UNIPANNUKAKKU.
Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla. Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt, niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.
Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi voinut pitää siitä huolta.
Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella.
Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle, jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut.
Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle. Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa unipannukakkua.
Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt, vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän keittää soppaa kyykäärmeestä.
"Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista."
"Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta ja nauramatta vaikka kuinka kauan.
Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä hän saisi kolmannen miehen.
He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa meitä", sanoi hän.
Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia.
Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei kukaan voinut selittää.
Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia.
Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa.
Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi haarakynttilä ja takassa oli tuli.
Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli. Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa, niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta. Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja porsliinilautasistansa astiahyllyllä.
Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi.
Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna.
Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua.
Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle kyökinpöydälle.
Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat sen pöydälle ja laskivat sen vatiin.
Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa.
Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen. Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista lattialle.
Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja.
Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan suolaraetta maahan.
Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun!
Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle nauramaan.
Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa, niin ei koko juttu ollut hauska.
Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan nauraa.
Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan kaikki oli alotettava alusta.
Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet naurutuulelle.
Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin.
Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän.
Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan.
Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä.
"Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä itse vaan voit pysyä vakavana".
Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle.
Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun. Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä ja kova ja kimalteli paljosta suolasta.
He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan.
Silloin se oli valmis syötäväksi.
Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi, ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun. He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää tilaisuutta.
Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat.
Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään saanut sen enempää niellyksi.
Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi ääneti ovessa ja valaisi heille portaita.
Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he eivät uskaltaneet jäädä katsomaan.
Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi, mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut, joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan vastaukseksi.
Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan, mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä, niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta.
Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin.
Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä.
Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko hän nähnyt unia vai ei.
Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos kuistille.
Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän vettä.
Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen raitista, kirkasta vettä.
Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan.
Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen kanssaan naimisiin.