LI

MEREN HOPEA

Lauantaina lokakuun 8. p:nä.

Meri on, niinkuin kaikki tiedämme, raju ja tunkeileva. Sitä osaa Ruotsista, jota sen hyökkäykset eniten uhkaavat, on sentähden ollut jo kauan suojaamassa kivimuuri, jota nimitetään Bohusläniksi.

Muuri on niin leveä, että se peittää koko maan Dalslannin ja meren välillä, mutta niinkuin muutkin rantapadot ja aallonmurtajat on sekin matalanpuoleinen. Se on rakennettu melkoisen suurista möhkäleistä, ja paikoitellen siinä on kokonaisia pitkiä harjuja. Ei kai käynytkään laatuun käyttää rakennusaineena pikkukiviä, kun oli tehtävä merta vastaan varustus, jonka tuli ulottua Idefjordista Götan jokeen.

Eihän tuommoisia suuria rakennuksia tehdä enää nykyaikana, ja jotenkin varmaa on, että muuri on äärettömän vanha. Ja onpa sitä aika rusikoinutkin melko tavalla. Nuo suuret möhkäleet eivät enää ole niin lähekkäin kuin lienevät olleet alun pitäen. Niiden väliin on syntynyt repeämiä, niin leveitä ja syviä, että niiden pohjaan mahtuu sekä peltoja että taloja. Mutta kivimöhkäleet eivät kuitenkaan ole sen kauempana toisistaan kuin että näkee hyvin, että ne kerran ovat olleet samaa muuria.

Maan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee pitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä järvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä, että kukin möhkäle on eri kukkulanaan.

Kun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei tuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen näkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa seitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä vuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan möhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko suuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa vastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.

Nythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri, olisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä niinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua ja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon hyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä, vaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla tavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat tuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka muuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.

Ei ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen laidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta. Bohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse laittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei tarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat, jotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole niin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He eivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei kasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville kaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä he tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.

Mutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen kanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin merestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja virrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin. Hänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää tiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman merkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää ja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun kätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja heittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta henkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.

Sinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli saaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä, mutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään liikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot riippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai siniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei näkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana siivota turskia ja kampeloita.

Villihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan seinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä, ja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei näkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa väylässä.

Pienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat sulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet luukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä muita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät edestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.

Mannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet muutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene laiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita tai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet kuivaa.

Suurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä. Ne heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta katsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet jotakin keskeytystä.

Ja saariston linnut olivat näennäisesti yhtä rauhallisia kuin ihmiset. Jyrkän vuoriseinän päällä oli istunut ja nukkunut parvi merimetsoja, ne lähtivät toinen toisensa perästä lentoon kaitaisilta kalliohyllyiltään ja lensivät verkalleen kalastuspaikoilleen. Lokit olivat tulleet pois mereltä ja käyskentelivät maissa kuin mitkäkin varikset.

Mutta yht'äkkiä muuttui kaikki. Lokkilauma lähti kiireesti lentoon eräältä pellolta ja puhaltautui etelään päin semmoista vauhtia, että villihanhet tuskin ehtivät kysyä, minne heillä oli matka; vielä vähemmän oli lokeilla aikaa vastata. Merimetsot kohosivat vedestä ja seurasivat lokkeja raskaasti lentäen. Delfiinejä liukui meren pinnalla kuin pitkiä, mustia sukkulaisia, ja eräältä litteältä karilta hivuttelihe veteen joukko hylkeitä lähtien etelää kohti.

"Mitä on tekeillä? Mitä on tekeillä?" kysyivät villihanhet ja saivat viimeinkin vastauksen eräältä allilta. "Sillit ovat saapuneet Marstrandiin. Sillit ovat saapuneet Marstrandiin."

Mutta eivät ainoastaan linnut ja merieläimet olleet liikkeellä. Ihmisetkin lienevät jollakin tavoin saaneet sanan siitä, että ensimmäiset suuret silliparvet olivat saapuneet saaristoon. Kalastajakylien liukkailla kivillä juoksenteli kansaa sikin sokin. Kalaveneet pantiin kuntoon. Pitkät sillinuotat kannettiin varovasti veneisiin. Naiset sovittivat niihin ruokatavaroita ja öljyvaatteita. Miehet tulivat huoneista pihalle niin kiireesti, että vasta ulkona vetivät takin päälleen.

Pian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä veneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä seisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi huivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä, että heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet merisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli pieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita. Talonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja laivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat ahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan olivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä sillinpyyntiä.

Ei kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet tulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti. Marstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat kalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni ja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja siihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle, lappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän suuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni ja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.

Toiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet laitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten kaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin liepeisiin.

Sitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja etsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet nuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet olivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien höyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja purkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo aloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin ja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.

Oli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä meren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät monta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea katsella.

Pian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut, miksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata. Kalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli rotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan näköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan. Sentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei itsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.