KOTI.
Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.
Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu ja istahtanut lukemaan.
Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan itseänsäkin.
Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.
Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle eilen sanaa.
Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa, kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.
Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä, eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan, sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.
Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua! Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja suloisia säveleitä!
Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat tippua pitkin Maija Liisan poskia.
Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja peloittavan synkäksi.
Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli sittenkin niin valoisa.
Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.
Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.
Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun, joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.
Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.
Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon, että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla tavalla kuvatessaan tuskiaan.
Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi?
Jonkun muunko, vai omaansako?
Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se oli ulvontaa ja parkua.
Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja kysyä.
Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat surua.
"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."
Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas, ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.
Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"
Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan."
"Oletko kuullut hänen soittoaan?"
"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."
Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että
Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin.
Minultakin on taivas suljettu."
Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.
Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun tapaturmaisesti?"
Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut sanoa.
Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä olen."
Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.
"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia sinua. Minä luulin, että hän sitä halusi. Mutta ei hän sitä halunnut. Vaan minä itse."
Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.
"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu herätti kaikki taas eloon."
Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.
"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön, joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"
Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.
"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta, jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."
Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.
"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."
"Sen sinä sait siksi, että luulin hänen sitä toivovan. Nyt tiedän paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy päästää minut vapaaksi!"
"Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista. Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle."
Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä.
Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa. Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin pöydälle.
Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi Sveniksi.
"Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön, että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä minun kanssani?"
Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven jatkoi:
"Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani. Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo parantuneeni."
Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis vastaamaan, jatkoi hän:
"Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi, Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit vaimokseni."
Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen. Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas, ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa Svenin rinnalla ja auttaa häntä.
"Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin rakastat minua. Kuinka minä voisin — —"
Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän, "mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on se, jollen saa seurata ja auttaa häntä."
"Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut, että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan."
Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä. Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan. Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä.
Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka, raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas? Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja hoitaa häntä!"
Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi, että juuri tuollainen koti puuttui häneltä!
Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä, joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni.
"Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan, että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä."
Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää häntä, mutta hän ei löytänyt niitä.
"Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa ruohoa? Etkö tahtoisi. —"
Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista, jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle.
Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää astuisi hänen tielleen.
Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota hakeakseen viulua.
Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään.
Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina.
Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin, joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen nuoruutensa aikana.
Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu omasta kodistaan.
Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt, mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa.
Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti.
Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään.
"Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi! Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen. Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken, ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan koettaa…!"
Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha pahenee vain seitsenkertaisesti."
Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta viimeisen pyyntöni."
Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän, miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä teen sittenkin sinulle mieliksi."
Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua, rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!"
Kun Liljecrona otti käteensä viulun, oli hänen otsalleen kohonnut jo synkkä, onnettomuutta uhkaava pilvi. Ja kun hän alkoi liikuttaa jousta, kajahtivat säveleet yhtä sekavina ja sorahtelevina kuin äskenkin.
Hän silmäsi Maija Liisaan ikäänkuin moittien häntä siitä, että hän oli viekoitellut hänet tähän uuteen kurjuuteen.
Maija Liisan sydän sykki, jotta hän oli aivan menehtyä, mutta hän ei tahtonut näyttää pelkoaan. Hän seisoi paikoillaan ikkunassa, ja hän pakoitti huulensa hymyyn, joka ilmaisi toivoa ja iloa.
Ja kas, nyt soitto kuulosti jo vähemmän tuskalliselta ja epätoivoiselta! Nyt valoa tunkeutui pilvien lomista esiin, nyt murtuivat vankilan muurit, nyt kahleet katkesivat, jotka olivat sitoneet sielua.
Suurella vauhdilla säveleet kohosivat ylöspäin, mutta painuivat heti taas alas. Syttyi kova taistelu. Säveleet olivat niin painuksissa, ettei olisi uskonut niiden jaksavan enää kohota. Mutta samalla ne nousivatkin yläilmoihin. Nousivat ja laskeutuivat, nousivat ja laskeutuivat. Mutta äkkiä ne kohosivat ikäänkuin enkelien siivillä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ne kiitivät taivasta kohti riemulla ja ilolla, ne kohosivat korkeammalle kaikkia maallisia ajatuksia ja ääniä, aina kirkkaimpaan avaruuteen saakka. Taivas aukeni, ja ne yrittivät tulkita autuutta.
Liljecrona laski äkisti jousen alas. Hänen voimansa loppuivat. Säveleet olivat kohonneet niin korkealle, että hänen silmiään häikäisi kaikki valo ja loisto ja ihanuus.
Hän silmäsi Maija Liisaan. Kyyneleet kiilsivät suurina ja raskaina Maija Liisan silmissä, ja hän oli pannut kätensä ristiin. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Hän ei ollut alhaalla maan päällä. Hän oli seurannut mukana tuolla taivaanretkellä.
Sven hengitti kiivaasti. Ei, Maija Liisa ei ollut vain seurannut hänen mukanaan, hän oli kiitänyt hänen edellään! Svenin soitto ei ollut nostanut häntä niin korkealle, vaan Maija Liisan rakkaus, se oli vapauttanut hänet itsensä pimeyden vallasta.
Hänestä tuntui ikäänkuin se voisi vapauttaa hänet kaikesta elämän pimeydestä. Se saattoi voittaa kaiken tuskan ja epätoivon.
Sven veti Maija Liisan kädet puoleensa ja suuteli niitä.
"Olitko nyt oikeassa kodissasi?" kuiskasi hän. "Maija Liisa, armaani!
Siten en ole koskaan ennen soittanut. Sinä se olit, sinun rakkautesi.
Minä en itse soittanut."
"Koitukoon se onnettomuudeksesi tai onneksesi, mutta nyt minun täytyy jäädä tänne. Sinun täytyy auttaa minua ja pidättää minua täällä."
Kaikki hiljeni niin ihmeellisesti puutarhassa, jossa omenakukat kaareutuivat ikäänkuin morsiusteltaksi noiden molempien nuorten ihmisten päiden yläpuolella.