. "Siitä on hyvinkin vuosi, kun viimeksi juttelin muiden kuin paimenten ja viinamäen työmiesten kanssa. Etkö sinä, joka varmaan tulet jostakin kenttäleiristä, voi kertoa meille jotakin Roomasta ja keisarista?"

Tuskin oli mies sen sanonut, ennen kuin nuori vaimo huomasi, että vanhus katsoi varoittavasti mieheen ja kädenliikkeellä ikään kuin tahtoi kehoittaa häntä ottamaan vaaria sanoistansa.

Mutta vieras vastasi varsin ystävällisesti: "Ymmärrän, että oletat minut sotilaaksi, etkä todellakaan ole väärässä, joskin jo aikoja sitten olen luopunut palveluksesta. Tiberiuksen hallitessa ei meillä sotamiehillä ole ollut paljon työtä. Ja kuitenkin hän muinoin oli suuri sotapäällikkö. Se oli hänen onnensa aikaa. Nyt hän ei tee enää muuta kuin pelkää salaliittoja. Roomassa kaikki ihmiset kertovat, että hän viime viikolla otatti kiinni ja mestautti senaattori Titiuksen aivan perusteettoman epäilyksen nojalla."

"Keisari parka, hän ei enää tiedä, mitä hän tekee", huudahti nuori vaimo. Hän pudisti päätänsä surkutellen ja ihmeissään.

"Sinä olet tosiaankin oikeassa", sanoi muukalainen ja hänen kasvonsa ilmaisivat syvää synkkyyttä. "Tiberius tietää kaikkien ihmisten vihaavan häntä, ja juuri se on tehdä hänet aivan hulluksi."

"Mitä sanot?" vastasi vaimo. "Miksi me häntä vihaisimme? Me surkuttelemme vain, ettei hän enää ole yhtä suuri keisari kuin hallituksensa alussa."

"Erehdyt", sanoi muukalainen. "Kaikki ihmiset halveksivat ja vihaavat Tiberiusta. Kuinka voisi toisin ollakaan laita? Hänhän on vain julma ja säälimätön tyranni. Ja Roomassa luullaan, että hän tästä lähtien tulee olemaan entistäänkin taipumattomampi."

"Onko sitten jotakin tapahtunut, joka tekisi hänet pahemmaksi pedoksi kuin hän ennestään on?" kysyi mies.

Hänen näin sanoessaan vaimo huomasi, että vanhus antoi hänelle uudelleen varoittavan merkin, mutta hän teki sen niin salavihkaa, ettei tämä sitä huomannut.

Vieras vastasi hänelle ystävällisesti, mutta eriskummallinen hymy levisi samalla hänen huulilleen.

"Olet ehkä kuullut kerrottavan, että Tiberiuksella tähän saakka on ollut ystävä, johon hän on voinut luottaa ja joka aina on sanonut hänelle totuuden. Kaikki muut, jotka elävät hänen hovissansa, ovat onnenonkijoita ja teeskentelijöitä, jotka ylistävät keisarin pahoja ja salakavalia tekoja yhtä paljon kuin hyviä ja kelvollisiakin. Mutta, kuten sanottu, yksi ainoa oli olemassa, joka ei koskaan pelännyt ilmaista hänelle, minkä arvoisia hänen tekonsa olivat. Tämä ihminen, joka oli rohkeampi kuin senaattorit ja sotaherrat, oli keisarin imettäjä, Faustina."

"Se on totta, olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi työmies. "Olen kuullut, että keisari aina on osoittanut hänelle suurta ystävyyttä."

"Niin, Tiberius ymmärsi antaa arvoa hänen rakkaudelleen ja uskollisuudelleen. Elän on kohdellut tätä köyhää talonpoikaisvaimoa, joka kerran tuli kurjasta mökistä Sabiinivuoristosta, kuin toista äitiänsä. Niin kauan kuin hän itse oleskeli Roomassa, antoi hän hänen asua samassa talossa Palatinuksella, jotta hän alituisesti olisi hänen läheisyydessään. Ei kellään Rooman ylhäisellä naisella ole ollut parempi kuin hänellä. Häntä kannettiin kantotuolissa kaduilla ja hänen pukunsa oli kuin keisarinnan. Kun keisari muutti Caprin saarelle, tuli hänen seurata keisaria sinne ja hän ostatti siellä Faustinalle huvilan täynnä orjia ja kalliita tavaroita."

"Hänen on tosiaankin ollut hyvä olla", sanoi mies.

Hän se nyt yksin ylläpiti keskustelua vieraan kanssa. Vaimo istui ääneti ja seurasi ihmeissään sitä muutosta, mikä vanhassa vaimossa oli tapahtunut. Vieraan tulosta saakka hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hänen lempeä ja ystävällinen kasvonilmeensä oli kadonnut. Hän oli työntänyt ruoan luotaan ja istui jäykkänä ja suorana, painautuneena ovenpieltä vasten, ja tuijotti suoraan eteensä kasvot ankarina ja kivettyneinä.

"Keisarin tarkoitus oli, että hän saisi viettää onnellista elämää", sanoi vieras. "Mutta kaikesta hänen hyvyydestään huolimatta on Faustinakin pettänyt hänet."

Vanhus hätkähti näitä sanoja, mutta nuori vaimo laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrellensa. Sitten hän alkoi puhua lämpimällä, lempeällä äänellään: "Minä en kuitenkaan voi uskoa, että vanha Faustina on ollut niin onnellinen hovissa kuin sinä sanot", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen. "Olen varma siitä, että hän on rakastanut Tiberiusta aivan kuin omaa poikaansa. Voin käsittää, kuinka hän ylpeili hänen jalosta nuoruudestaan, ja voin myös ymmärtää, mitä surua hän on tuntenut, kun tämä vanhuutensa päivinä on antautunut epäilysten ja julmuuden valtaan. Hän on varmaan joka päivä neuvonut ja varoittanut häntä. Hirveätä on hänen ollut aina turhaan pyytää. Lopulta hän ei ole sietänyt nähdä hänen vajoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle."

Vieras kumartui ihmeissään hiukan eteenpäin kuullessaan nämä sanat. Mutta nuori vaimo ei katsonut häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet maahan ja hän puhui hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Sinä olet ehkä oikeassa arvostellessasi tuota vanhaa naista", vastasi hän. "Faustina ei todellakaan ole ollut onnellinen hovissa. Mutta tuntuu sittenkin oudolta, että hän jätti keisarin tämän tultua vanhaksi, kun hän kesti hänen luonaan kokonaisen elämän ajan."

"Mitä sanot?" sanoi mies. "Onko vanha Faustina jättänyt keisarin?"

"Hän lähti salaa Caprin saarelta, kenenkään tietämättä", sanoi vieras. "Hän meni yhtä köyhänä kuin hän tulikin. Hän ei vienyt mukanaan mitään aarteistansa."

"Eikö keisari todellakaan tiedä minne hän on mennyt?" kysyi nuori vaimo lempeällä äänellään.

"Ei, kukaan ei varmaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Mutta otaksutaan, että hän on hakenut turvaa synnyinseutunsa vuorilta."

"Eikö keisari tiedä myöskään, miksi hän lähti pois?" kysyi nuori vaimo.

"Ei, keisari ei tiedä mitään. Hän ei kuitenkaan voi olettaa, että Faustina olisi jättänyt hänet sen vuoksi, että keisari kerran oli sanonut hänen palvelevan vain palkan ja lahjojen vuoksi, hänen niinkuin kaikkien muidenkin. Tietäähän Faustina, ettei hän koskaan ole epäillyt hänen epäitsekkäisyyttään. Keisari on aina toivonut, että hän vapaaehtoisesti palaisi takaisin, sillä ei kukaan tiedä paremmin kuin hän, ettei keisarilla enää ole ainoatakaan ystävää."

"En tunne häntä", sanoi nuori vaimo, "mutta luulen kuitenkin voivani sanoa sinulle, miksi hän on jättänyt keisarin. Tuo vaimo on kasvatettu yksinkertaisuudessa ja hurskaissa oloissa näiden vuorien keskuudessa ja hän on aina kaivannut tänne takaisin. Hän ei varmaan kuitenkaan koskaan olisi jättänyt keisaria, jollei tämä olisi tullut siksi, mikä hän on. Mutta minä ymmärrän, että nyt, kun hänen elonsa päivät ovat loppumaisillaan, hän arveli olevansa oikeutettu ajattelemaan itseänsäkin. Jos minä olisin köyhä vaimo ja kotoisin näiltä vuorilta, niin totta tosiaan olisin tehnyt aivan samoin. Minä olisin ajatellut, että olin tehnyt kylliksi palvellessani herraani koko elämäni. Minä olisin lopulta luopunut ylellisyydestä ja keisarin suosiosta, jotta sieluni olisi saanut nauttia kunniaa ja oikeutta, ennen kuin se jättäisi minut pitkää matkaansa varten."

Muukalainen katsoi pitkään ja synkkänä nuoreen naiseen. "Sinä et ajattele, että keisarin elämä muuttuu nyt kahta kauheammaksi. Ei ole enää ketään, joka voisi häntä rauhoittaa, kun hän joutuu epäilyksen valtaan ja halveksii ihmisiä. Ajattelepas", jatkoi hän ja tuijotti synkin katsein suoraan nuoren vaimon silmiin, "koko maailmassa ei ole enää ketään, jota hän ei vihaisi, ei ketään, jota hän ei halveksisi, ei ketään."

Kun hän lausui nämä katkerat ja epätoivoiset sanat, vanhus liikahti äkkiä kääntyen hänen puoleensa, mutta nuori vaimo katsoi vierasta vakavasti silmiin ja vastasi: "Tiberius tietää, että Faustina palaa takaisin hänen luokseen, milloin hyvänsä keisari vain haluaa. Mutta ensin hänen täytyy tietää, ettei hänen vanhojen silmiensä tarvitse enää olla keisarin hovissa paheen ja riettauden todistajina."

He olivat kaikki nyt nousseet seisomaan, mutta viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat vanhuksen eteen ikään kuin suojellakseen häntä.

Muukalainen ei hiiskunut enää sanaakaan, mutta hän katseli vanhusta kysyvästi. Onko tämä myös sinun viimeinen sanasi, näytti hän aikovan sanoa. Vanhuksen huulet vapisivat ja sanat eivät tahtoneet puhjeta esille.

"Jos keisari on rakastanut vanhaa palvelijaansa, niin suokoon hänelle myös rauhaa hänen vanhoilla päivillänsä", sanoi nuori vaimo.

Muukalainen epäröi vielä, mutta äkkiä hänen synkät kasvonsa kirkastuivat. "Ystäväni", sanoi hän, "sanottakoon Tiberiuksesta mitä hyvänsä, mutta jotakin hän on oppinut paremmin kuin kukaan muu, nimittäin kieltäytymisen taidon. Minulla ei ole teille enää muuta sanottavana. Jos se vanha vaimo, josta olette puhuneet, tulisi tähän mökkiin, niin ottakaa hänet hyvin vastaan! Keisarin suosion saavuttaa jokainen, joka häntä auttaa."

Hän kietoi ympärilleen vaippansa ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

III.

Tämän jälkeen eivät viinamäen työmies ja hänen vaimonsa enää koskaan puhuneet vanhalle vaimolle keisarista. Keskenään he ihmettelivät, että hänellä näin vanhana oli ollut voimaa erota kaikesta siitä rikkaudesta ja vallasta, johon hän oli tottunut. Eiköhän hän pian palanne takaisin Tiberiuksen luo? arvelivat he keskenään. Hän rakastaa keisaria varmaan yhä edelleen. Siinä toivossa, että keisari heräisi tajuamaan vikansa ja luopuisi huonoista elämäntavoistaan, on hän hänet jättänyt.

"Niin vanha mies kuin keisari ei voi koskaan aloittaa uutta elämää", sanoi työmies. "Kuinka karkotat hänestä sen suuren halveksumisen, jota hän tuntee kaikkia ihmisiä kohtaan? Kuka voisi astua hänen eteensä ja opettaa häntä rakastamaan heitä? Ennen sitä hän ei voi parantua epäilyksestään ja julmuudestaan."

"Tiedäthän, että on yksi, joka todellakin voisi sen tehdä", sanoi vaimo. "Minä ajattelen usein, mitenkähän kävisi, jos he molemmat kohtaisivat toisensa. Mutta Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme." —

Vanha nainen ei näyttänyt lainkaan kaipaavan entistä elämäänsä. Jonkin ajan kuluttua synnytti nuori vaimo lapsen, ja kun vanhus sai sen nyt hoitaaksensa, tuntui hän niin tyytyväiseltä, että olisi voinut luulla hänen unohtaneen kaikki surunsa.

Kerran puolen vuoden kuluessa oli hänen tapana kääriytyä pitkään harmaaseen vaippaansa ja vaeltaa alas Roomaan. Mutta siellä hän ei mennyt kenenkään ihmisen luo, vaan astui suoraa tietä Forumille. Täällä hän pysähtyi pienen temppelin eteen, joka kohosi komeasti koristetun torin laidassa.

Tämä temppeli oli oikeastaan vain yksi ainoa suunnattoman suuri alttari, joka seisoi taivasalla marmoripihalla. Alttarin päällä rehenteli Fortuna, onnen jumalatar, ja sen jalustan juuressa oli Tiberiuksen kuvapatsas. Pihaa ympäröivät pappien rakennukset, polttopuiden säilytysvajat ja uhrieläinten tallit.

Vanhan Faustinan vaellus ei ulottunut koskaan edemmäksi tätä temppeliä, jonne saapuivat ne, jotka tahtoivat rukoilla onnea Tiberiukselle. Kun hän oli silmäillyt sisään ja nähnyt, että sekä jumalatar että keisarinkuva olivat kukilla seppelöidyt, että uhrituli leimusi ja joukko kunnianarvoisia rukoilijoita oli kokoontunut alttarin eteen ja että pappien hiljaiset kiitoslaulut kajahtelivat ylt'ympärillä, hän palasi takaisin ja lähti jälleen vuorillensa.

Täten hän sai tietää keneltäkään kysymättä, että Tiberius vielä oli elävien joukossa ja että hänen kävi hyvin.

Kun hän kolmannen kerran vaelsi alas, kohtasi häntä yllätys. Kun hän saapui pienen temppelin kohdalle, hän näki, että se oli tyhjä ja hylätty. Tuli ei loimunnut kuvan edessä eikä siellä ollut ainoatakaan rukoilijaa. Pari kuihtunutta kiehkuraa riippui vielä alttarin toisella puolella, mutta siinä olikin kaikki, mikä todisti sen entistä ihanuutta. Papit olivat poissa ja keisarin kuva, jota ei kukaan vartioinut, oli vioittunut ja tahrainen.

Vanha vaimo kääntyi ensimmäisen ohikulkijan puoleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Onko Tiberius kuollut? Onko meillä toinen keisari?"

"Ei", vastasi roomalainen, "Tiberius on vielä keisarina, mutta me emme rukoile häntä enää. Meidän rukouksemme eivät enää auta häntä."

"Ystäväni", sanoi vanhus, "minä asun kaukana vuoristossa, jossa ei saa tietää mitään maailman tapahtumista. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mikä onnettomuus on kohdannut keisaria?"

"Kauhistuttavin kaikista onnettomuuksista", sanoi mies. "Häntä hivuttaa tauti, jota ei ennen ole tunnettu Italiassa, mutta joka kuuluu itämailla olevan tavallinenkin. Sen jälkeen kuin tämä paha kohtasi keisaria, ovat hänen kasvonsa muuttuneet, hänen äänensä on kuin kiljuvan eläimen ja hänen varpaansa ja sormensa syöpyvät pois. Ja tälle taudille ei kuulu olevan mitään parannusta. Luullaan hänen kuolevan muutamien viikkojen kuluessa, mutta jollei hän kuole, on hänet pantava pois hallituksesta, sillä niin sairas ja kurja mies ei kykene kauemmin edustamaan hallitusta. Ymmärrät siis, että hänen kohtalonsa on määrätty. Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos rukoilisi jumalilta hänelle onnea. Eikä se kannatakaan", sanoi hän hiukan hymyillen. "Ei kellään ole enää hänen puoleltansa mitään pelättävää eikä toivottavaa. Miksi siis vaivautuisimme hänen tähtensä?"

Hän tervehti ja meni, mutta vanhus seisoi vallan typertyneenä.

Ensi kertaa eläissään hän lyyhistyi kokoon ja näytti siltä, kuin vanhuus olisi lannistanut hänet. Hän seisoi kyyryselkäisenä, pää vapisi ja kädet hapuilivat voimattomina ilmassa.

Hän halusi pois täältä, mutta hän liikutteli hitaasti jalkojaan ja astui horjuen eteenpäin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen sauvan tuekseen.

Hetken kuluttua hän sai kuitenkin hirveällä tahdonponnistuksella voimattomuutensa voitetuksi. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja pakottautui horjumatta kulkemaan väkirikkaitten katujen läpi.

IV.

Viikkoa myöhemmin vaelsi vanha Faustina ylös Caprin saaren jyrkkiä rinteitä. Päivä oli helteinen ja hänet valtasi jälleen hirveä vanhuuden ja voimattomuuden tunne, kun hän astui työläästi ylös kiemurtelevia polkuja ja kallioon hakattuja portaita, jotka johtivat Tiberiuksen huvilaan.

Tämä tunne lisääntyi yhä, kun hän alkoi huomata, miten kaikki oli muuttunut hänen poissa ollessansa. Tosiaankin, suuret ihmisjoukot olivat aina kiivenneet ja laskeutuneet näitä portaita. Täällä oli vilissyt senaattoreja, jotka antoivat jättiläissuuruisten libyalaisten kantaa itseänsä, eri maakuntien lähettiläitä, jotka olivat tulleet suurten orjajoukkojen seuraamina, paikanhakijoita, ylhäisiä miehiä, joita oli kutsuttu keisarin juhliin.

Tänä päivänä nämä portaat ja käytävät olivat aivan tyhjät. Harmaanviheriät sisiliskot olivat ainoat elävät olennot, joita vanha nainen näki matkallansa.

Hän hämmästyi huomatessaan, että kaikki alkoi täällä jo rappeutua. Keisarin sairautta oli voinut kestää enintään muutamia kuukausia, ja kuitenkin oli ruoho jo ehtinyt juurtua marmoriliuskojen rakoihin. Jalot kasvit, joita oli istutettu kauniisiin maljoihin, olivat ehtineet jo kuihtua ja ilkivaltaiset pahantekijät, joita ei kukaan ollut viitsinyt hillitä, olivat paikoittain murtaneet rikki rinta-aidakkeet.

Mutta enimmin häntä kuitenkin ihmetytti, ettei ihmisiä näkynyt missään. Jos muukalaisilta olikin pääsy saarelle kielletty, niin olisihan siellä ainakin pitänyt olla lukemattomia joukkoja sotamiehiä ja orjia, tanssijattaria ja soittajia, kokkeja ja pöydänkattajia, palatsinvartijoita ja puutarhatyöntekijöitä, jotka kuuluivat keisarin talouteen.

Vasta saapuessaan ylimmälle penkereelle Faustina näki pari vanhaa orjaa, jotka istuivat portailla huvilan edustalla. Kun hän lähestyi heitä, he nousivat ja kumarsivat hänelle.

"Terve Faustina", sanoi toinen. "Jumala lähettää sinut lieventämään meidän onnettomuuksiamme."

"Mitä tämä merkitsee, Milo?" kysyi Faustina. "Miksi täällä on näin autiota? Onhan minulle kuitenkin kerrottu, että Tiberius vielä asuu Caprissa."

"Keisari on karkottanut orjat sen vuoksi, että hän epäilee jonkun meistä juottaneen hänelle myrkytettyä viiniä ja että tauti on siitä muka syntynyt. Hän olisi ajanut pois minutkin ja Titon, jollemme olisi kieltäytyneet häntä tottelemasta. Ja sinähän tiedät, että olemme palvelleet keisaria ja hänen äitiään koko elämämme ajan."

"En kysele yksin orjia", sanoi Faustina. "Missä ovat senaattorit ja sotaherrat? Missä ovat keisarin uskotut ja kaikki liehakoivat onnenonkijat?"

"Tiberius ei tahdo enää näyttäytyä vieraille", sanoi orja. "Senaattori Lucius ja Macro, henkivartioston päällikkö, tulevat tänne joka päivä kuulemaan hänen käskyjänsä. Muuten ei kukaan saa häntä lähestyä."

Faustina oli noussut portaita astuakseen sisään huvilaan. Orja kulki hänen edellään ja mennessään kysyi Faustina häneltä:

"Mitä lääkärit sanovat Tiberiuksen taudista?"

"Ei kukaan heistä osaa hoitaa tätä tautia. He eivät edes tiedä tappaako se hitaasti vai nopeasti. Mutta sen voin sanoa sinulle, Faustina, että Tiberiuksen on pakko kuolla, jos hän yhä edelleen kieltäytyy nauttimasta ravintoa pelosta, että se olisi myrkytettyä. Ja minä tiedän, että sairas mies ei jaksa valvoa yötä päivää, niinkuin keisari tekee peläten, että hänet murhattaisiin hänen nukkuessaan. Jos hän luottaa sinuun niinkuin ennen vanhaan, niin ehkäpä sinun onnistuu saada hänet syömään ja nukkumaan. Siten voit pidentää hänen elämäänsä monella päivällä."

Orja kuljetti Faustinaa monien käytävien ja pihojen kautta sille penkereelle, jossa Tiberiuksella oli tapana oleskella ja ihailla näköalaa, joka ulottui yli kauniiden merenlahtien ja ylpeän Vesuviuksen.

Kun Faustina astui penkereelle, hän näki siellä kauhistuttavan olennon, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja piirteet muuttuneet eläimellisiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat käärityt valkoisiin siteisiin, mutta kääreiden alta pilkisti esiin syöpyneitä sormia ja varpaita. Ja tämän ihmisen vaatteet olivat tomuiset ja likaiset. Saattoi huomata, ettei hän kyennyt käymään pystyssä, vaan ryömi pitkin penkerettä. Hän makasi silmät ummessa rinta-aidakkeen laidassa eikä liikahtanut, kun orja ja Faustina saapuivat paikalle.

Mutta Faustina kuiskasi orjalle, joka kulki hänen edellänsä: "Mitenkä, Milo, tuollainen ihminen saa olla täällä itse keisarin penkereellä? Kiiruhda karkottamaan hänet pois!"

Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän näki orjan kumartuvan maassa makaavan, kurjan ihmisen eteen.

