KETUNKUOPPA.
Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen.
Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan samalla tavalla kuin konsanaan ennen.
Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.
Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai veti sen mukanaan alas kuoppaan.
Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.
Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä riippuivat vain riimunpäät jäljellä.
Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa. Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai livistänyt tiehensä.
Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!
Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää, miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.
Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui polvilleen ja valaisi lunta.
Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan nähnyt häntä.
Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan. Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.
Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua vaivaa, kun tulet suurta tietä?"
Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat parhaassa unessaan, ja avasi oven.
"Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan pystyyn.
"Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä yönä kadonnut kuopasta."
"Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla keskellä yötä — —"
"Sekä ankka että kettu ovat kuopassa."
"Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä.
Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa."
Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen.
"Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan."
Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään tulta, jotta voin nousta!"
Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.
"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."
Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni ulos.
Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä, siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat, Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.
Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.
Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti päästä lähemmäksi katsomaan.
Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.
Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä basiliskojakin pahemmat.
Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.
"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa. Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."
Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin paljoa laajempi.
Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän käännähti taakseen ja silmäsi pappiin.
"Katso kuopan nurkkiin!"
Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin.
Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.
Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta.
Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä.
Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.
Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös.
Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta.
Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja kääntyi jälleen toisten puoleen.
Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä ylös hinatuksi.
Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna kuopan pohjalle.
Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran poikki.
"Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme kaivaa uuden kuopan ensi talveksi."
Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä, joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä.
Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut, oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin.
Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle.
Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.
"Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille.
Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi.
Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä.
"Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista."
Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat, sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he itse olleet uskaltaneet sitä tehdä.
Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut."
Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa", näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista."
Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.
"Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän.