L

MERENKARIN AARRE

Matkalla merelle

Perjantaina lokakuun 8. p:nä.

Villihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan etelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen suuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti. Siitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään niin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada takaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen kanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että jos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää kaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen ollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa ja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli vaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri valkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.

"Kuulehan, Martti hanhikukko", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä ilmassa, "meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme olleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän pitäisi seurata villihanhia ulkomaille." — "Älähän toki, et voi tarkoittaa mitä sanot", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän, sillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina Lappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin hanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.

Poika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki koivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan ja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä kellahtavien rantojensa välissä. "Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa allamme niin kauniina kuin tänään", sanoi hän "Järvet ovat kuin sinistä silkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi ikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä maailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?" — "Ajattelin vain, että minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään, kuinka reipas poika sinusta on tullut", sanoi hanhikukko. Hän oli pitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle Holger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi Hienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja kissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden hän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.

Villihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat kaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä jättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät maakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin Vermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina korkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi, mutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina puistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt valoa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa. Kultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan pinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin kellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia pihlajia.

"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan saa nähdä näin kaunista?" kysyi poika. — "Minusta ovat Söderslättin lihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet", vastasi hanhikukko. "Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat jatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota." — "Olin varma, että saisin sinulta juuri sen vastauksen", sanoi poika, ja hänen äänestään kuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.

Kun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten ylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin haljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin mustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua tämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana, milloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja omituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen vanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut monta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä seuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä asioita. "Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä saa olla hengenvaarassa", hän ajatteli. "On parasta tyytyä siihen, mikä on."

Hän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet lensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko huohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan laskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet kiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli näkyviin.

Viimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta kauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja välkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät rantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan rannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.

Mutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista ilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä silmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. "Älä haudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika", sanoi aurinko. "Maailma on ihana elää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa ja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo."

Villihanhien lahja

Villihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan edustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi keskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen toisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden. Kaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä heräsi. "Mitä nyt, Akka muori?" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn pelästyksissään. — "Ei mitään vaarallista", vastasi johtajahanhi, "on vain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä retken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä mukaan."

Poika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen selkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät ensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän saarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen ryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja matalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen kiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti pojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja laskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka keskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista merihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.

Kun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin, joka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän huomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli yöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että villihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen vihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi sen Gorgoksi, kotkaksi.

Näkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä ulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. "Hyvin tehty, Gorgo", kiitteli Akka. "En uskonut sinun tulevan ennen meitä kohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?" — "Tulin tänä iltana", vastasi Gorgo. "Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta kuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian, jonka sain teiltä toimittaakseni." — "Olen varma siitä, Gorgo, että olet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi", sanoi Akka. "Mutta ennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun pyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin, jonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille."

Poika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta kun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. "Sinä kai olet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta suunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle", sanoi Akka. — "Olihan se minusta hiukan omituista", vastasi poika, "mutta kyllähän minä tiedän, ettette tee syyttä suotta, mitä teette." — "Sinä uskot minusta aina hyvää", sanoi Akka, "mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa pettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan retken."

"Tapahtui monta vuotta sitten", jatkoi Akka, "että minä ja pari muuta niistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä kevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että edessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas, ettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme laineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla monta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon halkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta, mutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja. Toivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja raastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä ei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me villihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen koommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin, joka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän luultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet tänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta."

Poika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja alkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta kun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan ja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi, että hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo. "Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet", hän sanoi, "niin että rahat ovat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella." — "Hyvä on", sanoi Akka. "Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen, niin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!"

Poika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän hämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa etunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen näköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen kertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka päästään ja kumartaa hänenkin.

"Se on nyt niin", sanoi Akka, "että me vanhat tässä olemme sanoneet toisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten palveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille, niin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle hyvää palkkaa." — "Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette pitäneet huolta minusta", sanoi poika. — "Me ajattelimme myöskin", jatkoi Akka, "että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan, ei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään." — "Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän arvoista kuin tavarat ja kulta", sanoi poika.

