TAALARI.
Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden taalarin.
Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka?
Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle, niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää.
Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi, sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja antanut pois kokonaisen taalarin.
Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta.
Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille, joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä.
Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä sellaisen luo, joka rakasti häntä.
Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt taalaria kädessään.
Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja äitikullalta yhtä ainoaa taalaria.
Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti, äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin! Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos hän menisi häneltä rahoja pyytämään.
Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri, leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.
Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää apulaispappia.
Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa, ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.
Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.
Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita. Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.
Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan unohtaa Svanskogin tätiä.
Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon! Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän sittenkään uskaltaisi pyytää apua.
Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?
Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä, että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi sinne äitikullan kanssa.
Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.
Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa äitikullan kanssa samassa reessä!
Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt, ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin. Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua, mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella, sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä hevosella hakemaan.
Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista, oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan kanssa.
Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa, tarvitsiko hän jotakin.
Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut, ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat pitää hänestä huolta.
Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.
He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.
Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha, mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias, ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät siihen pitkäkseen nauramaan. — Heidän tultuansa perille Svanskogiin ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä, joka palasi kotiin kyytimatkalta.
Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin kyydittä.
Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä, mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei täti varmaankaan häntä auttaisi.
Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti, tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.
Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään huomaamatta vähintäkään eroa.
Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä itselleen että muille?
Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä. Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.
Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut. Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.
Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.
Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä. Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.
Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät, kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden pakosalle.
Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen, valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä tehdessään heittänyt päältään.
Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.
Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös, mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan sisarentyttärelleen.
"Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän. "Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään talonpoikaista väkeä."
Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt itkuun.
Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä. Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan.
Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta. Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin ennenkuin hän astui Maija Liisan luo.
"Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän."
Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia.
Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä, että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton, vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen kättänsä.
"Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?"
Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän tuli äkkiä aivan hurjaksi.
"Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta, ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!"
Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky — tuulimieli sai hänessä nyt vallan.
Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin mariseva ja hidas.
Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän talonpoikaisvaimon apua.
Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä — —"
Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä.
"Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän, mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä mitään mitä ikänä hän tahtoo?"
Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti?
"Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä kiusaisi hänet hengiltä."
Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli, ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli.
Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon — ja kaatui lattialle —
Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa. Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati, joka oli peitetty liinalla.
Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.
Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän nukahti.
Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut, mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja alkoi syödä.
Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän itki kunnes hän nukahti.
Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.
Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin, ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä, kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä Henriksbergiin.
Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin? Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä karsinassa?
Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.
Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin.
"Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin, sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi. Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle. Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja se olikin kaikkein vaikeinta.
"Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin.
"Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin pysytellä teille vieraana.
"Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin minun voimani olivat lopussa.
"Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani tekemisiin.'"