XV
SATU SMOOLANNISTA
Tiistaina huhtikuun 12. p:nä.
Villihanhien matka meren yli oli ollut hauska, ja he olivat laskeutuneet Tjustin kihlakuntaan pohjois-Smoolantiin. Tämä kihlakunta ei näyttänyt voivan päättää, tahtoiko se olla maata vai merta. Kaikkialla tunkeutuivat meren lahdet mantereeseen ja leikkelivät sen rikki saariksi ja niemiksi ja taipaleiksi ja lammikoiksi. Meri rynnisti niin, että ainoastaan kukkulat ja vuorennyppylät voivat pysyä näkyvissä. Kaikki alava maa oli kadonnut veden pinnan alle.
Oli ilta, kun villihanhet tulivat mereltä, ja kauniina lepäsi tuo pienikukkulainen maa kimmeltävien selkien keskessä. Siellä täällä saarilla poika näki majoja ja tupia, ja mitä kauemmaksi sisämaahan hän ennätti sitä suuremmiksi ja kauniimmiksi kävivät rakennukset. Lopulta ne kasvoivat suuriksi ja valkoisiksi herraskartanoiksi. Puut reunustivat rantoja, vähän edempänä oli peltotilkkuja, ja ylhäällä pienten mäkien kukkuloilla alkoi puuvyöhyke uudelleen. Poika ei voinut olla ajattelematta Blekingeä. Tämä oli taas semmoinen paikka, jossa maa ja meri kohtasivat toisensa noin kauniisti ja hiljaisesti, kuin ne olisivat tahtoneet näyttää toisilleen parhaimpansa ja kauneimpansa.
Villihanhet laskeutuivat kaljulle saarelle kauas Gåsfjärdenin selälle. Silmäillessään rantaa he huomasivat heti, että kevät oli suuresti edistynyt sillä aikaa kun he olivat olleet meren saarilla. Suuret, komeat puut eivät vielä olleet lehdessä, mutta maa niiden alla oli kirjavanaan valkoista, vihreää, keltaista ja sinistä, niin että hanhet hetken aikaa ihmettelivät, mistä tuo kirjomatto oli tehty. Mutta sitten heille selvisi, että maa oli valkovuokkojen, käenrieskojen ja sinivuokkojen peittämä.
Kun hanhet näkivät kukkaispeitteen, he alkoivat pelätä viipyneensä liian kauan maan eteläosissa. Akka sanoi heti, ettei ollut aikaa Smoolannista etsiä lepopaikkaa. Jo seuraavana aamuna heidän täytyisi rientää pohjoista kohti Itä-Göötanmaan yli.
Poika ei siis saisi nähdä paljoakaan Smoolannista ja se harmitti häntä.
Ei mistään maakunnasta hän ollut kuullut puhuttavan niin paljon kuin
Smoolannista, ja hän olisi halunnut nähdä sen omin silmin.
Viime kesänä, kun hän oli palvellut hanhipoikana erään talonpojan luona lähellä Jordbergaa, hän oli melkein joka päivä tavannut pari köyhää smoolantilaislasta, jotka nekin paimensivat hanhia. Ne lapset olivat härnänneet häntä aivan kauheasti tuolla Smoolannillaan.
Mutta oli sentään väärin sanoa, että Oosa hanhityttö olisi häntä härnännyt. Hän oli aivan liian viisas tehdäkseen semmoista. Mutta sen sijaan hänen veljensä Pikku Matti saattoi härnätä niin että oikein suututti.
"Oletko kuullut, Niilo hanhipoika, kuinka Smoolanti ja Skoone luotiin?" saattoi hän kysyä; ja jos Niilo vastasi, ettei hän ollut kuullut, kertoi hän heti tuon vanhan pilasadun.
"Niin, se oli siihen aikaan kun Meidän Herramme parhaillaan loi tätä maailmaa. Hänen työssä ollessaan tuli Pyhä Pietari kävellen. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan ja sitten hän kysyi, oliko työ vaikeata. 'Onpa niinkin, eipä se ole niinkään helppoa', vastasi Herra. Pyhä Pietari katseli vielä vähän aikaa, ja kun hän huomasi, kuinka helposti Herra asetteli maat toistensa viereen, alkoi hänenkin tehdä mieli koettaa. 'Ehkä sinun tarvitsee vähän levätä', hän sanoi Herralle, 'niin saattaisin minä tehdä työtäsi sillä aikaa.' Mutta siihen Herra ei suostunut. 'En tiedä, oletko niin perehtynyt tähän työhön, että minä uskallan antaa sinun jatkaa siitä, mihin minä lopetan', hän vastasi. Silloin Pyhä Pietari suuttui ja sanoi, että hän kyllä osaa luoda maita yhtä hyvin kuin Herrakin.
