Liljecronan koti

by Selma Lagerlöf

SUOMALAISPAPPI.

Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa, niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi.

Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin! Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät olisivat jälleen syttyneet poskipäihin.

Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli erehtynyt.

Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi ollut paha.

Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset, eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä, että hän oli sittenkin herrasmies.

Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja sanomaan kuka tuo kaunis mies oli.

Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin pappi, pastori Liljecrona.

Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle. Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle.

Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin."

Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa saakka.

Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa
Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista
vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi
Sjöskogan kirkkoherraksi.

Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa.

Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta.
Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua
Lövdalassa.

"Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä kysy kartanoa etkä pitäjää."

Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka. Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä, ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta valjaista.

"Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan, ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta sinä saat puhua hänen kanssansa."

Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään heidän luokseen.

Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne ennen häntä.

Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei enää saisi tilaisuutta nähdä häntä.

Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä,
Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta.
Mutta tuhat tu… Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!"

Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet.

Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon, Margareta muori?"

Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen paremmin.

Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!

Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein
pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta.
Äitikulta… Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä
Lövdalassa.

Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti estää pappia tuijottamasta tyttöön.

Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän. Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot pääsivät niin lihavan paistin ääreen.

Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.

Mutta olihan hän hakenut?

Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.

Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa, vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis, että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi, saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.

Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi, että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen. Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.

Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että nukke sekä kuuli että ajatteli.

Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin eräälle tuolille ja tuijotti häneen.

No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne. Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka?

Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy. Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt olivat saaneet hänet…

Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi, mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan.

"He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen heidän perukkaansa."

Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan, koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat, että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa.

"Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta."

"Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja, annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa oikeastaan oli."

Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja.

"Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään oli lähetetty Finnerudiin.

"Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy."

"He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs.
Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua."

"Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan."

"Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!"

"Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta." Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan! Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan, sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön."

Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri, jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään.

Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa.

Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa. Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään. Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta?

"Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet niinkään hyvin noita muukalaisia."

Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.

Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat, että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä.

Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan? Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä.

Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi.
Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois?

Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi, heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota, sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga —

Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli häntä.

Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin.

Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa. Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön.

Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan.

Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin papereinensa.

Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata, kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä muut olivat hakeneet.

Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.

Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli kääntyä takaisin.

Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas, tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko hakuajan."

Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle älyniekalle.

"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan esille!"

Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia. Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.

Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia, ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut kaikki äänet.

Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi nauraa.

Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin peruuttaa?

Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että hänellä oli niin suuri suku.

"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut — —"

Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet? Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä, toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään: "Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan olisi tullutkaan."

Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan. Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori", sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin tekisitte?"

Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti, että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän, joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi edes ajatellakaan poismuuttoa!

Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää sanaakaan.

Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi. "Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo, että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko sydämestäni. Tietysti, tietysti minä — — —"

Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen, kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on mamseli Maija Liisa siihen syypää."