"Caesar Tiberius", sanoi orja, "vihdoinkin tuon sinulle iloisen uutisen."

Samassa orja kääntyi Faustinaan, mutta peräytyi hämmästyneenä saamatta enää sanaakaan suustansa.

Hän ei nähnyt enää ylpeää vanhusta, joka oli näyttänyt niin voimakkaalta, että olisi voinut luulla hänen saavuttavan sibyllan iän. Faustina oli lyyhistynyt kokoon voimattoman vanhuuden murtamana, ja orja näki edessään kumaraisen eukon, jonka katse oli himmeä ja kädet vapisivat.

Sillä Faustina oli tosin kuullut, että keisari oli hirveästi muuttunut, mutta sittenkään hän ei hetkeäkään voinut olla ajattelematta häntä sellaisena voimakkaana ja väkevänä miehenä, jommoisena hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hän oli myös kuullut jonkun sanovan, että tämä tauti vaikuttaisi hitaasti ja että kestäisi vuosikausia, ennen kuin ihminen kokonaan muuttuisi. Mutta tässä se oli edistynyt niin hirvittävän nopeasti, että keisari muutamassa kuukaudessa oli muuttunut tuntemattomaksi.

Faustina astui horjuen keisarin luo. Hän ei voinut puhua, vaan seisoi ääneti itkien hänen vieressään.

"Oletko tullut takaisin, Faustina?" sanoi keisari avaamatta silmiänsä. "Minä makasin kuvaillen mielessäni, että sinä seisoit tässä ja itkit minun tähteni. En uskalla katsoa sinuun, sillä pelkään, että se olisi vain harhanäky."

Silloin vanhus istahti hänen viereensä. Hän kohotti keisarin päätä ja laski sen polvelleen.

Mutta Tiberius makasi yhä katsomatta häneen. Suloinen rauhan tunne valtasi hänet ja hän vaipui heti rauhalliseen uneen.

V.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen, kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.

"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon, joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."

"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme, luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."

"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"

"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."

Orja tahtoi heti sanoa jäähyväiset ehtiäkseen asuttuihin seutuihin ennen yön pimenemistä, mutta sitä puolisot eivät sallineet. "Sinun pitää jäädä luoksemme aamuun saakka", sanoivat he. "Emme voi sallia sinun menevän ennen kuin kerrot, mitä kaikkea Faustinalle on tapahtunut. Miksi hän palasi takaisin keisarin luo? Millainen oli heidän tapaamisensa. Ovatko he taas onnelliset yhdessä?"

Orja suostui heidän pyyntöihinsä. Hän seurasi heitä mökkiin ja illallispöydässä hän kertoi heille keisarin sairaudesta ja Faustinan palaamisesta.

Kun orja oli lopettanut kertomuksensa, hän näki sekä miehen että vaimon istuvan liikkumattomina, hämmästyksen vallassa. Heidän katseensa oli kiintynyt maahan ikään kuin salatakseen liikutusta, joka oli vallannut heidät.

Vihdoin kohotti mies katseensa ja sanoi vaimolleen: "Etkö luule, että tämä on Jumalan sallimus?"

"Luulen", sanoi vaimo, "varmaan Herra sen tähden lähetti meidät meren poikki tähän majaan. Varmaan se oli hänen tarkoituksensa, kun hän johdatti vanhan vaimon tänne meidän ovellemme."

Kun vaimo oli tämän sanonut, viinamäen työmies kääntyi jälleen orjan puoleen.

"Ystäväni", sanoi hän orjalle. "Vie Faustinalle viesti minulta! Sano hänelle sanasta sanaan näin! Täten tervehtii sinua ystäväsi, viinamäen työmies Sabiinivuorilta. Sinä olet nähnyt sen nuoren naisen, joka on minun vaimoni. Eikö sinun silmissäsi hänen kauneutensa ollut ihana ja hänen terveytensä kukoistava? Ja kuitenkin tämä nuori nainen on kerran sairastanut samaa tautia, joka Tiberiukseen nyt on tarttunut."

Orja teki hämmästyneen liikkeen, mutta viinamäen työmies jatkoi painokkaasti.

"Jollei Faustina tahdo uskoa sanojani, niin sano hänelle, että minä ja vaimoni olemme kotoisin Palestiinasta Aasiasta, maasta, jossa tämä tauti on tavallinen. Ja siellä laki vaatii, että spitaalitautiset on karkotettava pois kaupungeista ja kylistä ja heidän tulee asua autioilla seuduilla ja etsiä itselleen suojaa haudoissa ja kalliorotkoissa. Sano Faustinalle, että vaimoni on syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa! Ja niin kauan kuin hän oli lapsi, oli hän terve, mutta hänen kasvaessaan neitsyeksi tarttui tauti häneen."

Kun viinamäen työmies oli tämän sanonut, taivutti orja ystävällisesti päätään ja sanoi hänelle: "Kuinka luulet Faustinan uskovan sanojasi. Onhan hän nähnyt vaimosi terveenä ja kukoistavana? Ja hän tietää, ettei tätä tautia mikään voi parantaa."

Mutta mies vastasi: "Parasta olisi, jos hän uskoisi minua. Mutta en minä ole todistajiakaan vailla. Lähettäköön tiedustelijoita Galilean Nasaretiin. Siellä voi jokainen todistaa minun sanani!"

"Onko ehkä joku jumala ihmeen kautta parantanut vaimosi?" kysyi orja.

"On", vastasi työmies, "sinäpä sen sanoit. Eräänä päivänä levisi huhu sairaiden joukkoon, jotka oleskelivat erämaassa: 'Katso, suuri profeetta on ilmestynyt Nasaretin kaupunkiin Galileaan. Hänessä on Jumalan hengen voima ja hän voi parantaa teidän tautinne laskemalla vain kätensä teidän otsallenne'. Mutta sairaat, jotka elivät kurjuudessaan, eivät tahtoneet uskoa tätä huhua todeksi. 'Meitä ei voi kukaan parantaa', sanoivat he. 'Suurien profeettojen ajoilta asti ei kukaan ole voinut pelastaa ketään hänen onnettomuudestansa.'

"Mutta yksi heidän joukossaan uskoi, ja se oli nuori neitsyt. Hän lähti toisten luota etsiäkseen tietä Nasaretin kaupunkiin, jossa profeetta asui. Ja eräänä päivänä, kun hän kulki avaralla lakeudella, kohtasi hän kookasvartaloisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka hiukset valuivat mustina kiharoina hänen olkapäillensä. Hänen tummat silmänsä loistivat kuin tähdet ja vetivät tyttöä puoleensa. Mutta ennen kuin he tulivat toistensa kohdalle, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minua lähelle, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan!' Mutta mies lähestyi häntä ja kun hän seisoi aivan hänen edessään, sanoi hän: — 'Miksi sinä etsit Nasaretin profeettaa?' — 'Etsin häntä, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Silloin mies astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta tyttö sanoi hänelle: — 'Mitä se minua hyödyttää, jos sinä lasket kätesi minun otsalleni? Ethän sinä ole mikään profeetta?' Silloin mies hymyili hänelle ja sanoi: 'Mene nyt kaupunkiin, joka on tuolla vuoren rinteellä, ja näytä' itsesi papeille'.

"Sairas ajatteli itsekseen: hän tekee pilkkaa minusta siksi, että uskon tulevani parannetuksi. Häneltä en saa tietää mitä tahdon. Ja hän astui eteenpäin. Heti sen jälkeen hän näki miehen, joka aikoi lähteä metsästämään, ratsastavan suuren lakeuden poikki. Kun hän tuli niin lähelle, että hän saattoi kuulla tytön äänen, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minun lähelleni, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle mistä löydän Nasaretin profeetan?' 'Mitä sinä haluat profeetalta?' kysyi mies ja ratsasti vitkalleen häntä kohti. — 'Minä haluan vain, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Mutta mies ratsasti vieläkin lähemmäksi. — 'Mistä taudista sinä tahdot parantua?' kysyi hän. 'Et sinä lääkäriä tarvitse.' — 'Etkö näe, että minä olen saastainen?' sanoi hän. 'Minä olen syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa.' Mutta mies ratsasti yhä lähemmäksi, sillä tyttö oli kaunis ja hienohipiäinen kuin vasta puhjennut kukka. — 'Sinä olet Juudan maan kaunein impi', huudahti mies. — 'Älä sinäkin pilkkaa minua', sanoi tyttö. 'Minä tiedän, että kasvoni ovat syöpyneet ja että ääneni on kuin villieläimen karjunta.' Mutta mies katsoi syvälle hänen silmiinsä ja sanoi hänelle: — 'Sinun äänesi soi kuin kevätpuro, kun se virtaa kuutiokivien yli, ja sinun kasvosi ovat pehmoiset kuin hieno silkkiliina.'

"Samassa mies ratsasti niin lähelle tyttöä, että tämä saattoi nähdä kasvonsa kuvastuvan kiiltävistä heloista, jotka koristivat miehen satulaa. 'Katso tähän', sanoi mies. Tyttö totteli ja näki pehmeät ja vienot kasvot, aivan kuin vasta kehittyneen perhossiiven. — 'Mitä minä näen?' sanoi hän. 'Nämä eivät ole minun kasvoni.' — 'Kyllä, ne ovat sinun', sanoi ratsastaja. — 'Mutta eikö minun ääneni ole karhea?' — 'Ei, se sointuu kuin sitransoittajan vienoimmat laulut', sanoi ratsastaja.

"Tyttö kääntyi ja viittasi tielle. 'Tiedätkö kuka tuo mies on, joka juuri katoaa kahden tammen peittoon?' kysyi hän ratsastajalta. — 'Se on hän, jota juuri tiedustelit, Nasaretin profeetta', sanoi mies. Silloin tyttö löi ihmeissään kätensä yhteen ja hänen silmänsä kyyneltyivät. 'Oi, sinua pyhää! Oi sinua Jumalan voiman kantajaa!' huudahti hän. 'Sinä olet parantanut minut!'

"Mutta ratsastaja nosti hänet satulaan ja vei hänet kaupunkiin vuoren rinteelle ja meni hänen kanssaan kansan vanhimpien ja pappien luo kertoen heille, miten hän oli löytänyt hänet. He tiedustelivat kaikkea tarkasti, mutta kun he saivat kuulla, että neitsyt oli syntynyt korvessa sairaista vanhemmista, he eivät tahtoneet uskoa, että hän oli parantunut. 'Mene takaisin sinne mistä olet tullut', sanoivat he. 'Jos olet ollut sairas, olet edelleenkin sairas koko elämäsi ajan. Et saa tulla tänne kaupunkiin tartuttamaan meihin muihin tautiasi!'

"Tyttö sanoi heille: 'Minä tiedän, että olen terve, sillä Nasaretin profeetta on laskenut kätensä otsalleni.'

"Kun he sen kuulivat, huudahtivat he: 'Ken on hän, että hän tekisi saastaiset terveiksi? Tämä on vain pahojen henkien silmänlumetta. Mene takaisin omaistesi luo, jotta et saattaisi meitä kadotukseen!'

"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.

"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'

"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja he — —'"

Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada tietoa sinun uutisistasi."

Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.

"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."

VI.

Vanha Faustina oli kaukaisessa Palestiinassa, matkalla Jerusalemiin. Hän ei tahtonut, että kukaan muu kuin hän saisi ottaa selkoa profeetasta ja tuoda hänet keisarin luo. Varmaan hän oli ajatellut mielessään: Sitä, mitä me pyydämme tältä mieheltä, emme voi viekoitella häneltä väkivallalla eikä lahjoilla. Mutta ehkä hän sen antaa, jos joku lankeaa hänen jalkojensa juureen ja sanoo hänelle, millaisessa hädässä keisari on. Mutta ken muu voi oikealla tavalla rukoilla Tiberiuksen puolesta kuin se, joka kärsii hänen onnettomuudestaan yhtä paljon kuin hän itsekin.

Tiberiuksen mahdollisen pelastamisen toivo oli nuorentanut vanhan naisen. Vaikeudetta hän oli kestänyt pitkän merimatkan Joppeen ja matkalla Jerusalemiin hän ei käyttänyt hyväkseen kantotuolia, vaan matkusti ratsain. Hän näytti kestävän vaivalloisen matkan yhtä helposti kuin ne jalot roomalaiset, sotamiehet ja orjat, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa.

Tämä matka Joppesta Jerusalemiin täytti vanhan naisen sydämen ilolla ja valoisalla toivolla. Oli keväinen aika ja Saaronin lakeus, jonka poikki he ensi matkapäivänänsä olivat kulkeneet, oli ollut yhtenä ainoana loistavana kukkavaippana. Toisenakin päivänä, jolloin he saapuivat Juudan vuoristoseutuun, oli kukkia kaikkialla. Monenmuotoisille kukkuloille, joiden lomitse tie kiemurteli, oli istutettu hedelmäpuita, jotka olivat nyt runsaimmassa kukoistuksessaan. Ja kun matkamiehet väsyivät ihailemaan aprikoosien ja persikoitten valkeanpunertavia kukkia, he saattoivat lepuuttaa silmiään katselemalla hentoja viiniköynnösten lehtiä, jotka puhkesivat esiin mustanruskeista juurakoista ja jotka kasvoivat niin rehevästi, että luuli voivansa silmillään seurata niiden kasvua.

Mutta eivät yksin kukat ja keväinen vihreys kaunistaneet heidän matkaansa. Suurimman mielihyvän tuottivat vanhukselle kaikki ne ihmisjoukot, jotka sinä aamuna olivat matkalla Jerusalemiin. Kaikilta syrjäteiltä ja poluilta, yksinäisiltä kummuilta ja lakeuden kaukaisimmista sopukoista tuli matkamiehiä. Kun he olivat ehtineet Jerusalemiin vievälle tielle, yhtyivät yksityiset matkustajat suuriksi joukoiksi ja kulkivat iloisesti riemuiten eteenpäin. Vanhan miehen ympärillä, joka ratsasti keinuvan kameelinsa selässä, kulkivat hänen poikansa ja tyttärensä, hänen vävynsä ja miniänsä, ja kaikki hänen lastensa lapset. Siinä oli niin suuri suku, että se yksinään muodosti kokonaisen pienen sotajoukon. Vanhan äidin, joka oli liian heikko astuakseen jalan, olivat pojat nostaneet käsivarsilleen, ja ylpeänä hän antoi kantaa itseään kunnioittavasti väistyvien joukkojen keskitse.

Totta tosiaan, tämä aamu tuotti iloa murheellisimmallekin. Taivas tosin ei ollut kirkas, mutta ei kenenkään matkamiehen mieleen juolahtanut valittaa, että auringon paahtava loisto oli vaimentunut. Tämän huntuun kääriytyneen taivaan alla eivät kukkivien puiden ja vastapuhjenneiden lehtien tuoksut haihtuneet niin nopeasti avaruuteen, vaan viipyivät teillä ja kentillä. Ja tämä kaunis päivä, joka heikolla valollaan ja tuntumattomilla tuulillaan muistutti yön lepoa ja rauhaa, näytti valavan jotakin omasta olennostaan näihin eteenpäin rientäviin ihmisjoukkoihin, niin että he astuivat iloisina, joskin samalla juhlallisina, laulaen hillityllä äänellä ikivanhoja ylistyslauluja tai soittaen eriskummallisia, vanhanaikaisia soittokoneita, joiden sävelet muistuttivat hyttysten surinaa tai heinäsirkkojen sirinää.

Kun vanha Faustina ratsasti kaikkien näiden ihmisten keskellä, tarttui häneenkin heidän intonsa ja ilonsa. Hän kiiruhti hevostaan sanoen nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen vieressänsä: "Minä näin yöllä unissani Tiberiuksen ja hän pyysi, etten viivyttäisi matkaamme, vaan juuri tänään matkustaisin Jerusalemiin. Minusta tuntuu ikään kuin jumalat olisivat lähettäneet minulle kehoituksen, että tänä ihanana aamuna lähtisin sinne."

Näin sanoessaan hän oli noussut pitkän vuoriharjanteen huipulle ja siinä hän vaistomaisesti seisahtui. Hänen eteensä avautui suuri, syvä umpilaakso, jota kauniit kukkulat ympäröivät, ja tämän syvän, varjoisan laakson pohjukasta kohosi se valtava kallio, joka kantoi päälaellaan Jerusalemia.

Mutta ahdas vuoristokaupunki, joka muureineen ja torneineen oli kuin kruunukoriste kallion laakealla kukkulalla, oli tänään tuhatkertaiseksi laajentunut. Kaikki laaksoa ympäröivät kummut olivat täynnä kirjavia telttoja ja ihmisvilinää.

Faustina ymmärsi, että koko maan väestö oli aikeissa kokoontua Jerusalemiin viettämään jotakin suurta juhlaa. Pitkämatkaisemmat olivat jo saapuneet paikalle ja ehtineet asettaa telttansa järjestykseen. Ne sitä vastoin, jotka asuivat kaupungin lähitienoilla, olivat vasta tulossa. Valoisien vuorenkukkuloitten rinteitä heitä tulvaili alas, ikään kuin lakkaamaton virta valkoisia pukuja, lauluja ja juhlailoa.

Vanha nainen katseli hyvän aikaa tätä tulvailevaa ihmisjoukkoa ja näitä pitkiä telttarivejä. Sitten hän sanoi nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen rinnallansa:

"Totta tosiaan, Sulpicius, koko kansa näyttää keräytyneen
Jerusalemiin."

"Niin onkin", vastasi roomalainen, jonka Tiberius oli määrännyt Faustinan seuralaiseksi sen vuoksi, että hän useita vuosia oli oleskellut Juudeassa. "He viettävät nyt suurta kevätjuhlaansa ja silloin kaikki ihmiset, sekä vanhat että nuoret rientävät Jerusalemiin."

Faustina mietti kotvan aikaa. "Olen iloinen, että tulimme tähän kaupunkiin samana päivänä, jolloin kansa viettää juhlaansa", sanoi hän. "Se ei voi merkitä muuta, kuin että jumalat suojelevat matkaamme. Etkö luule, että se, jota me etsimme, Nasaretin profeetta, on myöskin tullut Jerusalemiin ollakseen mukana juhlassa?"

"Sinä olet tosiaankin oikeassa, Faustina", sanoi roomalainen. "Hän on luultavasti täällä Jerusalemissa. Se on todellakin jumalien sallimus. Niin vahva ja voimakas kuin oletkin, voit kuitenkin kiittää onneasi, jollei sinun tarvitse lähteä pitkälle ja vaivalloiselle matkalle Galileaan."

Roomalainen ratsasti heti parin vaeltajan luo, jotka juuri kulkivat heidän ohitseen, ja kysyi heiltä, luulivatko he Nasaretin profeetan olevan Jerusalemissa.

"Me olemme nähneet hänet siellä joka vuosi tähän aikaan", vastasi eräs matkamiehistä. "Varmaan hän on tänäkin vuonna tullut sinne, sillä hän on hurskas mies."

Eräs nainen viittasi kädellään kumpua kohti, joka oli kaupungin itäosassa. "Näetkö tuota vuorenrinnettä, jossa kasvaa öljypuita?" sanoi hän. "Sinne galilealaisilla on tapana pystyttää telttansa, ja sieltä saat varmimmat tiedot siitä, jota etsit."

He vaelsivat eteenpäin, laskeutuivat kiertelevää tietä alas aina laakson syvyyteen asti ja alkoivat sitten nousta Siionin vuorta ylös päästäkseen sen harjalla sijaitsevaan kaupunkiin.

Jyrkästi kohoavaa tietä reunusti täällä matala muuri ja sillä istui ja loikoili lukematon joukko kerjäläisiä ja raajarikkoisia, jotka pyysivät matkamiehiltä apua.

Hitaasti eteenpäin kuljettaessa tuli eräs juutalaisnaisista Faustinan luo. "Kas tuossa", sanoi hän osoittaen erästä kerjäläistä muurilla, "on galilealainen mies. Muistuu mieleeni, että olen nähnyt hänet profeetan opetuslasten parissa. Hän voi sinulle sanoa, mistä löydät sen, jota etsit."

Faustina ratsasti Sulpiciuksen kanssa miehen luo, jota hänelle oli neuvottu. Tämä oli köyhä, vanha mies ja hänellä oli tuuhea harmahtava parta. Hänen kasvonsa olivat helteen ja auringonpaahteen ruskettamat ja hänen kätensä olivat työstä känsäiset. Hän ei pyytänyt almuja, päinvastoin hän näytti niin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneelta, ettei hän edes katsonut ohikulkeviin.

Hän ei kuullut myöskään, että Sulpicius puhutteli häntä, vaan tämän täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä.

"Ystäväni, minulle on kerrottu, että olet galilealainen. Pyydän sinua sen vuoksi sanomaan minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan?"

Galilealainen hätkähti ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Mutta kun hän vihdoin ymmärsi mitä hänestä tahdottiin, hän joutui kauhunsekaisen vimman valtaan. "Mitä sinä sanot?" huusi hän. "Miksi sinä minulta tiedustelet sitä miestä? Minä en tiedä hänestä mitään. Minä en ole galilealainen."

Juutalainen nainen sekaantui nyt puheeseen. "Olenhan minä kuitenkin nähnyt sinut hänen seurassansa", sanoi hän. "Älä pelkää, vaan sano tälle ylhäiselle roomalaisnaiselle, joka on keisarin ystävä, mistä hän helpoimmin hänet löytää."

Mutta pelästynyt opetuslapsi vimmastui yhä enemmän. "Ovatko kaikki ihmiset tulleet tänään hulluiksi?" sanoi hän. "Onko paha henki riivannut heitä, koska he yhä uudestaan tulevat minulta kysymään sitä miestä? Miksei kukaan voi uskoa minua, kun sanon etten tunne profeettaa? En ole tullut hänen maastansa. En ole koskaan häntä nähnyt."

Hänen kiivautensa veti ihmisten huomion puoleensa ja pari kerjäläistä, jotka istuivat hänen rinnallaan muurilla, alkoivat myös väittää häntä vastaan.

"Tietysti sinä olet ollut hänen opetuslapsensa", sanoivat he. "Me tiedämme kaikki, että tulit hänen kanssansa Galileasta."

Mutta mies kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja huusi: "En ole tänään voinut olla Jerusalemissa sen miehen tähden, ja nyt en saa olla rauhassa edes täällä kerjäläisten parissa. Miksi ette tahdo uskoa minua, kun sanon, etten koskaan ole nähnyt häntä?"

