LEPOKIVI.
Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.
Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja poimimassa.
Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan luona eikä myöhemminkään.
Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla, kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.
He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi, että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.
Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen tulleen sieltä.
Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.
Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön! Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä ehdoituksesta.
Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.
Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta häneen.
Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.
Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.
Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin…"
Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän. "Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä en jatka puhettani."
Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole vähintäkään toivoa."
"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten, ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje postiin vai repiä se rikki?"
Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan, jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on tullut?"
"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni, jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa, eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa, samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran, joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän, huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."
Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.
Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli! Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi: "Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."
Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.
Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin kukaan seurasi hänen jälkeensä.
Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan. Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.
Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä. Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa, ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.
Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.
Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan?
Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!
Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta hänestä.
Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle, joka oli opettanut häntä rakastamaan.
Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.
Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen, vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän, mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija Liisaakin hänen puoleensa.
Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen, mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat, ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija Liisa rakasti häntä — saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin häntä?