HENRIKSBERGIN SEPPÄ.
Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän viulua.
Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä, emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle? Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?
Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.
Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä, mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä, hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.
Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet puhuneeksi niin paljon hänestä.
Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.
Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin isäkullankin.
Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.
Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin. Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa, samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.
Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin. Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä, tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien ihmisten asioilla.
Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää", sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa. Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin. Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.
Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta, että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin nuo toiset."
Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin. Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli tehnyt ennenkin.
Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta, niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle, asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi siellä raivota.
Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" — "Kyllä." — "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" — "Ei lainkaan." — Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."
Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä. Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi, että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan viulunsoittoa."
Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?
Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään muuta huonompi viulunsoitossa.
Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin ystävällensä?" — Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa isännöitsijän tointa. — "No, entäs musiikki?" — Musiikista ei ollut enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.
Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva. "Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni, voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."
Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan, koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä kävi, kun minä viimeksi soitin?" — Ei, Altringer ei ollut kuullut mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi. Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli kuollut.
Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus, joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." — "Ei", sanoi Sven, "minä pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."
Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."
"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."
Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" —
"Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."
Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut", päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän voivani luottaa häneen."
Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.
Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan. Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi tuntea niin syvää rakkautta.
Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä tummaverinen.
Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.
Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.
Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.
Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.
Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan, ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.
Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa. He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi soittaa.
Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.
Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista, joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa ihmisiä hengiltä.
Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin kadotettua armastaan.
Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.
Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut — —
Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä koko asia selvisi.
Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää, ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän oli.
Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli, jouduttuaan sattumalta häätaloon.
Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?
Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija Liisa ja hänen veljensä — —
Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt ajatella ketään muuta kuin veljeä.
Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut miksikään viulunsoitoksi.
Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.
Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta huolesta.
Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö, joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.
Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia.
Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei
Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.
Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti päänsä sisään.
Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi, ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.