Faustina kääntyi pois kohauttaen olkapäitään. "Jatkakaamme matkaa", sanoi hän. "Tuo mieshän on mieletön. Häneltä emme saa mitään tietoja."

He kulkivat edelleen rinnettä ylös. Faustina oli vain kahden askeleen päässä kaupunginportilta, kun israelilainen vaimo, joka oli tahtonut auttaa häntä löytämään profeettaa, käski häntä olemaan varuillansa. Faustina pingoitti ohjaksia ja näki, että eräs mies makasi tiellä aivan hevosen jaloissa. Hän makasi pitkänään tomussa, pahimmassa tungoksessa, niin että täytyi ihmetellä, etteivät eläimet ja ihmiset jo olleet tallanneet häntä mäsäksi.

Mies makasi selällään ja tuijotti himmein, loistottomin silmin korkeuteen. Hän ei liikahtanut, vaikka kameelit tallasivat raskailla jaloillaan aivan hänen vieressään. Hän oli köyhästi puettu ja sitä paitsi vielä tomuinen ja likainen. Itse asiassa hän oli kasannut päälleen paljon soraa, ikään kuin hän olisi tahtonut piiloutua, jotta hänen ylitseen helpommin olisi ratsastettu tai astuttu.

"Mitä tämä merkitsee? Miksi tuo mies makaa tässä keskellä tietä?" kysyi Faustina.

Samassa maassa makaava alkoi huutaa ohikulkeville: "Armeliaisuutenne nimessä, veljet ja sisaret, antakaa hevostenne ja kuormaeläintenne astua ylitseni. Älkää väistykö minua! Tallatkaa minut tomuksi! Minä olen pettänyt viatonta verta. Tallatkaa minut tomuksi!"

Sulpicius tarttui Faustinan hevosen suitsiin ja ohjasi sen syrjään. "Se on syntinen, joka tahtoo tehdä katumusta", sanoi hän. "Älä anna tämän viivyttää matkaasi. Tämä kansa on omituinen ja sen täytyy antaa kulkea omia teitänsä."?

Mies tiellä huusi yhä edelleen: "Iskekää kantapäänne minun sydämeeni! Antakaa kameelienne tallata rintani rikki ja aasin astua kavioillaan silmilleni!"

Mutta Faustina ei mielestään voinut ratsastaa tämän onnettoman ohi koettamatta saada häntä pystyyn. Hän pysytteli yhä hänen vieressään.

Israelilainen vaimo, joka jo kerran ennenkin oli tahtonut olla hänelle avuksi, tunkeutui jälleen hänen luokseen. "Tämäkin mies oli profeetan opetuslapsi", sanoi hän. "Tahdotko, että tiedustelen häneltä hänen mestariansa?"

Faustina nyökkäsi myöntävästi, ja vaimo kumartui makaavan puoleen.

"Mitä te galilealaiset olette tänään tehneet mestarillenne?" kysyi hän. "Minä näen teidät hajallaan teitten ja polkujen varsilla, mutta häntä en näe missään."

Mutta kun hän kysyi täten, kohosi mies, joka makasi tomussa tiellä, polvilleen. "Mikä paha henki on neuvonut sinua kysymään häntä minulta", sanoi hän epätoivoa ilmaisevalla äänellä. "Näethän että olen heittäytynyt tomuun poljettavaksi. Eikö se sinulle riitä? Pitääkö sinun vielä tulla kysymään minulta, minne olen hänet heittänyt?"

"En ymmärrä, mistä minua syytät", sanoi vaimo. "Minähän tahdon vain tietää, missä sinun mestarisi on."

Kun hän uudisti kysymyksensä, hyökkäsi mies ylös ja piteli molemmin käsin korviansa.

"Voi sinua, ettet anna minun kuolla rauhassa", huusi hän. Hän raivasi itselleen tien kansanjoukon läpi, joka tungeskeli portilla, ja hyökkäsi pois kauhusta kiljuen, ja hänen repaleiset vaatteensa liehuivat hänen ympärillään aivan kuin mustat siivet.

"Minusta tuntuu ikään kuin olisimme joutuneet hullujen joukkoon", sanoi Faustina nähdessään miehen pakenevan. Hänen mielensä oli masentunut hänen nähtyään nämä profeetan opetuslapset. Voisiko mies, jonka seuralaisten joukossa oli tällaisia houkkioita, kyetä tekemään jotakin keisarille?

Israelilainen nainenkin näytti murheelliselta ja hän sanoi hyvin vakavasti Faustinalle: "Valtiatar, älä viivyttele etsiessäsi sitä, jota haluat tavata. Minä pelkään, että jotakin pahaa on hänelle tapahtunut, koska hänen opetuslapsensa ovat suunniltaan eivätkä kärsi kuulla hänestä puhuttavan."

Faustina ja hänen seuralaisensa ratsastivat vihdoin porttiholvin kautta ahtaille, synkille kaduille, joilla vilisi ihmisiä. Tuntui melkein mahdottomalta päästä kulkemaan kaduilla. Ratsastajien oli pakko kerta toisensa jälkeen pysähdyttää hevosensa. Orjat ja sotamiehet koettivat turhaan raivata tietä. Ihmiset hyökkäsivät yhä eteenpäin taajana, hillitsemättömänä virtana.

"Totta tosiaan", sanoi vanha vaimo Sulpiciukselle, "Rooman kadut ovat hiljaisia yrttitarhoja näihin verrattuna."

Sulpicius huomasi pian, että heillä oli melkein voittamattomia vaikeuksia voitettavanaan.

"Näillä ääriään myöten täyttyneillä kaduilla on melkein helpompi kävellä kuin ratsastaa", sanoi hän. "Jollet ole liian väsynyt, neuvoisin sinua jalkaisin kulkemaan maaherranpalatsiin. Tosin se on varsin kaukana, mutta jos ratsastamme sinne, emme varmaan saavu perille ennen sydänyötä."

Faustina suostui heti ehdotukseen. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja heitti sen orjan huostaan. Sitten roomalaiset alkoivat jalan vaeltaa kaupungin läpi.

Tämä onnistuikin paljoa paremmin. He tunkeutuivat varsin nopeasti kaupungin keskustaan ja Sulpicius osoitti juuri Faustinalle varsin leveätä katua, joka oli aivan heidän edessään.

"Katso Faustina", sanoi hän, "jos vain pääsemme tuolle kadulle, olemme pian perillä. Se johtaa suoraan majataloomme."

Mutta juuri kun he aikoivat kääntyä tälle kadulle, kohtasi heitä pahin este.

Sattuipa, että samassa hetkessä, kun Faustina tuli sille kadulle, joka ulottuu maaherranpalatsista Oikeudenportille ja Golgatalle, siinä kuljetettiin vankia ristiinnaulittavaksi.

Hänen edellänsä riensi joukko nuoria, hurjia ihmisiä, jotka tahtoivat katsella teloitusta. He kulkivat juosten kadulla, huitoivat innoissaan käsivarsiaan ja kiljuivat tolkuttomasti ilosta, sillä he toivoivat saavansa nähdä jotakin, jota heille ei joka päivä tarjottu.

Heidän jäljessään astui pitkäliepeiset puvut yllään joukko miehiä, jotka näyttivät olevan kaupungin ylhäisimpiä ja parhaimpia. Sitten tuli naisia, joista useat olivat kyynelsilmin. Joukko köyhiä ja raajarikkoja kulki mukana päästäen korviasärkeviä huutoja.

"Oi Jumala", huusivat he, "pelasta hänet! Lähetä enkelisi häntä pelastamaan! Lähetä auttaja hänen suureen tuskaansa!"

Vihdoin tuli muutamia sotamiehiä ratsain. He valvoivat, ettei kukaan kansasta hyökkäisi vangin luo ja yrittäisi häntä vapauttaa.

Heti heidän jäljessään astuivat teloittajat, jotka kuljettivat ristiinnaulittavaa miestä. He olivat asettaneet suuren, raskaan puuristin hänen olkapäälleen, mutta mies oli liian heikko tätä kuormaa kantamaan. Se painoi häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa taipui aivan maahan. Hän oli painanut päänsä niin alas, ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan.

Faustina seisoi pienen sivukadun suussa ja katseli kuolemaantuomitun raskasta vaellusta. Ihmeekseen hän näki, että tällä oli purppuravaippa hartioillaan ja orjantappurakruunu päässä.

"Ken on tuo mies?" kysyi hän.

Eräs vieressäseisoja vastasi hänelle: "Se on muuan, joka on pyrkinyt keisariksi."

"Hänen täytyy siis kuolla asian vuoksi, jota ei kannattaisi tavoitella", sanoi vanha nainen surullisesti.

Tuomittu horjui ristin painon alla. Hän astui yhä hitaammin eteenpäin. Teloittajat olivat sitoneet nuoran hänen vyötäisilleen ja alkoivat nyt vetää siitä kiirehtiäkseen häntä. Mutta kun he vetivät nuorasta, kaatui mies kumoon ja jäi maahan makaamaan ristin alle.

Syntyi kova hälinä. Roomalaisilla ratsumiehillä oli täysi työ pidättäessään kansaa loitommalla. He uhkasivat miekoillaan paria naista, jotka kiiruhtivat auttamaan kaatunutta. Teloittajat koettivat lyömällä ja työntämällä saada häntä nousemaan, mutta risti oli hänelle esteenä. Vihdoin tarttui pari heistä ristiin kohottaakseen sitä.

Silloin mies kohotti päänsä ja vanha Faustina saattoi nähdä hänen kasvonsa. Posket olivat naarmuissa ja hänen otsallaan, jota orjantappurakruunu oli haavoittanut, helmeili muutamia veripisaroita. Hiukset riippuivat sekavina suortuvina, hien ja veren tahmentamina. Hänen suunsa oli puristettu lujasti kiinni, mutta huulet värisivät, ikään kuin hän väkivoimalla olisi pidättänyt huutoa. Silmät tuijottivat kyyneltyneinä eteensä ja ne olivat melkein sammuneet tuskasta ja väsymyksestä.

Mutta tämän puolikuolleen ihmisen kasvojen takaa ilmestyi vanhukselle ikään kuin näyssä kauniit ja kalpeat kasvojenpiirteet, ihanat ja majesteetilliset silmät, lempeät juonteet huulien ympärillä, ja tuon vieraan miehen onnettomuus ja alennus herätti äkkiä hänen sääliänsä ja liikutustansa.

"Oi, mitä sinulle, ihmisparalle on tehty?" huudahti Faustina ja astui lähemmäksi häntä silmät täynnä kyyneliä. Hän unohti oman surunsa ja levottomuutensa tämän kiusatun ihmisen kärsimyksen vuoksi. Hänen sydämensä oli pakahtua säälistä. Hän tahtoi niinkuin toisetkin naiset kiiruhtaa hänen luokseen ja riistää hänet teloittajien käsistä.

Kaatunut näki, miten vanha nainen tuli hänen luokseen, ja hän ryömi lähemmäksi häntä. Hän ikään kuin odotti, että tämä olisi suojellut häntä kaikilta hänen ahdistajiltaan ja kiusaajiltaan. Hän syleili Faustinan polvia. Hän painautui häntä vasten kuin lapsi, joka pakenee äitinsä turviin.

