XLVII
HÄRJEDALISSA
Tiistaina lokakuun 4. p:nä.
Poika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan näkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin kauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli kiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja siipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta hän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.
Kun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä piilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti hanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma!" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei näkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet, mutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja mietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi, laskeutui hänen viereensä.
Poika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin iloisesti, kuin hän nyt tervehti. "Rakas Bataki", sanoi hän, "kylläpä oli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja villihanhet ovat joutuneet." — "Minä tuon juuri terveisiä heiltä", vastasi korppi. "Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli metsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan lähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut ystäviesi luo tuossa tuokiossa!"
Poika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin saavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli herättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä aikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät ihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien peitossa.
Bataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa, mutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli mahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi huusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. "Olipa tämä nyt harmillinen juttu", sanoi Bataki viimein. "Mutta mehän tiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee, saan minä kyllä heidät käsiini."
Poika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti hanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi joutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari tuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.
Samassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan ja huusi: "Mikä on tämä maa?" — "Täm' on Härjedal, Härjedal, Härjedal", kiekui kukko. — "Miltä siellä alhaalla näyttää?" kysyi poika. — "Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko maan", vastasi kukko. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!" huusi poika kukolle.
Kun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan alhaalla usvan sisässä. "Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?" huusi poika. — "Hyviä ja kunnon talonpoikia", vastasi varis, "hyviä ja kunnon talonpoikia." — "Mitä ne toimittavat päivällä?" kysyi poika. "Mitä ne toimittavat?" — "Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää", raakui varis. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän", huusi poika.
Vähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan alhaalla sumun sisässä. "Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?" kysyi poika. — — "Häh … kuka siellä huutaa?" kysyi ihminen. — "Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?" toisti poika. — "Minä tahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!" huusi ihminen. — "Tiesinhän minä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta", huusi poika.
Ei kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli kaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin Jemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa viljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet. Bataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän läheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua maahan.
"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä", sanoi Bataki. "Katsele nyt itsellesi jotakin syötävää!" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun hän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki jutella.
"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?" kysyi hän. — "Kyllähän minä toki sen näen", vastasi poika. — "Se on Sonfjället", jatkoi korppi, "ja siellä oli aikoinaan paljon susia." — "Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä", poika tuumi. — "Ihmiset, jotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein pahemmassa kuin palassa", sanoi Bataki. — "Ehkäpä sinä muistat jonkin hauskan susijutun?" poika innostui.
"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten Sonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään puuastioita", sanoi Bataki. "Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on tästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja sudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli neljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut paljonkaan toivoa pelastumisestaan.
"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli hänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes heittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa. Hän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi; mutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat olivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän uskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa kangistuvan kauhusta.
"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten tienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui hänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa suuremmaksi.
"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli Suomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja pitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi jo pitkän matkan päähän.
"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä näkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi varoittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat häntä, ehtii hän itse pakoon.
"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle kävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin ja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko pelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että sudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat surmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta kaksi pelastuisi.
"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta hänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua myöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja saisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut auttanut häntä.
"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten koskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.
"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi hurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut ulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja kädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut huutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka oli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen ohitseen', ajatteli mies.
"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi pakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli kuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä', hän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä yksin hurttain keskeen.'
"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja pian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän sanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei ollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä pysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan että minut sinun tähtesi.'
"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen. 'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin että kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt, että sinä vielä tulit rekeen.'
"Reen jalakset kitisivät, mutta siitä huolimatta hän kuuli susien läähätyksen ja ymmärsi, että nyt olivat hurtat saavuttamassa heidät. 'Nyt on meidän loppumme tullut', hän sanoi. 'Vähän kai tästä oli iloa sinulle niinkuin minullekin, että koetin sinua pelastaa.'
