XLVIII
VERMLANTI JA DAL
Keskiviikkona lokakuun 5. p:nä.
Kun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan erillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se, mitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin poika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta Martti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja jalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin onnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.
Sitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää riipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien huutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he voivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen yli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on allaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea. "Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni", ajatteli hän, "niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan kylläksenikin."
Eikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että nyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti, oli Klarjoki. "Olen jo nähnyt niin monta jokea", ajatteli hän, "ettei minun enää tarvitse tästä välittää." Vaikka hän olisi ollutkin uteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä pohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden läpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy hiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu suomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi olevansa kaukana Lapissa.
Villihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen rantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta noussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä. Sieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla Sinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän oikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen rannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään suojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian tietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla Norlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon puhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta heidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli vaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt ainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä Vermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.
"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanot
Fryksdalen, josta minä olen kotoisin", virkkoi toinen. — "Minä olen
Jössen kihlakunnasta", sanoi kolmas, "ja minä sanon, että se on
kauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen."
Nyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri paikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa oli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä, eikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein siltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja tihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. "Mitä ne miehet riitelevät?" sanoi hän. "Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän."
Eräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. "Oletko sinä suomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?" — "Saatanpa olla", sanoi ukko. — "Se on hyvä se", sanoi mies. "Olen aina kuullut, että te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset." — "Hyvä maine on kultaa kalliimpi", myönsi suomalaisukko. — "Me istumme tässä ja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä rupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta vihamiehiksi tämän asian tähden?" — "Koetetaan panna kirkko keskelle kylää", sanoi suomalainen. "Mutta teidän täytyy malttaa vähän mieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina."
"Oli kerran niin", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, "että se maa, joka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se oli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli mahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata. Mutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä hyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.
"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän poikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he olivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen tahtoi olla toistaan parempi.
"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen loppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi heiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle saadakseen selville, kuka heistä on etevin.
"Johan toki. Juuri sitähän he toivoivatkin.
"'Silloin tehdään näin', sanoi isä. 'Te tiedätte, että tämän pienen lammikon pohjoispuolella, jota nimitetään Venneriksi, on meillä ulkopalsta, joka on niin täynnä mättäitä ja kiven mukuloita, ettei meillä siitä ole mitään hyötyä. Ottakaa huomenna kukin auranne ja menkää sinne ja kyntäkää niin paljon kuin päivässä ehditte. Illan tultua käyn katsomaan, kuka teistä on suorittanut parhaan työn.'
"Aurinko oli tuskin noussut seuraavana aamuna, kun veljekset seisoivat valmiina hevosineen ja auroineen. Ihan iloissaan katseli, kuinka he ajoivat työmaalleen. Hevoset oli harjattu kiiltäviksi, auran lehdet välkkyivät ja terät oli sileiksi tahkottu. He laskivat täyttä laukkaa, kunnes tulivat Vennerin rantaan. Silloin kääntyi heistä pari miestä syrjään, mutta vanhin ajoi suoraan eteenpäin. 'En minä pelkää tuommoista pikku rapakkoa', sanoi hän Venneristä.
"Kun toiset näkivät, että hän oli näin rohkea, eivät hekään tahtoneet olla pekkaa pahempia. He asettuivat aurojen päälle ja ajoivat veteen. Heillä oli isot hevoset, ja kesti hyvän aikaa, ennen kuin niiden täytyi antautua uimasille. Aurat kelluivat veden pinnalla, mutta ei ollut helppoa pysyä niiden päällä. Muuatta veti aura perässään, muutaman täytyi kahlata, mutta kaikki he pääsivät yli ja alkoivat heti kyntää ulkopalstaa, joka ei ollut mikään muu kuin se maa-alue, jota sittemmin on ruvettu nimittämään Vermlanniksi ja Daliksi. Vanhimman osaksi joutui keskivaon kyntäminen, häntä lähinnä olevat asettuivat hänen sivuilleen, heitä nuoremmat sijoittuivat laitimmaisiksi ja molemmat nuorimmat kyntivät kumpikin omaa vakoaan, toinen ulkopalstan läntisellä reunalla, toinen sen itäisellä.
"Vanhin veli kynti aluksi suoran ja leveän vaon, sillä maa lähellä Venneriä oli melko tasaista ja helposti viljeltävää. Mutta pian hänen tielleen tuli kivi niin suuri, ettei hän voinut päästä sen ohi, vaan hänen täytyi nostaa aura sen päälle. Sitten hän painoi auran kärjen maahan ja avasi leveän ja syvän vaon. Mutta hetken kuluttua hän tuli niin kovaan maahan, että hänen oli nostettava auraa. Niin sattui vielä toisenkin kerran, ja häntä harmitti, ettei hän saanut vakoaan joka kohdasta yhtä leveäksi ja hyväksi. Viimein maa kävi niin kivikovaksi, että hänen täytyi tyytyä vain sen raapimiseen. Sillä tavoin hän tuli kuitenkin ulkopalstan pohjoiselle rajalle ja istuutui siihen odottamaan isäänsä.
"Toinenkin veli alkoi kyntää leveätä ja syvää vakoa ja sattui löytämään hyvän paikan mättäiden välissä, niin että voi jatkaa työtään keskeyttämättä. Siellä täällä hän ajoi muutamien luolien läpi, ja mitä pohjoisemmaksi hän tuli, sitä useampia mutkia täytyi hänen tehdä ja sitä kapeammaksi vako kävi. Mutta hän oli päässyt niin hyvään vauhtiin, ettei pysähtynyt edes rajalle, vaan ajoi hyvän matkaa kauemmaksikin kuin olisi tarvinnut.