Vanhus kumartui hänen ylitseen ja samalla kun hänen kyyneleensä valuivat, tunsi hän autuaallista iloa sen johdosta, että mies oli etsinyt turvaa hänen luotansa. Faustina kietoi toisen käsivartensa hänen kaulaansa ja aivan kuin äiti, joka ensi työkseen pyyhkii pois kyyneleet lapsen silmistä, hän painoi viileän, hienon, liinaisen hikiliinansa hänen kasvoillensa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja veripisarat.

Mutta samassa teloittajat olivat saaneet ristin pystyyn. He tulivat nyt raahaamaan pois vankia. Kärsimättöminä viivytyksestä he kuljettivat häntä nyt kiireesti eteenpäin. Kuolemaantuomittu vaikeroi ääneensä, kun hänet raastettiin pois siitä tyyssijasta, jonka hän oli löytänyt, mutta hän ei tehnyt vastarintaa.

Mutta Faustina tarttui häneen kiinni pidättääkseen häntä, ja kun hänen vanhat, heikot kätensä eivät mihinkään kyenneet, vaan hän näki häntä vietävän pois, tuntui hänestä ikään kuin joku olisi riistänyt häneltä hänen oman lapsensa ja hän huusi: "Ei, ei! Älkää viekö häntä pois! Hän ei saa kuolla! Hän ei saa kuolla!"

Hän tunsi mitä hirveintä surua ja suuttumusta, kun tuomittu vietiin pois. Hän tahtoi taistella teloittajien kanssa ja repiä hänet heidän käsistään.

Mutta ensi askeleella hän joutui pyörrytyksen ja voimattomuuden valtaan. Sulpicius kietoi nopeasti käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta.

Kadun varrella oli pieni pimeä kauppa ja sinne hän kantoi hänet. Siellä ei ollut tuolia eikä pöytää, mutta kaupanomistaja oli armelias mies. Hän toi esille vaipan ja valmisti vuoteen vanhukselle kivilattialle.

Faustina ei ollut tunnoton, mutta niin kova pyörrytys oli vallannut hänet, ettei hän voinut pysyä pystyssä, vaan hänen täytyi laskeutua maahan.

"Hän on kulkenut tänään pitkälti, ja melu ja ahdinko kaupungissa on rasittanut häntä liiaksi", sanoi Sulpicius kauppiaalle. "Hän on hyvin vanha, eikä kukaan ole niin voimakas, ettei vanhuus häntä voittaisi."

"Tämä on kova päivä sillekin, joka ei ole vanha", sanoi kauppias. "Ilma on miltei liian raskas hengitettäväksi. En ihmettelisi, jos saisimme kovan rajuilman."

Sulpicius kumartui vanhuksen ylle. Tämä oli vaipunut uneen ja hengitti tasaisesti ja säännöllisesti kaiken väsymyksen ja mielenliikutuksen jälkeen.

Sulpicius asettui kaupan ovelle katsellakseen kansanjoukkoa, kunnes
Faustina heräisi.

VII.

Jerusalemin roomalaisella maaherralla oli nuori vaimo ja tämä oli nähnyt unta yöllä ennen Faustinan tuloa kaupunkiin. Hän oli seisovinaan talonsa katolla ja katselevinaan alas suurelle, kauniille pihalle, joka itämaiseen tapaan oli marmorilla kivetty ja jossa kasvoi jaloja kasveja.

Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki maailman sairaat ja sokeat ja raajarikot. Hän näki edessään ruttotautisia, joiden ruumiit olivat paiseista pöhöttyneet, spitaalitautisia, joiden kasvot olivat syöpyneet, rampoja, jotka eivät voineet liikkua, vaan makasivat avuttomina maassa, ja muita kurjia ihmisiä, joita kivut ja tuskat ahdistivat.

Ja he tunkeutuivat kaikki ovelle päästäkseen sisään ja muutamat etummaisista kolkuttivat lujasti palatsin ovea.

Vihdoin hän näki orjan avaavan oven ja tulevan kynnykselle, ja hän kuuli tämän kysyvän, mitä he halusivat.

Silloin he vastasivat hänelle: "Me etsimme suurta profeettaa, jonka Jumala on lähettänyt maailmaan. Missä hän on, kaikkien kärsimysten herra? Missä on hän, joka voi vapahtaa meidät kaikista tuskistamme?"

Silloin orja vastasi heille ylpeällä ja välinpitämättömällä äänellä, niinkuin palatsipalvelijain on tapana, kun he ajavat pois köyhiä muukalaisia.

"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut hänet."

Silloin syttyi sairaiden parissa sellainen suru ja valitus ja hampaidenkiristys, ettei nuori vaimo jaksanut sitä kestää. Hänen sydämensä pakahtui säälistä ja kyyneleet vuotivat viljalti hänen silmistänsä. Mutta ruvetessaan itkemään hän oli herännyt.

Taaskin hän oli vaipunut uneen ja uudelleen hän uneksi seisovansa talonsa katolla ja katselevansa alas pihalle, joka oli suuri kuin tori.

Ja kas, piha oli täynnä mielisairaita ja houruja ja pahojen henkien riivaamia. Ja hän näki sellaisia, jotka olivat aivan alasti, ja sellaisia, jotka olivat hiuksiinsa verhoutuneet, ja sellaisia, jotka olivat palmikoineet itselleen kruunuja oljista ja vaippoja heinistä ja luulivat olevansa kuninkaita, ja sellaisia, jotka matelivat maassa luullen olevansa eläimiä, ja sellaisia, jotka alituisesti itkien valittivat suruaan, jota he eivät voineet nimeltä nimittää, ja sellaisia, jotka laahasivat perässään raskaita kiviä väittäen niitä kullaksi, ja sellaisia jotka luulivat pahojen henkien puhuvan heidän suunsa kautta.

Hän näki näiden kaikkien tunkeutuvan palatsin portille ja ne, jotka seisoivat etumaisina, kolkuttivat ja melusivat päästäkseen sisään.

Vihdoin ovi avautui ja orja astui kynnykselle kysyen heiltä: "Mitä te tahdotte?"

Silloin kaikki rupesivat huutamaan ja puhumaan. "Missä on suuri profeetta, jonka Jumala on lähettänyt ja joka antaa meille jälleen meidän sielumme ja ymmärryksemme?"

Hän kuuli orjan vastaavan heille välinpitämättömällä äänellä:

"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut hänet."

Kun tämä oli sanottu, kaikki mielenvikaiset päästivät huudon, joka oli kuin villieläinten kiljuntaa, ja epätoivoissaan he alkoivat raadella itseänsä, niin että verta virtasi kiville. Ja kun hän, joka uneksi, näki heidän kurjuutensa, alkoi hän väännellä käsiään ja valittaa. Ja hänen oma tuskansa oli herättänyt hänet.

Mutta taaskin hän oli nukkunut ja taaskin hän unissaan oli talonsa katolla. Ja ylt'ympärillä istuivat hänen orjattarensa soittaen hänelle kymbaalia ja sitraa, ja mantelipuiden valkoiset kukkalehdet taipuivat hänen ylitseen ja köynnösruusut levittivät tuoksuaan.

Siinä istuessaan hän kuuli äänen sanovan hänelle: "Mene kattoa ympäröivän rinta-aidakkeen luo ja katso alas pihallesi."

Mutta hän oli kieltäytyvinään ja sanoi: "En tahdo nähdä enää useampia sellaisia, jotka tänä yönä tunkeutuvat pihalleni."

Samassa hän kuuli sieltä kahleiden kalinaa, raskaiden moukarien taontaa ja puun kolinaa puuta vasten. Hänen orjattarensa lakkasivat laulamasta ja soittamasta ja riensivät katon kaidepuun luo katselemaan pihalle. Eikä hän itsekään voinut jäädä hiljaa istumaan, vaan hänkin meni katsomaan alas pihalle.

Silloin hän näki, että hänen talonsa pihalle olivat keräytyneet koko maailman vangit. Hän näki ne, jotka tavallisesti makasivat pimeissä vankikopeissaan kahlehdittuina raskailla rautarenkailla. Hän näki pimeitten kaivosten työntekijät, jotka tulivat raahaten perässään moukareitansa, ja sota-alusten soutajat raskaine raudoitettuine airoineen. Ja ne, jotka olivat tuomitut ristiinnaulittaviksi, kantoivat ristejänsä ja teloitettavat mestauspiilujansa. Hän näki ihmisiä, jotka olivat vietyinä orjuuteen vieraihin maihin ja joiden silmissä paloi kodin kaipuu. Hän näki kaikki kurjat orjat, joiden oli pakko tehdä työtä kuin juhtien ja joiden selät olivat ruoskanlyönneistä verissä.

Kaikki nämä onnettomat ihmiset huusivat yhteen ääneen: "Avaa, avaa!"

Silloin orja, joka vartioi ovea, astui ulos ja kysyi heiltä: "Mitä te haluatte?"

Ja nämä vastasivat samoin kuin toisetkin: "Me etsimme suurta profeettaa, joka on tullut maailmaan vapauttamaan vankeja ja palauttamaan orjille heidän entisen onnensa."

Orja vastasi heille väsyneellä ja välinpitämättömällä äänellä: "Te ette löydä häntä täältä. Pilatus on tappanut hänet."

Kun tämä oli sanottu, oli näiden onnettomien keskuudessa puhkeavinaan sellainen pilkka ja iva, että hän tunsi maan ja taivaan vapisevan. Hän itse oli jähmettynyt pelosta ja koko hänen ruumiinsa vapisi, niin että hän heräsi.

Kun hän oli herännyt, hän nousi istumaan vuoteessansa ja ajatteli: En tahdo enää uneksia. Koetan pysyä valveilla koko yön, niin ettei minun enää tarvitse nähdä tätä kauheutta.

Mutta melkein samassa kun hän oli näin ajatellut, oli uni jälleen vienyt hänestä voiton ja hän oli laskenut päänsä tyynylle ja nukahtanut.

Taaskin hän oli uneksinut, että hän istui talonsa katolla ja hänen pieni poikansa juoksi siellä edestakaisin heitellen palloaan.

Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Astu kattoa ympäröivän rinta-aidakkeen luo ja katso, ketkä odottavat pihallasi."

Mutta uneksija ajatteli itsekseen: Olen nähnyt kylliksi kurjuutta tänä yönä. En kestä enempää. Istun täällä missä olen.

Samassa hänen poikansa heitti pallonsa rinta-aidakkeen ulkopuolelle ja riensi kiipeämään käsikaiteelle. Silloin hän pelästyi, juoksi paikalle ja tarttui poikaan kiinni.

Mutta täten hän tuli silmäilleeksi alas, ja vielä kerran hän näki pihan täynnä ihmisiä.

Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki sodassa haavoittuneet koko maailmasta. Heidän ruumiinsa olivat ruhjotut, jäsenet poikkihakatut ja ammottavista haavoista vuoti verta, niin että koko piha lainehti.

Ja heidän keskellään olivat kaikki ne maailman ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaitansa taistelutantereella. Isättömät surivat siellä turvaajiansa, nuoret naiset itkivät armaitansa ja vanhat kaipasivat poikiansa.

Etumaiset tunkeutuivat ovelle ja ovenvartija tuli jälleen avaamaan.

Hän kysyi kaikilta näiltä, jotka olivat haavoittuneet tappeluissa ja sodissa: "Mitä te etsitte tästä talosta?"

Ja he vastasivat: "Me etsimme suurta profeettaa, joka on kieltävä sodan ja vainon ja saattava rauhan maahan. Me etsimme häntä, jonka pitää miekat vantaiksi tekemän ja keihäät viikatteiksi."