"Aina tähän saakka oli eukko ollut vaiti niinkuin semmoinen on, joka on tottunut haukkumisiin. Mutta nyt hän kuitenkin sanoi pari sanaa. 'En ymmärrä, miksi et heitä pois noita astioitasi ja kevennä kuormaa. Voithan sinä huomenna palata niitä noutamaan.' Mies ymmärsi, että tämä oli hyvä neuvo ja ihmetteli, kuinka ei ollut sitä ennen ajatellut. Hän antoi eukolle ohjakset, päästi irti nuoran, jolla kuorma oli sidottu rekeen ja alkoi heitellä astioita tiepuoleen. Hurtat huohottivat ihan reen takana. Mutta nyt ne pysähtyivät tarkastelemaan sitä, mitä heitettiin jäälle, ja matkamiehet pääsivät taas vähän edelle.
"'Ellei tästä ole apua, niin minä kyllä heittäyn susien eteen, että sinä pääset pakoon', sanoi eukko. Hänen tätä sanoessaan mies oli siirtämässä suurta kalja-ammetta reestä. Siinä puuhatessaan hän yht'äkkiä keskeytti työnsä niinkuin ei olisi voinut päättää, heittäisikö kalja-ammeen vai olisiko heittämättä. Mutta oikeastaan olivat hänen ajatuksensa kiintyneet aivan toisaanne. 'Olisihan nyt koko häpeä, jos hevonen ja mies, joilla ei ole mitään vikaa, syöttäisivät susilla vanhan eukon oman päänsä päästimiksi', hän ajatteli. 'Kai tässä nyt vielä on muitakin keinoja. Pulma on vain se, ettei niitä keksi.'
"Hän alkoi taas työntää kalja-ammetta, mutta sitten hän pysähtyi uudelleen ja räjähti nauruun.
"Eukko katsahti häneen kauhistuneena, luullen, että mies oli tullut hulluksi, mutta tämä nauroikin vain itselleen, sentähden että oli ollut tyhmä. Eihän tässä ollut kerrassaan mitään hätää. He voivat pelastua kaikki kolme. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuo ei heti ollut pälkähtänyt hänen päähänsä.
"'Kuulehan nyt, Maija, mitä sanon!' sanoi hän. 'Sinä olet kunnon eukko, kun tahdoit heittäytyä susien eteen. Mutta sitä ei sinun tarvitse tehdä, sillä nyt minä tiedän, kuinka me voimme pelastua kaikki kolme. Muista nyt, että mitä ikinä minä teenkin, niin pysyt sinä reessä ja ajat Linsällin kylään! Sinne tultuasi sinä herätät ihmiset ja sanot, että minä olen täällä jäällä yksin neljäntoista hurtan keskessä ja että minä pyydän heitä rientämään apuun.'
"Mies odotti nyt, kunnes sudet tulivat aivan reen taa. Silloin vyöräytti hän suuren ammeen jäälle ja hyppäsi itse perässä.
"'Tee nyt niinkuin sanoin!' huusi hän eukolle. — 'Kyllä, kyllä', vastasi eukko ja ajoi tiehensä taakseen katsahtamatta. — 'Tuo Suomen-Maija on viisaampi kuin luulinkaan', ajatteli mies.
"Samassa olivat kaikki sudet hänen ympärillään. Juuri sitä hän oli tarkoittanutkin. Hän juoksi heidän kanssaan vähän aikaa kilpaa poispäin, jotta reki pääsisi pakoon. Sitten hän teki tiukan käänteen ja juoksi ammeen luo ja ryömi sen alle.
"Se oli mahtavan iso amme. Se oli tehty siltä varalta, että siinä saataisiin tehdyksi kaikki joulukaljat. Sudet hyppivät sitä vasten, ne purivat vanteita ja koettivat keikauttaa sitä pystyyn. Mutta amme oli liian raskas ja liian vakava; ne eivät voineet saada kynsiinsä sen sisässä olijaa. Heden mies tiesi olevansa hyvässä turvassa, ja hän istui ja nauroi susille. Mutta hetken kuluttua hän kävi totiseksi. 'Kun vasta tulen johonkin ahdinkoon', ajatteli hän, 'täytyy minun aina muistaa tätä kalja-ammetta. Minun täytyy muistaa, ettei minun tarvitse menetellä väärin itseäni kohtaan eikä muita kohtaan. On aina olemassa kolmas keino, kun vain osaa sen keksiä.'"