"Kolmaskin veli, hän, joka oli vanhimman vasemmalla puolella, onnistui alussa hyvin. Hän sai kynnetyksi vaon, joka oli kaikkien toisten vakoa leveämpi, mutta pian hän tapasi niin kehnoa maata, että hänen oli pakko väistää länteenpäin. Niin pian kuin oli mahdollista hän ajoi taas pohjoista kohti, kynti sekä leveältä että syvään, mutta sai pysähtyä paljon ennen kuin oli päässyt rajalle. Kun hän ei tahtonut jäädä siihen, hän käänsi hevosensa ja poikkesi toisaanne. Mutta hetken kuluttua hän oli semmoisessa umpikujassa, että hänen oli pakko pysähtyä. 'Tästä vaosta varmaankin tuli kaikista kehnoin', hän ajatteli istuutuessaan auransa päälle isää odottamaan.
"Mitäpä heistä kaikista kertomaan. He suoriutuivat kaikki kuin miehet. Keskeltä kyntäminen oli ollut vaikeaa, mutta niillä, jotka ahersivat idässä ja lännessä, oli vielä vaikeampaa, sillä tuolla loitompana oli maa niin täynnä kiviraunioita ja soita, että oli mahdotonta ajaa suoria ja tasaisia vakoja. Kahdesta nuorimmasta saattaa sanoa, että he vain kääntyivät ja koukkuilivat, mutta hyvää jälkeä siinä syntyi heiltäkin.
"Illan tultua kaikki seitsemän veljestä istuivat uupuneina ja alakuloisina kukin vakonsa päässä odottamassa.
"Niin tuli isä astellen katsomaan. Hän meni ensin sen luo, joka oli kyntänyt lännimmäisenä. 'Iltaa!' sanoi isä tullessaan. 'Kuinka työ on sujunut?' — 'Huonosti', vastasi poika. 'Pahan maan te annoitte kynnettäväksemme!' — 'Sinähän istut selin työmaahasi', sanoi isä. 'Katsohan taaksesi, niin näet, että olet saanut aikaan enemmän kuin luuletkaan.'
"Ja kun poika katsahti taakseen, niin hän huomasi, että siihen, missä hänen auransa oli kulkenut, oli syntynyt komeita laaksoja ja laaksojen pohjaan järviä, ja kauniita metsäisiä rinteitä. Hän oli mennessään kääntänyt nurin hyvän osan Dalin ja Nordmarkin kihlakuntaa Vermlannissa ja kyntänyt esiin Laksjön ja Lelongin ja Stora Leen järvet ja kaksi Silajärveä, niin että isällä oli kyllä syytä olla häneen tyytyväinen.
"'Mennäänpäs nyt katsomaan, mitä muut ovat toimittaneet', sanoi isä. Se poika, jonka luo he tulivat — hän oli järjestyksessä viides — oli kyntänyt Jössen kihlakunnan ja Glefsfjolenin järven. Kolmas poika oli kyntänyt Värmelenin, vanhin Fryksdalin ja Frykenijärvet, häntä lähin Älvdalenin ja Klarjoen. Viides oli saanut ponnistaa kaikki voimansa Bergslagenissa ja oli kyntänyt Yngenin ja Daglösenin ynnä muita pikku järviä. Kuudes oli noudattanut kummallista väylää. Ensin hän oli raivannut sijaa suurelle Skagernin järvelle, sitten hän oli kulkenut kaitaista uomaa, johon Letälvenin joki oli asettunut, ja sitten hän oli sattunut menemään rajan yli ja pistellyt auransa kärjellä joukon pikku järviä Vestmanlannin kaivosseutuun.
"Tarkastettuaan kynnöksen isä sanoi, että he hänen ymmärtääkseen olivat tehneet työnsä niin hyvin, että hän voi olla siihen tyytyväinen. Maa ei nyt enää ollut erämaata, vaan saattoi sitä hyvin viljellä. He olivat luoneet monta kalaista järveä ja hedelmällisiä laaksoja. Jokiin ja virtoihin oli tullut putouksia, jotka voivat pyörittää myllyjä, sahoja ja pajoja, vakojen välissä harjuilla oli tilaa metsälle, josta sai poltto- ja hiilipuita, ja nythän voitiin tehdä teitä Bergslagenissa oleviin rautamalmiseutuihin.
"Pojat olivat hyvillään tämän kuullessaan, mutta nyt he tahtoivat myöskin kuulla, kenen vako oli paras.
"'Tämmöisissä kynnöksissä', sanoi isä, 'on tärkeämpää, että kaikki vaot sopivat hyvin toisiinsa kuin että yksi on parempi kuin toinen. Minä luulen, että sen, joka joutuu Nordmarkin ja Dalin kaitaisille järville, täytyy myöntää harvoin nähneensä mitään kauniimpaa. Mutta kuitenkin hän jäljestäpäin ilokseen katselee noita valoisia, hedelmällisiä seutuja Glefsfjolenin ja Värmelenin ympärillä. Elettyään siellä aukeassa ja iloisessa seudussa vähän aikaa hän muuttaa mielellään pitkiin ja ahtaihin laaksoihin Frykenin ja Klarjoen varsilla, ja jos hän kyllästyy niihinkin, hän ilostuu tavatessaan nuo Bergslagenin monenmuotoiset järvet, jotka mutkittelevat ja luikertelevat ja joita on niin monta, ettei kukaan voi niistä lukua pitää. Niiden sokkeloista päästyään hän varmaan ilostuu kohdatessaan niin suuren ja avaran ulapan kuin Skagernin. Ja nyt minä sanon teille, että poikien laita on sama kuin vakojen. Ei kenenkään isän mieltä ilahduta, että yksi on parempi kuin toinen. Mutta jos hän voi yhtä suuresti iloiten luoda silmänsä nuorimmasta vanhimpaan, niin täyttää rauha hänen mielensä.'"