RUBEN ENO.
Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika, joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän surista niin, että ilo ilolle tuntui.
Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään, kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle, lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.
Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin, väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.
Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla. Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.
Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla. Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän — mutta pian painuivat silmät kiinni ja hän nukahti.
Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.
Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia, ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa. Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella, että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.
Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.
Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone kuolla?"
Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin. Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.
Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa, josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa, että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut paljoa kiltimpi kuin he.
Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.
Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille, jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä. Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli hyödyllisimmäksi äidin lapsista.
Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli ollut.
"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"
Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä, säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.
"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi tulla koskaan."
Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.
He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan. Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.
Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"
Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä, ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.
Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.
Mutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli sisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta elämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen ja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän äänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina pientä kolmivuotiasta.
Niinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään. Äidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina vaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.
Sisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin kanssa.
Hän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan. Se oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat seikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui ja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten vaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.
Mutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä. Samalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen kotinsa kivirappuja ja veljeään.
"Voi, rakas palleroiseni", sanoi hän, "elä istu siinä! Tiedätkö, että sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka oli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui tuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi."
Ei ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat häirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden kiharoidensa valuessa alas silmille.
Sisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan veljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja niin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.
Erään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut kompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään paiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä, miten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei mahtanut olla etäällä.
Mutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin oli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä ollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:
"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli istunut lumikinoksella."
Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.
Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia, ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen. Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan. Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen ratsastaa täällä.
Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana, kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä! Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana, niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei Akseli saa koskaan istua."
Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja. Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki hämmästyisi.
Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.
Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui, kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.
Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben enosta?
Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.
"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".
Tämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia vainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.
Samanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta parjaa.
Nyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno vainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä halutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä halutti häiritä.
Ja häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi oli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä häntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle halveksumistaan, niin auta ja varjele!
Ja tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko hän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan, ei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön hän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti vaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia kaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta ruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta ja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut ratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.
He olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt kolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria, neljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä. Sehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.
Uskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut silakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli kiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin hauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut ruutitynnyrilläkin.
Mutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen hirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa Ruben enoa vastaan.
Se kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen Ruben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.
Ja heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on oppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, — että pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo, joka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:
"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."
"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.
Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.
Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut, venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.
Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti. Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää, että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.
Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä niinkuin hekin.
Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:
"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi, siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset, pysykää poikessa niiltä!"
Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.
Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.