VÄNRIKKI.
Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut vanhalta rouva Moreukselta.
Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.
Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.
Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.
Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.
Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi. Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun, jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.
Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria. Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla olkivuoteella.
Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!
Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään viiksiään.
Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.
Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja kaalisoppaa.
Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin. Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa. Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.
Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten hienoissa taloissa elettiin!
Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla äänellään:
"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan hän voinut lähteä tiehensä."
Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.
Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.
Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.
Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa, ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa saadakseen parsituksi muutamia sukkia.
Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt. Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia. Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku — hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan sanoa häntä serkuksi — tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.
Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.
Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle naimatuumistaan.
Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.
"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi…"
Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.
"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten, että serkku, kun serkku jää leskeksi — on tosiaankin surullista nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin ohimennen sanoen — saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."
Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen nauravan.
Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen. Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun hän oli pahalla tuulella.
Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä: "Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?"
Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva.
"Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet. Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle."
"Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat."
Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta.
"Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan Maija Liisan tietämättä."
Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo? Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies…? Mitenkä piispa…?"
"Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja levottomalle äidille."
Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä."
Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta, niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin suinkin noiden suomalaisten parissa. — No niin, me istumme siis yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin ystävällisesti — tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella naisten kanssa — ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle, luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi! Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta. Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin minulla on siihen varaa.' — Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin minä, niin — 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli! Siitä minä kieltäydyn.'"
Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät. Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.
"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän. "Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on, ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi! Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä! Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."
Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken keskustelun aikana:
"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."
Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia herkkuja.
Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa, niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet vävykseen.
No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.
Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi. Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.
Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan, huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.
Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen tarkoituksensa kuitenkin oli.
Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään.
Juuri kun hän puki turkit ylleen, kysyi pappilanrouva häneltä tahtoisikohan hän tehdä hänelle pienen palveluksen. Asian laita oli sellainen, että hänen armonsa Lökenen kartanossa oli pyytänyt saada ostaa kukon, ja jollei hänellä olisi siitä kovin paljon vaivaa, niin hän pyytäisi häntä ottamaan sen mukaansa. Sillä jos hän aikoi mennä Karlstadiin, niin olihan Lökene silloin aivan tien varrella.
Vänrikki vastasi heti myöntävästi ja oli vielä lisäksi hyvilläänkin. Ensiksikin hän saattoi siten tehdä palveluksen tulevalle anopilleen, ja toisekseen hän sai tilaisuuden pistäytyä Lökenen kartanoon ja saada siellä päivällistä.
Mutta kun vänrikki vastasi myöntävästi, niin hän ei tietystikään aavistanut, että kukko, jota hänen tuli kuljettaa mukanansa, oli elävä.
Kas, vänrikillä oli vain pieni kehno reki. Ei muu auttanut, kuin asettaa kukko laatikkoineen istuimelle ja itse käydä istumaan taakse.
Mutta hän pysytteli hyvällä tuulella loppuun asti. Täytyihän hänen näyttää vanhalle Raklitzalle, ettei hän mistään voinut saada sen kohteliaampaa eikä alistuvampaa vävypoikaa.
Oli kirkas ja kaunis tammikuun päivä. Aurinko paistoi aivan kuin maaliskuussa, eikä pakkasesta voinut olla puhettakaan.
Vänrikki tunsi itsensä nyt aivan kuin uudeksi ihmiseksi verrattuna eiliseen. Lövdala ja Maija Liisa! Tuhat tulimaista! Nyt hän sai oman kodin ja saattoi ottaa vastaan vieraita milloin hyvänsä, se oli sentään toista kuin kiertää talosta taloon vuoden umpeensa tietämättä oliko hän tervetullut, kun hän pysäytti hevosensa kartanon portaiden eteen.
Matka sujui nopeasti, sillä keli oli hyvä, ja Örneclou saapui pian
Loby'hyn. Täällä tuli talonpoikaisukko olkikuormallaan häntä vastaan.
Se oli vannaan itse Björn Hindriksson!
"Rikas ja kelpo mies, tuo Björn Hindriksson", tuumi vänrikki ja kiristi ohjaksiaan aikoen vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli Lövdalan naapuri, ja koska Örneclou toivoi pääsevänsä sinne isännäksi, niin oli parasta hieroa ystävyyttä hänen kanssaan.
Mutta mitä ihmettä? Mistä tuo kiekunta osui suoraan hänen korviinsa, hänen aikoessaan pysähtyä? Kauhusta hän oli keikahtaa maahan kapealta istuimeltaan. Hän oli kokonaan unohtanut kukon.
Örnecloun Fingal ei liikahtanut paikaltaan. Se oli eläissään ollut mukana niin monessa leikissä, ettei mikään voinut sitä pelästyttää. Mutta Björn Hindrikssonin Rusko ei ollut yhtä karaistu yllätyksiä vastaan. Se alkoi nelistää ja kaatoi heinäkuorman ojaan.
Ei sitä tuolla tavalla juuri voinut naapurisopua rakentaa. Vänrikki heilutti harmissaan piiskaansa Fingalin selän yläpuolella. Heti kun reki joutui liikkeeseen, vaikeni kukko.