Silloin orja vastasi hiukan kärsimättömästi: "Älkää nyt enää yhä useammat tulko minua kiusaamaan! Olen jo sanonut sen kylliksi monta kertaa. Suuri profeetta ei ole täällä. Pilatus on tappanut hänet."

Sitten hän sulki portin. Mutta hän, joka uneksi, ajatteli kaikkea sitä tuskaa, joka nyt seuraisi. "Minä en tahdo sitä kuulla", sanoi hän ja hyökkäsi pois rinta-aidakkeen luota. Samassa hän oli herännyt. Ja silloin hän oli huomannut hypänneensä pelon valtaamana ylös vuoteesta kylmälle kivilattialle.

Taaskin hän oli ajatellut, ettei hän enää tänä yönä nukkuisi, ja taaskin oli uni hänet voittanut, niin että hän oli sulkenut silmänsä ja nähnyt unta.

Hän istui vieläkin kerran talonsa katolla ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä. Ja hän kertoi hänelle uniansa ja mies pilkkasi häntä.

Silloin hän kuuli jälleen äänen sanovan hänelle: "Mene katsomaan niitä ihmisiä, jotka odottavat pihallasi."

Mutta hän ajatteli: En tahdo nähdä heitä. Olen tänä yönä nähnyt kylliksi onnettomia.

Samassa hän kuuli kolme kovaa iskua portilta ja hänen miehensä meni rinta-aidakkeen ääreen nähdäkseen, kuka pyrki sisälle hänen taloonsa.

Mutta tuskin hän oli kumartunut kaiteen yli, kun hän viittasi vaimoaan luokseen.

"Etkö tunne tuota miestä?" sanoi hän osoittaen alas. Kun vaimo katsoi pihalle, hän näki, että se oli täynnä ratsumiehiä ja hevosia. Orjat parastaikaa irroittivat kuormia aasien ja kameelien selästä. Ylhäinen matkamies näytti saapuneen.

Ovella seisoi matkamies. Hän oli kookas ja hartiakas vanha mies, ja hänen kasvojensa ilme oli raskas ja synkkä.

Unennäkijä tunsi heti muukalaisen ja hän kuiskasi miehellensä:
"Caesar Tiberius on tullut Jerusalemiin. Kukaan muu se ei voi olla."

"Minäkin olen tuntevinani hänet", sanoi hänen miehensä ja nosti samassa sormensa huulilleen merkiksi, että he olisivat ääneti ja kuuntelisivat mitä pihalla sanottiin.

He näkivät, että portinvahti tuli ulos ja kysyi vieraalta: "Ketä sinä etsit?"

Ja matkamies vastasi: "Minä etsin Nasaretin suurta profeettaa, jolle on annettu Jumalan ihmeitätekevä voima. Keisari Tiberius kutsuu häntä, jotta hän vapahtaisi hänet hirveästä taudista, jota ei kukaan muu lääkäri voi parantaa."

Kun hän oli puhunut, kumarsi orja hyvin nöyrästi ja sanoi: "Herra, älä vihastu, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."

Silloin keisari kääntyi orjiensa puoleen, jotka odottivat alhaalla pihalla, ja antoi heille käskyn.

Ja orjat kiiruhtivat esille, toisilla oli kädet täynnä koristeita, toiset pitelivät maljoja, jotka olivat kukkurallaan helmiä, toiset taas raahasivat säkkejä, jotka olivat täynnä kultarahoja.

Keisari kääntyi orjan puoleen, joka vartioi ovea, ja sanoi: "Kaiken tämän hän saa, jos hän auttaa Tiberiusta. Näillä hän voi antaa rikkauksia kaikille maailman köyhille."

Mutta ovenvartija kumartui vieläkin syvempään ja sanoi: "Herra, älä vihastu palvelijaasi, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."

Silloin keisari viittasi uudelleen orjillensa, ja pari heistä kiiruhti tuomaan runsaasti kirjailtua pukua, jossa kimalteli jalokivistä tehty rintalevy.

Ja keisari sanoi orjalle: "Kas tässä, täten minä tarjoan hänelle vallan Juudan maassa. Hän saa hallita kansaansa ylimpänä tuomarina. Seuratkoon vain ensin minua ja parantakoon Tiberiuksen!"

Mutta orja kumarsi yhä syvempään ja sanoi: "Herra, minun vallassani ei ole auttaa sinua."

Silloin keisari viittasi vielä kerran ja hänen orjansa kiiruhtivat tuomaan kultaista otsakoristetta ja purppuravaippaa.

"Katso", sanoi hän, "tämä on keisarin tahto: Hän lupaa nimittää hänet vallanperijäkseen ja antaa hänelle vallan yli koko maailman. Hän saa hallita koko maailmaa Jumalan tahdon mukaan. Ojentakoon sitä ennen vain kätensä ja parantakoon Tiberiuksen!"

Silloin orja polvistui maahan keisarin jalkoihin ja sanoi valittavalla äänellä: "Herra, minun vallassani ei ole totella sinua. Se, jota etsit, ei ole enää täällä. Pilatus on tappanut hänet."

VIII.

Kun nuori nainen heräsi, oli jo kirkas päivä, ja hänen orjattarensa odottivat saadakseen auttaa häntä pukeutumaan.

Hän oli hyvin ääneti pukeutuessaan, mutta vihdoin hän kysyi orjattarelta, joka järjesti hänen hiuksiaan, oliko hänen miehensä noussut. Hän sai silloin tietää, että tämä oli kutsuttu tuomitsemaan pahantekijää.

"Olisin mielelläni puhutellut häntä", sanoi nuori nainen.

"Valtiatar", sanoi orjatar, "se ei käyne laatuun tutkinnon aikana. Me ilmoitamme sinulle heti, kun se on loppunut."

Hän istui ääneti, kunnes hän oli valmiiksi pukeutunut. Silloin hän kysyi: "Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Nasaretin profeetasta?"

"Nasaretin profeetta on juutalainen ihmeittentekijä", vastasi heti eräs orjattarista.

"Sepä ihmeellistä, valtiatar, että tänään kyselet häntä", sanoi toinen orjatar. "Hänet juuri juutalaiset ovat tuoneet tänne palatsiin maaherran kuulusteltavaksi."

Hän pyysi heti, että he menisivät tiedustelemaan, mistä häntä syytettiin, ja eräs orjattarista poistui. Palatessaan takaisin hän sanoi: "He syyttävät häntä siitä, että hän on tahtonut ruveta tämän maan kuninkaaksi, ja he pyytävät, että maaherra antaisi ristiinnaulita hänet."

Mutta kun maaherran vaimo kuuli tämän, hän kauhistui ja sanoi: "Minun täytyy puhua mieheni kanssa, muuten täällä tänä päivänä tapahtuu kauhea onnettomuus."

Kun orjattaret uudestaan sanoivat hänelle, että se oli mahdotonta, hän rupesi vapisemaan ja itkemään. Eräs heistä heltyi ja sanoi: "Jos tahdot lähettää kirjeellisen sanan maaherralle, niin minä koetan saattaa sen hänelle."

Hän otti silloin heti piirtimen ja kirjoitti muutamia sanoja vahataululle, ja se annettiin Pilatukselle.

Mutta miestään hän ei tavannut kahden kesken koko päivänä, sillä kun Pilatus oli lähettänyt pois juutalaiset ja tuomittu oli viety teloituspaikalle, oli aterianaika käsissä ja hän oli kutsunut luokseen aterioimaan muutamia roomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat Jerusalemissa, sotajoukkojen päällikön ja nuoren kaunopuheisuuden opettajan sekä muutamia muita.

Tämä ateria ei ollut erittäin iloinen, sillä maaherran vaimo oli kaiken aikaa ääneti ja apealla mielellä ottamatta osaa keskusteluun.

Kun pöytävieraat kysyivät, oliko hän sairas tai murheellinen, kertoi maaherra nauraen siitä sanomasta, jonka hänen vaimonsa oli lähettänyt hänelle. Ja hän teki pilkkaa vaimostaan siksi, että tämä oli luullut roomalaisen maaherran antavan naisen unien johtaa tuomioitansa.

Vaimo vastasi hiljaa ja surullisena: "Totta tosiaan, tämä ei ollut uni, vaan varoitus, jonka jumalat olivat lähettäneet. Sinun olisi pitänyt antaa miehen elää ainakin tämä päivä."

He näkivät, että hänen surunsa oli vakava. Hän ei tahtonut lohduttautua, vaikka pöytävieraat yrittivätkin hauskalla keskustelulla saada hänet unohtamaan turhat mielikuvitelmansa.

Mutta hetken kuluttua nosti yksi vieraista päänsä ja sanoi: "Mitä tämä merkitsee? Olemmeko istuneet niin kauan pöydässä, että päivä jo pimenee?"

Kaikki katsoivat nyt ylös ja huomasivat, että luonto kietoutui hämärään. Etenkin oli omituista nähdä, miten monenlaiset vaihtelevat värit, jotka peittivät kaikkia esineitä ja olentoja, vähitellen sammuivat yhdeksi ainoaksi harmaudeksi.

Samoin kuin kaikkialla muuallakin katosi puna heidän kasvoistansakin. "Me näytämme aivan kalman koskettamilta", sanoi nuori kaunopuhuja väristen. "Meidän poskemmehan ovat harmaat ja huulemme mustuneet."

Pimeyden yhä lisääntyessä kasvoi nuoren naisenkin kauhistus. "Oi, ystäväni", huudahti hän lopulta, "etkö nytkään huomaa, että kuolemattomat tahtovat varoittaa sinua? He ovat vihoissaan, kun olet tuominnut kuolemaan pyhän ja viattoman miehen. Vaikka hän riippuneekin jo ristillä, luulen varmaan, ettei hän vielä ole kuollut. Otata hänet alas ristiltä! Minä hoidan omin käsin hänen haavojansa. Salli vain hänen palata takaisin elämään."

Mutta Pilatus vastasi nauraen: "Olet varmaan aivan oikeassa otaksuessasi tätä jumalien antamaksi merkiksi. Mutta eivät he anna auringon pimentyä sen vuoksi, että juutalainen harhaopin saarnaaja on tuomittu ristiinnaulittavaksi. Sen sijaan voimme odottaa, että koko valtakuntaa koskevia tärkeitä asioita on tapahtuva. Ken tietää kuinka kauan vanha Tiberius…"

Hän ei lopettanut lausettansa, sillä ilma oli pimentynyt siihen määrin, ettei hän voinut nähdä viinipikaria edessänsä. Hän keskeytti siis puheensa käskeäkseen orjia kiireesti tuomaan sisään muutamia lamppuja.

Kun huone oli saatu siksi valoisaksi, että hän saattoi nähdä vieraittensa kasvot, hän ei voinut olla huomaamatta heidän alakuloisuuttaan.

"Näetkö nyt", sanoi hän suutuksissaan vaimolleen. "Näyttääpä siltä, että sinun on onnistunut unillasi karkottaa ilomme. Mutta jollet tänään voi olla ajattelematta muuta, niin anna meidän mieluummin kuulla, mitä olet uneksinut. Kerro unesi meille, niin koetamme sitä selittää!"

Siihen nuori vaimo oli heti valmis. Ja hänen kertoessaan näkyä näyn jälkeen muuttuivat vieraat yhä vakavammiksi. He eivät tyhjentäneet enää pikareitansa ja heidän otsansa vetäytyivät ryppyyn. Ainoa, joka yhä nauroi ja sanoi kaikkea mielettömyydeksi, oli maaherra itse.