Siihen lopetti Bataki kertomuksensa. Mutta nyt oli niin, että poika oli huomannut, ettei korppi koskaan puhunut mitään ilman jotakin erikoista tarkoitusta, ja kuta kauemmin hän kuunteli korpin puhetta, sitä enemmän hän vaipui ajatuksiinsa. "Minkä tähden sinä kerroit minulle tuon tapauksen?" hän kysyi. — "Se johtui vain mieleeni, kun tässä katselin Sonfjälletiä", vastasi korppi.
He kulkivat nyt edelleen Jusnania pitkin, ja noin tunnin kuluttua he olivat saapuneet Kolsättin kylään, joka on aivan Helsinglannin rajalla. Täällä laskeutui korppi maahan pienen majan läheisyyteen. Siinä ei ollut ikkunaa, ainoastaan luukku. Lakeistorvesta nousi savua ja kipinöitä ja huoneesta kuului kovaa taontaa. "Nähdessäni tuon pajan", sanoi korppi, "tulin ajatelleeksi, että sinä et ole mahtanut koskaan kuulla puhuttavan, että ennen muinoin oli Härjedalissa ja nimenomaan tässä kylässä niin hyviä seppiä, että niiden vertoja ei ollut koko maassa." — "Ehkä sinä muistat niistäkin jonkin jutun", sanoi poika. — "Olenhan minä kuullut", sanoi Bataki, "että ennen vanhaan asui ja eleli Härjedalissa seppä, joka kutsui kilpasille naulan tekoon kaksi muuta mestaria, toisen Taalainmaasta, toisen Vermlannista. Nuo kolme seppää tapasivat toisensa täällä Kolsättissa. Taalalainen alkoi. Hän takoi tusinan nauloja niin tasaisia, sileitä ja teräviä, ettei kukaan olisi osannut tehdä parempia. Hänen jälkeensä tuli Vermlannin seppä. Hänkin takoi tusinan nauloja, jotka olivat aivan erinomaisia, ja sen lisäksi hän oli saanut ne valmiiksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin taalalainen. Kun kilpailun arvostelijat näkivät tämän, he sanoivat Härjedalin sepälle, ettei hänen maksanut vaivaa koettaakaan, sillä ei hän voisi takoa parempia kuin taalalainen eikä nopeammin kuin vermlantilainen. 'En minä antaudu. Eiköhän tässä vielä voi näyttää taitoaan jollakin kolmannellakin tavalla', sanoi härjedalilainen. Hän pani raudan alasimelle käyttämättä sitä ensin ahjossa, takoi sen lämpimäksi ja pyöräytti naulan toisensa perästä tarvitsematta hiiliä ja palkeita. Ei kukaan ollut nähnyt sepän käyttelevän vasaraa taitavammin ja Härjedalin seppä julistettiin maan etevimmäksi sepäksi."
Bataki vaikeni, mutta poika vaipui vielä enemmän mietteihinsä. "Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat kertoessasi minulle kaikesta tästä", hän sanoi. — "Johtuihan vain mieleeni tuo juttu, kun näin tuon vanhan pajan", sanoi Bataki välinpitämättömästi.
Matkamiehet kohosivat taas ilmaan, ja korppi vei pojan etelään päin Lillherdalin pitäjään, joka on Taalainmaan rajalla. Siellä hän laskeutui metsittyneelle kummulle, joka oli harjun laella. "Etpä taida tietää, mikä on tämä kumpu, jolla seisot?" sanoi Bataki. Pojan täytyi myöntää, ettei tiennyt. — "Se on hautakumpu", sanoi Bataki. "Se on luotu siihen miehen muistoksi, jonka nimi oli Härjulf ja joka ensiksi asettui Härjedaliin ja alkoi viljellä maata." — "Sinulla on ehkä jokin juttu hänestäkin?" sanoi poika.