"Nyt sattui niin, että Herra juuri parhaillaan loi Smoolantia. Se ei vielä ollut puolivalmiskaan, mutta siitä näytti tulevan ihmeen kaunis ja hedelmällinen maa. Herran oli vaikea kieltää mitään Pyhältä Pietarilta ja sitten hän kai ajatteli, ettei kenenkään pitäisi voida turmella sitä, mikä oli niin hyvällä alulla. Sentähden hän sanoi: 'Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin koetetaan, kumpi meistä paremmin ymmärtää tehdä tällaista työtä. Sinä, joka olet vain vasta-alkaja, saat lopettaa sen, minkä minä olen aloittanut, ja minä rupean luomaan uutta maata.' Siihen Pyhä Pietari heti suostui, ja niin he rupesivat työhön kumpikin tahollaan.
"Herra siirtyi vähän etelämmäksi, ja siellä hän rupesi luomaan Skoonea. Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen työnsä oli valmis, ja kohta hän kysyi, oliko Pyhä Pietari lopettanut työn ja tahtoiko hän tulla katsomaan hänen työtänsä. 'Työni on jo aikoja sitten ollut valmis', sanoi Pyhä Pietari, ja hänen äänestään kävi ilmi, että hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut aikaan.
"Kun Pyhä Pietari sai nähdä Skoonen, täytyi hänen myöntää, ettei siitä maasta ollut mitään muuta kuin hyvää sanottavana. Se oli hedelmällinen ja helposti viljeltävä maa, ja siinä oli suuria tasankoja kaikkialla, eikä juuri nimeksikään vuoria. Oli selvää, että Herra oli aivan erikoisesti tahtonut tehdä siitä sellaisen, että ihmiset siinä viihtyisivät. 'Niin, tämä on hyvä maa', sanoi Pyhä Pietari, 'mutta minä luulen, että minun maani on parempi.' — 'No mennään sitä katsomaan', sanoi Herra.
"Maa oli jo ollut valmis pohjoisessa ja idässä Pyhän Pietarin alkaessa työnsä, mutta eteläisen ja läntisen osan ja koko sisämaan hän itse oli saanut luoda. Kun nyt Herra tuli sinne, missä Pietari oli tehnyt työtä, säikähti hän niin, että pysähtyi ja sanoi: 'Millä ihmeen tavalla sinä olet menetellyt tätä maata luodessasi, Pyhä Pietari?'
"Pyhä Pietari seisoi ja katseli ympärilleen aika ihmeissään. Hänellä oli ollut se aate, ettei mikään voinut olla maalle niin hyödyllistä kuin suuri lämpömäärä. Sentähden hän oli vetänyt kokoon äärettömät määrät kiveä ja vuorta ja muurannut niistä ylängön, jotta maa tulisi lähelle aurinkoa ja saisi siitä paljon lämmintä. Kiviröykkiöiden päälle hän oli levittänyt hienon ruokamultakerroksen, ja sitten hän oli arvellut, että kaikki oli niinkuin olla pitikin.
"Mutta nyt oli tullut pari ankaraa sadekuuroa sillä aikaa kun hän oli ollut Skoonessa, ja enempää ei ollut tarpeen näyttämään, mihin hänen työnsä kelpasi. Kun Herra tuli tarkastamaan maata, oli kaikki ruokamulta huuhtoutunut pois ja alaston kalliopohja pisti esiin kaikkialta. Parhaissa paikoissa oli savea ja soraa kivipaasien päällä, mutta se oli niin laihan näköistä, että oli helppo ymmärtää vain katajan, kuusen, sammalen ja kanervan voivan viihtyä siellä. Mutta vettä oli runsaasti. Se oli täyttänyt kaikki kallioperustan rotkot, ja järviä, jokia ja puroja näkyi kaikkialla, puhumattakaan soista ja nevoista, joita levisi suurilla aloilla. Ja harmillisinta oli, että kun toisissa paikoissa oli vettä yllin kyllin, oli toisin paikoin niin suuri veden puute, että isot alat olivat kuivina nummina, joissa hiekka ja maa pölisivät pilvenä ilmaan vähimmänkin tuulen hengen käydessä.
"'Mikä sinun tarkoituksesi on mahtanut olla luodessasi tämmöistä maata?' sanoi Herra, ja Pyhä Pietari puolustautui ja sanoi, että hän oli tahtonut luoda maan näin korkeaksi sentähden, että se saisi paljon auringon valoa. 'Mutta sittenhän se myös saa paljon yökylmää', sanoi Herra, 'sillä se tulee taivaasta sekin. Minä vain pahoin pelkään, että sen vähän, mikä täällä voi kasvaa, panee pakkanen.'
"Sitä ei Pyhä Pietari tietysti ollut tullut ajatelleeksi.