Taaskin matka sujui hyvällä vauhdilla pitkin tietä, ja taaskin Örnecloun ajatukset kiintyivät Maija Liisaan. Hän oli kaunis, vain seitsemäntoista vuoden vanha ja hän omisti Lövdalan. Olihan hän juuri oikea mies voittamaan niin suuren onnen, kun ensimäinen nuoruus jo oli hänen takanaan.
Tiellä tuli taaskin joku vastaan. Eräs herra ja nainen lähestyivät ratsain. Tuskinpa kukaan muu kuin kreivinna Dohna saattoi ratsastaa tällä tiellä.
Komea nainen, tuo Borgin kartanon leskikreivinna! Aina oli hauska nähdä ratsastajatarta, joka osasi istua niin hyvin hevosen selässä. Sääli vain, että hänen seurassaan alituisesti oli tuo pieni tumman verinen muukalainen, jonka hän nyt oli ottanut suojatiksensa.
Örneclou pysähtyi, astui alas takaistuimelta ja asettui ihailevaan asentoon, lakki kourassa. Samassa kiekui kukko. Kreivinna kiristi ohjaksia ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Mistä kiekunta kuului? Mitenkä kummaa kukko oli päässyt maantielle näin kauaksi kaikista taloista?
Ehkei hän olisi ymmärtänyt koko asiaa, jollei kukko olisi kiekunut vielä toisenkin kerran. Mutta silloin hän ymmärsi. Ja suuri ilveilijä kuin hän oli, alkoi hän jutella Örnecloun kanssa ja pakoitti hänet seisomaan kokonaista kolme minuuttia alallaan maantiellä.
Kukko kiekui koko ajan, kiekui joka sanan välissä, jonka he vaihtoivat keskenään.
Ja tuota kauniin Örnecloun täytyi kestää! Hienoin kaikista Värmlannin kavaljeereista sai pitää hyvänään sen, että häntä tällä tavalla pilkattiin.
Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän sanoi.
Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa.
Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa.
Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua. Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää ketään.
Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön, Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti, niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää.
Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui kukko.
Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä.
Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden patruunan, Melchior Sinclairen.
Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan.
Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista.
Hädissään Örneclou päätti olla pysähtymättä ja tervehtimättä Sinclairea. Hän aikoi ajaa ohi niin nopeasti kuin Fingal vain jaksoi juosta.
Mutta kaikki kävi aina nurin, vaikka hän olisi järjestänyt asiat miten hyvänsä. Patruuna oli juuri ollut Karlstadissa ja hankkinut kulkuset hevoselleen, jotka kilahtelivat niin komeasti, että kukko sai eloa itseensä ja kiekui juuri ohiajaessa.
Örneclou kohosi pystyyn ja iski piiskallaan Fingalia kylkeen. Tästä täytyi päästä pakoon niin pian kuin suinkin.
Mutta ei hänen ollut niinkään helppo suoriutua tästä pelistä. Melchior Sinclaire raivostui. Hän ei ollut huomannut laatikkoa, jossa kukko oli, mutta Örnecloun hän oli tuntenut ja luuli, että vänrikki oli matkinut kukkoa ohiajaessaan kiusatakseen siten häntä.
Hän käänsi hevosensa ja ajoi Örnecloun jäljissä antaakseen hänelle selkään.
Vänrikki kuuli hänen tulevan, ja hän ajatteli että parasta oli pysähtyä ja selittää asia. Silloin kiekui kukko uudestaan, jotta metsä kaikui. Ja mahtava patruuna, joka luuli vänrikin vain tekevän pilaa, raivostui niin kauheasti, että hän ärjähti kuin petoeläin. Örneclou ei uskaltanut odottaa häntä, vaan ajoi eteenpäin.
Seurasi sitten muutamien minuuttien hurjaa ajoa Sundgårdin mäissä. Mutta patruunalla oli hyvä juoksija, ja Örnecloun Fingal oli vanha ja raihnainen, jotta patruuna tietysti hyvinkin pian saattoi saada hänet kiinni. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, että patruunalla oli piiska ojossa, jolla hän aikoi iskeä häntä päähän.
Silloin Örneclou luopui kaikista toiveistaan, jotka hän oli kiinnittänyt Maija Liisaan ja Lövdalaan. Hän kumartui eteenpäin, nosti kukkolaatikon ylös ja heitti sen Melchior Sinclairen tielle. Sillä tavalla hän pääsi pakoon. Muuten mahtava patruuna olisi piiskannut hänet kuoliaaksi, sillä hän ei ollut mies kuuntelemaan syitä eikä selityksiä, kun hän suuttui.
Kun vänrikki saapui Ilbergin kestikievaritaloon, oli hän aivan uupunut. Hän ei luullut koskaan tointuvansa tästä matkasta.
Hän sai elää hyvin monta vuotta, mutta hän ei tullut koskaan niin vanhaksi, ettei hän olisi kiroillut joka kerta, kun hän kertoi tästä tapauksesta.
Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla muiden muistuttavan häntä siitä.