"En ole kuullut hänestä mitään muuta kuin että hän lienee ollut norjalainen. Ensin hän oli norjalaisen kuninkaan palveluksessa, mutta riitaantui tämän kanssa niin, että hänen oli paettava maasta. Hän lähti silloin sen ruotsalaisen kuninkaan luo, joka asui Upsalassa, ja rupesi hänen palvelukseensa. Mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi kuninkaan sisarta vaimokseen, ja kun kuningas ei tahtonut antaa hänelle niin ylhäistä morsianta, hän pakeni tytön kanssa. Hän oli nyt ajanut asiansa niin, ettei voinut asua Norjassa eikä Ruotsissa, ja ulkomaille hän ei tahtonut muuttaa. Mutta jokin keino kai tässä pitää keksiä, hän ajatteli ja lähti palvelijoineen ja aarteineen pohjoista kohti halki Taalainmaan, kunnes saapui niille suurille metsäseuduille, jotka ovat Taalain rajan takana. Sinne hän asettui, rakensi taloja ja raivasi maata ja oli niin muodoin ensimmäinen, joka asettui asumaan tälle seudulle."
Kuultuaan tämän jutun vaipui poika vielä enemmän mietteihinsä. "Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat näillä jutuillasi", hän sanoi vielä kerran. Bataki ei vastannut ensin mitään, kääntelihän vain päätään ja siristeli silmiään. "Koska olemme tässä kahden kesken", hän sanoi lopulta, "niin kysyn sinulta muuatta asiaa. Oletko milloinkaan ottanut oikein selkoa siitä, mitä ehtoja se haltija, joka muutti sinut, pani sinun ihmiseksi tulemisellesi?" — "En ole kuullut puhuttavan muista ehdoista kuin siitä, että minun on vietävä valkoinen hanhikukko vahingoittumattomana Lappiin ja sieltä takaisin Skooneen." — "Niinpä niin", sanoi Bataki, "minä arvasin sen, sillä kun viimeksi tapasimme, puhuit sinä niin ylpeästi siitä, ettei ollut mitään sen rumempaa kuin pettää ystävä, joka luottaa sinuun. Sinun pitäisi tiedustella Akalta tuosta ehdosta. Sinähän tiedät, että hän kävi sinun kotonasi puhumassa haltijan kanssa." — "Akka ei ole sanonut minulle siitä mitään", sanoi poika. — "Hän kai ajatteli, että sinun on parempi olla tietämättä, miten haltijan sanat sattuivat. Hän tahtoo tietysti auttaa sinua enemmän kuin Martti hanhikukkoa." — "On merkillistä, miten sinä aina saat minut levottomaksi ja pahalle tuulelle", sanoi poika. — "Se voi kyllä näyttää siltä", sanoi korppi, "mutta tällä kertaa minä luulen sinun tulevan kiittämään minua siitä, että sanon haltijan sanojen kuuluneen niin, että sinä saat tulla ihmiseksi, jos voit tuoda Martti hanhikukon kotiin niin, että äitisi saa panna hänet teurastuspenkille."
Poika kavahti pystyyn. "Tuo nyt ei voi olla muuta kuin sinun ilkeitä keksintöjäsi!" hän huusi. — "Kysy Akalta itseltään", sanoi Bataki. "Tuollapa tuo näkyykin tulevan koko laumansa kanssa. Älä nyt unohda sitä, mitä olen kertonut sinulle tänään! On kyllä keinoja, kuinka kaikista vaikeuksista päästään, kunhan niitä vain keksitään. On hauska nähdä, kuinka sinä olet onnistuva."