"'Niin, tästä tulee karu ja hallanarka maa', sanoi Herra, 'sitä ei voi auttaa.'"
Kun Pikku Matti oli ehtinyt kertomuksessaan näin pitkälle, otti Oosa hanhityttö sanat hänen suustaan. "Minä en voi sietää, Pikku Matti, että sinä sanot Smoolannissa olevan niin kurjaa", sanoi hän. "Sinähän et ollenkaan muista, kuinka paljon siellä on hyvää maata. Ajattele vain Mören kihlakuntaa Kalmarin salmen rannalla! Onkohan missään niin hedelmällistä viljaseutua? Siellä on peltoa pellon vieressä, aivan niinkuin täällä Skoonessakin. Siellä on niin hyvää maata, etten minä tiedä, mitä siinä ei voisi kasvaa."
"Enhän minä sille mitään mahda", sanoi Pikku Matti, "minä vain kerron, mitä olen muilta kuullut."
"Ja minä olen kuullut monen sanovan, että kauniimpaa rannikkoa kuin Tjustin rannikko ei ole missään. Ajattele vain niitä niemiä ja saaria ja herraskartanoita ja lehtoja!" — "Niin, se on kyllä totta se", myönsi Pikku Matti. "Ja etkö muista", jatkoi Oosa, "opettajan sanoneen, että niin kaunista seutua kuin se palanen Smoolantia, joka on eteläpuolella Vetterin järveä, ei ole koko Ruotsissa? Ajattelehan vain sitä kaunista järveä ja niitä keltaisia rantavuoria ja Grennaa ja Jönköpingiä tulitikkutehtaineen ja Munksjötä, ja ajattele Huskvarnaa ja kaikkia niitä laitoksia siellä!" — "Niin, se on kyllä totta se", sanoi Pikku Matti vielä kerran. — "Ja ajattele Visingötä, Pikku Matti, ja sen raunioita ja sitä tammimetsää ja kaikkia muistoja! Ajattele sitä laaksoa, jossa Emån joki juoksee, ja kaikkia niitä kyliä ja puuhiomoita ja sahoja ja puusepäntehtaita!" — "Niin, se on kaikki totta se", sanoi Pikku Matti ja näytti oikein huolestuneelta.
Mutta yht'äkkiä hän oli katsahtanut ylös. "Kylläpä me olemme aika pöllöjä", hän sanoi. "Kaikki tuohan on Meidän Herramme luomassa Smoolannissa, siinä osassa maata, joka oli jo valmis, ennen kuin Pyhä Pietari ryhtyi työhön. Sehän on niinkuin olla pitääkin, että siellä on kaunista ja komeaa. Mutta Pyhän Pietarin Smoolannissa on kaikki uusi sen näköistä kuin sadussa kerrotaan, eikä ole kumma, että Herra tuli murheelliseksi nähtyään sen. Pyhä Pietari ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan; hän koetti lohduttaa Herraa. 'Älähän pane tuota niin pahaksesi!' hän sanoi. 'Odotahan vain, kunnes minä ennätän luoda ihmisiä, jotka voivat viljellä ja raivata peltoja kivimäkiin!'
"Silloin loppui viimeinkin Herran kärsivällisyys, ja hän sanoi: 'Ei, sinä saat mennä Skooneen, josta minä olen tehnyt hyvän ja helposti viljeltävän maan, ja luo sinä skoonelainen, mutta smoolantilaisen tahdon minä itse luoda.' Ja silloin Herra loi smoolantilaisen ja teki hänestä vikkelän ja tyytyväisen ja iloisen ja ahkeran ja yritteliään ja kunnollisen sitä varten, että hän voisi hankkia itselleen toimeentulonsa köyhässä maassaan."
Nyt vaikeni Pikku Matti, ja jos Niilo Holgerinpoikakin olisi ollut vaiti, niin olisi kaikki käynyt hyvin, mutta hän ei mitenkään voinut olla kysymättä, kuinka Pyhä Pietari oli onnistunut luodessaan skoonelaisen?
"Niin, sanohan itse", sanoi Pikku Matti ja näytti niin pilkallisen näköiseltä, että Niilo Holgerinpoika karkasi hänen kimppuunsa lyödäkseen häntä. Mutta Matti oli vain pieni poika, ja Oosa hanhityttö, joka oli vuotta vanhempi, juoksi heti auttamaan häntä. Vaikka tyttö olikin lauhkealuontoinen, hän lennähti ylös kuin leijona heti kun joku yritti koskea veljeen. Mutta Niilo Holgerinpoika ei tahtonut tapella tytön kanssa; hän käänsi heille selkänsä ja lähti tiehensä, eikä mennyt sitten noiden pienten smoolantilaisten luo koko sinä päivänä.