MENNINKÄISET LÖVDALASSA.
Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira vaikenemaan.
Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen. Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen sisään.
Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt, kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä ei näkynyt missään.
Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto, ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.
Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan. Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä. Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla talvitaivaalla.
Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä, mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa. Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen, ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.
Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.
Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa, kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki kuntoon.
Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen tuli ajatelleeksi koiraa.
Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut, oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.
Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.
Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.
Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin, mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja soljet kengissä.
Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset, hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä. Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtivät ympäri.
Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä. Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni ja siro!
Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat. Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.
Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.
Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.
Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan, ja hän kiiruhti taas eteiseen.
Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta kamarista, jossa pappi asui.
Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.
Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja samassa kuullut raskaan kolinan.
Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän, "mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".
Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.
Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.
"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.
Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi kuulla meitä."
Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.
Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."
Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."