JUTELMA HALSTANÄSISTÄ.
Jossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään Halstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi maalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä kasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen täyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä tallinpäädyssä.
Aivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine ristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty oravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri rautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi kaarnapeitteisiä mehiläispesiä.
Taloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita vesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita veräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä kaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.
Siellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita, joiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden vanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä silkkisaaleja ja "morsiuskoruja". Siellä oli vanhoja klaveerejä, viuluja, kitaroita ja fagotteja.
Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä, suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.
Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla puusalvoilla varustetut ikkunat.
Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.
Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine, ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa, etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.
Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa. Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen, jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.
Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä katkeamattomana juovana.
Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."
"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti talostaan?"
"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin, oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen. Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas, Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."
Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä. Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja olevan etevän naisen kanssa naimisissa.
Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.
Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet puoleksi vajota maahan.
Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.
Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä, jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja niitä pidettiin rikkaruohoina.
Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä paraiten viihtyivät.
Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut syönyt missään maailmassa.
Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.
Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria, punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.
Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti, kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.
Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.
Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.
Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden pehkojen suojassa.
Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.
Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa, luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain tyhmää unta.
Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa, yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.
Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti! Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen paratiisinlapsi akkunansa alla.
Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli, että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.
Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin voi tulla varakas, vakaantunut mies.
Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli. Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen sielunpyyntiretkellä.
Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.
Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa.
Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa, jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.
Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa. Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.
Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan, vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.
Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.
Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.
Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti. Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin läheisyydessä.
Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole unohtanut.
Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen, ilman että kangas tärveltyisi.
Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä, mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!
Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu, ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli siksi kuin sen tulla piti.
Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra Jumala kumminkin voi unohtaa.
Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen, samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen raosta päätään everstille.
Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.
Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.
Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa ja ovi lukossa.
Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan, niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.
Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja laskeusi levolle muitta mutkitta.
Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko jutusta.
Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi, joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet. Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän piirteensäkin.
"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää päivääkään", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.
Ja nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. "Kerron tämän vain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen ihmisen palveluksestaan", hän sanoi.
Mutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut ajaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi tunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä, sillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan torpassa lähellä Ekebytä. "Veli muistaa kyllä sen jutun", hän virkkoi.
"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen, kuin asuisin tuon miehen läheisyydessä", sanoi Beerencreutz.
Ja tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun ei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen kauempaa.
"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen kerran", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. — — —
Seuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle Halstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä kauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä, jolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen vaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli paksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.