ARKIOLOSSA.
Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa. Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko ommella ja kutoa kangasta.
Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi.
Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin hänet.
Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista, että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut ikävyyksiä Lövdalassa.
Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat uunin edessä pakinoimassa.
Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta", joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt — sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten —, ja joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa, ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan.
Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen puroon.
Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman.
Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu.
Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet.
Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa.
Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli, ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä aivan kiristi.
Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua ikävyyttä pappilan neidelle!
Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta. Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen kasvatuksestaan.
Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi yrityksellä.
Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin voisi hänestä tulla vaikka ompelija.
Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi.
Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan, käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti.
Ihme ja kumma! — Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa ei hän eläissään vielä ollut kokenut.
Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa.
Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan.
"En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan pistosta".
Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli
Maija Liisa?
Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva panimokamarissa oli opettanut häntä.
"Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva.
"Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!"
"Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva."
"Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut sinua."
Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei hänellä ollut näköalaa.
Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku astui hänen perässään.
Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria Raklitz.
Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön!
Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti edes ja takaisin kuin leivosen siipi.
Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään.
Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet olivat kuin pieniä helmiä rivissä.
"Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät."
Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi pudistanut häntä.
Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän jaksoi niin hyvin tehdä työtä.
Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä.
"Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti."
Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa.
"Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan yllätettäisi.
Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella, ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen, sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa.
Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä, taistellessaan myrskytuulessa.
Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty, vaan astui keittiön ovea kohti.
Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut, että hänen piti mennä ompelemaan?
Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa.
"Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella, ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?"
Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä takaisin kotiinsa.
Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta, että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla.
"Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?"
Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään asiaansa.
"Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun tulla kotiin."
Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä, mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt ilmiliekkiin.
Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan, vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä.
"Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää koskaan ajattele koko asiaa."
Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä arvoitusta.
Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon.
Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa ryhtyä siihen.
Pikkupiika oli hyvin mielissään. Hän vastasi heti, että hän tahtoi auttaa rouvaa niin hyvin kuin hän osasi.
Se asia oli siis päätetty, mutta pappilanrouva pyysi, ettei pikkupiika kertoisi kellekään, että hän opetti häntä lukemaan. Hän pelkäsi, että muut nauraisivat hänelle. Voisihan pikkupiika olla vain opettelevinaan täällä ompelusta, ja sen vuoksi tulla hetkeksi saliin joka aamupäivä.
Niin, eihän siinä voinut olla mitään pahaa.
Pappilanrouva sanoi, että hän oli tästä oikein hyvillään. Kyllä kai pikkupiika saattoi käsittää, kuinka vaikea oli olla pappilan rouvana osaamatta kirjoittaa. Nytkin hän tahtoisi mielellään kirjoittaa erään kirjeen, jos hän vain saisi sen tehdyksi. Hän oli hiukan ajatellut… Ehkäpä pikkupiika oli siksi sukkela, että hän osaisi kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan?
Siihen pikkupiika oli heti valmis. Hän nosti laskupöydän laudan ylös, levitti paperin, veti korkin mustepullon suulta ja alkoi kirjoittaa pappilanrouvan sanelun mukaan.