Kun kertomus oli lopussa, sanoi nuori kaunopuhuja: "Tosiaankin, tämä on enemmän kuin unta, sillä näin tänään en tosin itse keisarin, vaan hänen vanhan ystävänsä, Faustinan, tulevan kaupunkiin. Minua ihmetyttää vain, ettei hän nyt jo ole näyttäytynyt maaherranpalatsissa."

"Sellainen huhu on todellakin liikkeellä", huomautti sotajoukkojen päällikkö, "että keisari olisi joutunut kauhean taudin uhriksi. Minustakin tuntuu mahdolliselta, että vaimosi uni on jumalien lähettämä varoitus."

"Ei ole lainkaan mahdotonta, että Tiberius on lähettänyt hakemaan profeettaa sairasvuoteelleen", yhtyi nuori kaunopuhuja puheeseen.

Päällikkö kääntyi vakavana Pilatuksen puoleen: "Jos keisarin mieleen todellakin olisi juolahtanut kutsua tuo ihmeittentekijä luokseen, olisi parasta sinulle ja meille kaikille, että hän tapaisi hänet hengissä."

Pilatus vastasi puolittain suuttuneena: "Tämäkö pimeys on tehnyt teidät lapsiksi? Voisi luulla, että te kaikki olette muuttuneet unienselittäjiksi ja profeetoiksi."

Mutta päällikkö yhä väitti: "Ehkäpä ei olisi mahdotonta pelastaa tuon miehen henkeä, jos lähettäisit nopeasti sanansaattajan."

"Te tahdotte saattaa minut naurunalaiseksi", vastasi maaherra. "Sanokaapa itse, miten oikeuden ja järjestyksen kävisi tässä maassa, jos tulisi tiedoksi, että maaherra on armahtanut rikoksentekijän sen vuoksi, että hänen vaimonsa on nähnyt pahaa unta."

"Se ainakin on totta eikä unta, että näin Faustinan Jerusalemissa", sanoi nuori kaunopuhuja.

"Minä otan puolustaakseni tekoani keisarin edessä", sanoi Pilatus. "Hän ymmärtää, että tämä haaveilija, joka vastaanpanematta sallii sotamiesteni rääkätä häntä, ei olisi kyennyt häntä auttamaan."

Samalla kun nämä sanat lausuttiin, tärisi talo ikään kuin kovan ukkosen jyrinästä ja maanjäristys vapisutti maata. Maaherranpalatsi seisoi kuitenkin paikoillaan vahingoittumattomana. Mutta heti maanjäristyksen jälkeen kuului kaikilta tahoilta sortuvien talojen ja kaatuvien pylväitten romahtelua, joka herätti kaikkien kauhua.

Heti kun ihmisääntä saattoi kuulla, huusi maaherra orjan luokseen.

"Kiiruhda teloituspaikalle ja käske minun nimessäni, että Nasaretin profeetta on otettava alas ristiltä!"

Orja kiiruhti pois. Pöytäseura lähti ruokasalista peristyliin ollakseen taivasalla siltä varalta, että maanjäristys uudistuisi. Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan odottaessaan orjan takaisintuloa.

Tämä palasi hyvin pian. Hän astui maaherran eteen.

"Tapasitko hänet hengissä?" sanoi maaherra.

"Herra, hän oli kuollut, ja samassa hetkessä kun hän oli heittänyt henkensä, tapahtui maanjäristys."

Heti sen jälkeen tuli toinen orja sisään.

"Jalo Faustina ja Sulpicius, keisarin sukulainen, ovat täällä. He ovat tulleet pyytämään sinun apuasi, jotta he löytäisivät Nasaretin profeetan."

Hiljaista hälinää kuului peristylissä ja keveitä askelia. Kun maaherra katsoi ympärilleen, hän huomasi ystäviensä poistuneen ikään kuin onnettomuuteen syösseen luota.

IX.

Vanha Faustina oli astunut maihin Caprissa ja mennyt keisaria tapaamaan. Hän kertoi hänelle matkastaan tuskin uskaltaen katsella häntä. Faustinan poissaollessa oli tauti hirvittävästi edistynyt ja hän oli ajatellut itsekseen: Jos taivaan valtiaat olisivat olleet armeliaita, niin he olisivat antaneet minun kuolla, ennen kuin minun on pakko ilmoittaa tälle kiusatulle ihmisparalle, ettei minkäänlaista toivoa enää ole.

Hänen ihmeekseen kuunteli Tiberius häntä aivan välinpitämättömästi. Kun hän kertoi, miten suuri ihmeittentekijä oli ristiinnaulittu samana päivänä, jolloin hän itse saapui Jerusalemiin, ja kuinka vähällä hän oli ollut pelastaa hänet, niin hän alkoi itkeä pettymyksensä painamana, mutta Tiberius sanoi vain: "Suretko todellakin sitä? Oi, Faustina, eikö kokonainen elämä Roomassa ole karkottanut sinusta uskoa tietäjiin ja ihmeittentekijöihin, uskoa, joka imeytyi sinuun lapsuutesi päivinä Sabiinivuoristossa."

Silloin vanhus huomasi, ettei Tiberius koskaan ollut toivonut mitään apua Nasaretin profeetalta.

"Miksi annoit minun lähteä tuolle pitkälle matkalle kaukaiseen itään, jos koko ajan pidit sitä turhana?"

"Sinä olet minun ainoa ystäväni", sanoi keisari. "Miksi olisin kieltänyt sinulta pyyntöä niin kauan kuin minulla oli valtaa sitä täyttää?"

Mutta vanhus ei ollut hyvillään siitä, että keisari oli pitänyt häntä pilkkanansa.

"Kas, tuo on sinun tavallista salakavaluuttasi", sanoi Faustina kuohahtaen. "Sitä minä juuri kaikkein vähimmin voin sinussa sietää."

"Sinun ei olisi pitänyt palata minun luokseni", sanoi Tiberius.
"Sinun olisi pitänyt pysyä vuorillasi."

Näytti hetken aikaa siltä kuin nuo molemmat, jotka niin useasti olivat joutuneet kahakkaan, taaskin riitaantuisivat, mutta vanhus hillitsi heti suuttumuksensa. Ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin hän toden teolla saattoi kiistellä keisarin kanssa. Hän hiljensi ääntään, mutta hän ei voinut sittenkään olla pysymättä väitteessään, että hän oli oikeassa.

"Mutta tämä mies oli todellakin profeetta", sanoi Faustina. "Minä näin hänet. Kun hänen katseensa kääntyi minuun, luulin häntä jumalaksi. Olin mieletön, kun päästin hänet kuolemaan."

"Olen iloinen, että annoit hänen kuolla", sanoi Tiberius. "Hän oli syypää majesteettirikokseen ja kapinoitsija."

Faustina oli jälleen vimmastua.

"Minä puhuin hänestä monen hänen ystävänsä kanssa Jerusalemissa", sanoi hän. "Hän ei ollut syypää niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin."

"Jollei hän ollutkaan syypää suorastaan näihin rikoksiin, hän ei suinkaan ollut parempi kuin kukaan muukaan", sanoi keisari väsyneenä. "Kukapa ihminen ei olisi satoja kertoja eläessään ansainnut kuolemaa?"

Mutta nämä keisarin sanat saivat Faustinan ryhtymään johonkin, jota hän tähän saakka oli epäröinyt. "Näytänpä sinulle kuitenkin todisteen hänen voimastaan", sanoi hän. "Minä sanoin sinulle äsken, että pyyhin hikiliinallani hänen kasvojaan. Samaa liinaa pitelen nyt kädessäni. Tahdotko tarkastella sitä hetken aikaa?"

Hän levitti hikiliinan keisarin eteen, ja keisari näki siinä ihmiskasvojen varjomaiset piirteet.

Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta hänen jatkaessaan: "Tämä mies huomasi, että rakastin häntä. Minä en tiedä millä voimalla hän kykeni antamaan minulle kuvansa. Mutta silmäni kyyneltyvät katsellessani sitä."

Keisari kumartui katselemaan tätä kuvaa, joka näytti piirretyn verellä ja kyynelillä sekä surun synkillä varjoilla. Vähitellen kasvot kokonaisuudessaan esiintyivät hänelle sellaisina kuin ne olivat painautuneet hikiliinaan. Hän näki veripisarat otsalla, pistävän orjantappurakruunun, hiukset, jotka olivat tahmeina verestä, ja suun, jonka huulet värisivät tuskasta.

Hän kumartui yhä syvempään kuvan ylle. Yhä kirkkaampina ja selvempinä hän näki kasvot edessänsä. Varjomaisista piirteistä hän näki äkkiä silmien loistavan, ikään kuin niissä olisi piillyt eloa. Ja samalla kertaa kun ne puhuivat hänelle mitä hirveimmästä kärsimyksestä, ilmaisivat ne hänelle puhtautta ja jaloutta, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt.

Hän makasi lavitsallaan ja ahmi silmin tuota kuvaa. "Onko tuo ihminen?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Onko tuo ihminen?"

Taaskin hän makasi hiljaa tarkastellen kuvaa. Kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan. "Minä suren sinun kuolemaasi, tuntematon", kuiskasi hän.

"Faustina", huudahti hän vihdoin, "miksi sallit tuon miehen kuolla?
Hän olisi parantanut minut."

Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.

"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."

Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.

"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä, mutta sinä olet ihminen."

Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen kyyneleensä kostuttivat kiviä.

"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi hän.

Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.

Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.

Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin. Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta ja sääliä.

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä Tiberius lähetytti kolme sanansaattajaa.

Ensimmäinen sanansaattaja lähti Roomaan viemään käskyä senaatille, että sen tuli toimittaa tutkimus siitä, miten Palestiinan maaherra hoiti tointansa, ja rangaista häntä, jos saataisiin selville, että hän sorti kansaa ja tuomitsi viattomia kuolemaan.

Toinen sanansaattaja meni viinamäen työmiehen ja hänen vaimonsa luo kiittämään ja palkitsemaan heitä niistä neuvoista, joita he olivat antaneet keisarille, ja samalla myös kertomaan heille miten kaikki oli tapahtunut, Kun he olivat kuulleet kaiken, he itkivät hiljaisesti ja mies sanoi: "Minä tiedän, että koko elämäni ajan tulen miettimään, mitä olisi voinut tapahtua, jos nuo molemmat olisivat tavanneet toisensa." Mutta vaimo vastasi: "Toisin ei voinut käydä. Liian suuri oli se ajatus, että nämä molemmat olisivat kohdanneet toisensa. Herra Jumala tiesi, ettei maailma sitä olisi voinut kantaa."

Kolmas sanansaattaja lähti Palestiinaan ja toi sieltä Caprin saarelle muutamia Jeesuksen opetuslapsia, ja nämä alkoivat julistaa sitä oppia, jota ristiinnaulittu oli opettanut.

Kun nämä opettajat tulivat Capriin, vanha Faustina makasi kuolinvuoteellaan. Mutta hän ehti vielä ennen kuolemaansa valmistautua suuren profeetan opetuslapseksi ja he kastoivat hänet. Ja kasteessa hänelle annettiin nimeksi Veronika, koska hän oli saanut tehtäväkseen antaa ihmisille todellisen kuvan heidän vapahtajastaan.