"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen vuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa", sanoi johtajahanhi, "ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi." — "Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?" kysyi poika. — "Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan, että isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä herrasväellä."

Poika käänsihe hiukan pois, loi silmäyksen merelle päin ja katsoi sitten Akkaa suoraan kirkkaisiin silmiin. "On minusta vähän omituista, Akka muori, että te erotatte minut palveluksestanne ja maksatte minulle palkan, ennen kuin olen edes sanoutunut irti", sanoi hän. — "Niin kauan kuin me villihanhet viivymme Ruotsissa, uskon minä sinun tahtovan jäädä seuraamme", sanoi Akka. "Mutta minä tahdoin näyttää sinulle, missä aarre on, kun saatoimme tulla sen luo tekemättä aivan pitkää mutkaa." — "Mutta onhan kuitenkin niin, että tahdotte erottaa minut seurastanne, ennen kuin minua itseäni haluttaa", sanoi Peukaloinen. "Mutta kun meillä on ollut yhdessä niin hyvä olla, ei minun mielestäni olisi liikaa, jos saisin teidän kanssanne matkustaa ulkomaillekin."

Kun poika sanoi tämän, ojensivat Akka ja muut villihanhet pitkät kaulansa suoraan ylös ja seisoivat sillä lailla hetken aikaa ja imivät ilmaa puolillaan auki oleviin nokkiinsa. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Akka, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Mutta ennen kuin päätämme mitään siitä, on parasta, että saamme kuulla, mitä Gorgolla on kerrottavana. Ennen kuin lähdimme Lapista, sovimme Gorgo ja minä siitä, että hän matkustaa sinun kotiisi Skooneen ja koettaa hankkia sinulle parempia ehtoja."

"Niin on", sanoi Gorgo. "Mutta niinkuin jo sanoin sinulle, oli minulla huono onni. Sain kyllä pian selville Holger Niilonpojan torpan, ja kun olin pari tuntia liidellyt edestakaisin talon päällä, näin haltijan hiiviskelevän huoneiden välissä. Heittäysin heti hänen niskaansa ja vein hänet vähän matkan päähän pellolle, jotta saisimme jutella rauhassa. Sanoin, että Akka Kebnekaiselainen oli lähettänyt minut kysymään, eikö hän voisi antaa parempia ehtoja Niilo Holgerinpojalle. 'Minä kyllä kernaasti antaisin', vastasi hän, 'sillä olen kuullut, että hän on käyttäytynyt hyvin matkalla, mutta se ei ole minun vallassani.' Silloin minä suutuin ja sanoin, että minä nokin silmät hänen päästään, jos hän ei suostu. 'Saat tehdä niinkuin tahdot', sanoi hän. 'Mutta Niilo Holgerinpojan asia ei siitä muutu. Mutta sinä saat sanoa hänelle terveisiä, että hän tekisi oikein, jos palaisi kotiin hanhinensa, sillä täällä torpassa ovat asiat huonosti. Holger Niilonpoika on saanut maksaa takuita veljensä tähden, johon hän niin suuresti luotti. Hevosenkin hän osti velaksi, mutta hevonen alkoi ontua ensimmäisenä päivänä, kun hän sillä lähti ajamaan, ja sen jälkeen hänellä ei ole ollut siitä mitään hyötyä. Niin, sano Niilo Holgerinpojalle, että hänen vanhempiensa on jo ollut myytävä lehmä ja että heidän täytyy lähteä torpastaan, elleivät saa mistään apua.'"

Kuullessaan tämän poika rypisti kulmiaan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. "On julmaa, että haltija on pannut minulle semmoisen ehdon, etten voi palata kotiin auttamaan vanhempiani. Mutta älköön luulkokaan saavansa tehdyksi minusta ystävän pettäjää. Isä ja äiti ovat kunnon ihmisiä, ja minä tiedän, että he kernaammin ovat minun apuani vailla kuin että minä tulisin heidän luokseen omatunto soimaavana."