SVARTSJÖN PAPPI.
Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä keittiönovesta sisään.
Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta iltaan niinkuin muiden naisten?
Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä.
Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään kyökissä.
Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen mukanaan.
Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti.
Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan.
Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin apua sille.
Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa, jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät, että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen.
Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle, että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä.
Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen oli mahdoton erota hänestä.
Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.
Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.
Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle, mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?
Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä myös salassa."
Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.
Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän täällä, vai kaipaisiko hän kotia.
Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja hän piti niin paljon kanoista.
"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä mistään muusta kuin kanoista?"
Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.
Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti mamseli Maija Liisasta?
Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.
"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"
"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika vastannut.
"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun valossa?"
"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.
Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.
Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.
Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut, että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.
"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait kynttilän?"
"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.
"Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan sinua tuhlaamaan kynttilöitä."
Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi takaisin kangaspala käsivarrella.
"Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!"
Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä ääressä koko yön.
Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä oli tapana lukea öisin.
Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta.
Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan.
Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa, mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti suuttuisi häneen.
Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua."
Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo tuolla", sanoi hän.
Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta seinää vasten.
He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli kuullut?
"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.
"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää.
Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."
He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt kokoon.
"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö, Marit."
Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.
"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana navetasta ulos.