KEVÄTILTA.
Pappilanneiti käveli ulkona eräänä kevätiltana pikkupiian kanssa. Hänellä oli aina ollut tapana kävellä hetken aikaa joka ilta, eikä emintimäkään ollut sitä kieltänyt, vaan ainoastaan käskenyt, että hänen piti ottaa pikkupiika mukaansa, sillä seitsentoista-vuotiaan tytön ei sopinut kulkea yksin maantiellä.
Hän astui etelää kohti niinkuin ainakin, sillä sinnepäin oli tie kaikkein paras. Hän käveli hitaasti, mutta pikkupiian oli vaikea seurata niin hidasta tahtia. Milloin hän kiiruhti edeltä, milloin hän jäi paljon jälkeen, jotta hän kiinniottaessaan voisi juosta aivan hengästyksiin asti.
Tie kulki pitkin metsäistä harjua Lövdalan rajaa pitkin. Kulkiessansa ei pappilanneiti voinut olla ihmettelemättä, kuinka pikkupiika saattoi keksiä niin paljon hauskaa tämän tien varrella, jota he kuitenkin astuivat joka ainoa ilta.
Ensinkin oli siellä kaiku. Pikkupiika juoksi edeltä pitkin lehtikujaa saadakseen keskustella kaiun kanssa. Hän tiesi, että kaiku asusti vähän matkan päässä, aivan Lövdalan vilja-aitan edessä, ja siinä hän pysähtyi, kääntyi aitan seinää vasten ja alkoi huutaa:
"Kaiku, kaiku, ennusta!"
"Ennusta!" vastasi kaiku.
"Saanko pian sulhasen?"
"Sulhasen!" vastasi kaiku.
"Onko hän kaunis?"
"Kaunis!" vastasi kaiku.
"Onko hän rikas?"
"Rikas!" vastasi kaiku.
"Tottako puhut vai valhetta?"
"Valhetta!" vastasi kaiku.
Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua.
Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella. Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän taas hänen jälkeensä.
Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen takaisin entiseen uomaansa.
Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta silloinhan hän olikin ollut lapsi.
Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli häneltä riistetty.
Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään pysynyt kauan tiellä.
He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin ensimäisen valkovuokon.
Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt, mitä huvia siinä oli saattanut olla.
Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi, ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle, jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa, jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona.
Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan jaksaisi nousta mäen päälle.
Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa, mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen polvelleen.
Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui, että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet.
Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta kaikki ystävät ovat kuolleet.
Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä. Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä, mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua.
Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään. Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia, ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan.
Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä. Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut rautahäkkiin.
Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää, etteivät he välittäneet hänestä.
Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja kaihon paikka.
Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne, jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta, vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä, oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa.
Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut, miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä.
Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi, oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta. Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli, oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua, sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne.
Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta.
Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut niinkään hullu — Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut, että isäkullan olisi pitänyt olla piispa —, mutta nyt, sen jälkeen kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut enää täydessä voimassaan.
Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut intoihinsa.
Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen työhön."
Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot, ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä vielä vaiti.
Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa.
Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta, mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen.
"Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi pitää Lövdalaa."
Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen vastatessansa.
"Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle."
Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä.
Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan.
Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin lapsuuskodin kadottaminen.
Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut. Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen seikka olisi tullut hänen avukseen.
Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki, että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta.
Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty.
Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana, ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat, hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä.
Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä juttu.
Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi, että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta.
Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras. Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa, varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään lähimmiltä naapureiltaan.
Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi suurvarkaan naapuriksensa.
Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset varastivat, — tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin, — ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita, ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan kadottavansa ne.
Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana, ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen. Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle.
Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa levottomuuttaan.
Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan, niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka tuo mies oli.
"Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että hän on palannut kotiin."
Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi kokoon.
Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona.
Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään, ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella.
Tämän jälkeen rauhoittui kuitenkin äitikulta hiukan eikä pelännyt enää yhtä suuresti asuinrakennuksessa olevien tavaroiden tähden. Sitä levottomampi hän oli aittojensa, varsinkin ruoka-aitan puolesta. Siinä oli niin vanha huono lukko, että kuka hyvänsä saattoi sen avata. Jollei avain ollut käsillä, niin sai sen hyvin helposti tikulla väännetyksi auki.
Juuri samalla viikolla, kun oli niin paljon puhetta Sjöskogasta, lähetti äitikulta hakemaan Smedsbyn Olavia, joka oli oikea mestariseppä, ja antoi hänen laittaa uuden lukon, niin vahvan, ettei kukaan varas koko maailmassa kyennyt sitä avaamaan. Ja kokonaista neljä päivää seisoi Olavi pajassa, mutta sitten hän oli myös saanut syntymään niin suuren ja jäykän lukon, että äitikulta itse töin-tuskin jaksoi vääntää sitä auki.
Kun lukko oli kiinnitetty aitan oveen, oli äitikulta varsin tyytyväinen. Hän lukitsi oven illalla itse, ja avaimen hän otti mukanaan makuuhuoneeseen. Sinä yönä hän arveli voivansa nukkua rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin.
Seuraavana aamuna, kun äitikulta heräsi, oli suuri avain paikoillaan hänen tyynynsä alla, mutta siitä huolimatta oli ruoka-aitassa yön aikana tapahtunut jotakin hyvin kummallista.
Ovi oli yhtä lujasti kiinni kuin illallakin, mutta sittenkin olivat kaikki irralliset tavarat, lihasammiot ja leipävartaat, kinkut ja makkarat, puntarit ja painot, pytyt ja säkit kannetut ulos ja asetetut riviin aitan portaille.
Kaikki tavarat, niinkuin sanottu, olivat ulkona, mutta ei mikään ollut turmeltunut eikä kadonnut, ja kun näki kaikki nuo tavarat lukitun oven ulkopuolella, niin täytyi tietenkin ihmetellä, miten se oikeastaan oli käynyt.
Äitikulta, samoinkuin kaikki muutkin, arveli, että Vetter oli ollut pelissä mukana. Mutta tarkastettuaan ja etsittyään esille kaikki tavarat, ja huomattuaan, ettei edes ainoatakaan leipäpalaa puuttunut, oli hänen aivan mahdoton käsittää, mitä tällainen varas oli tarkoittanut.
Kun isäkulta läksi aamukävelylleen, kohtasi hän Vetterin ja silloin hän sai selityksen asiaan.
"Vetter, Vetter!" sanoi isäkulta. "Mitä kummia hän on tehnyt? Hänkö se viime yönä kävi minun ruoka-aitassani?"
Vetter näytti oikein loukkaantuneelta vastatessaan isäkullalle: "Pastori voi sanoa rouvalleen, etten minä koskaan varasta naapuritaloista. Mutta älköön hän luulko, että hänen vahvat lukkonsa estävät minua sitä tekemästä."
Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä. Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle itselleen.
Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille. Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä parasta lähteä pois Svartsjöstä.
Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta.
Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita. Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä.
Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle.
Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat oikealle tolalle.