XVI
VARIKSET
Saviastia
Smoolannin kaakkoisessa kulmassa on kihlakunta, jonka nimi on Sunnerbo. Se on sangen sileää ja tasaista maata, ja jos joku näkee sen talvella sen ollessa lumen peitossa, ei voi kuvitella muuta kuin että lumen alla on kynnettyjä peltoja, vihreitä ruisvainioita ja niitettyjä apilasniittyjä, kuten tasankomaalla tavallisesti on. Mutta kun lumi vihdoinkin sulaa huhtikuun alkupuolella, käykin ilmi, että lumen alla ei olekaan muuta kuin kuivaa hiekkanummea, alastonta kalliota ja suuria, veteliä soita. Peltoja on kyllä siellä täällä, mutta ne ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa, ja pieniä, harmaita tai punaisia talonpoikaistupia on myöskin, mutta ne ovat tavallisesti piiloutuneet johonkin koivulehtoon ikään kuin välttäen näyttäytymistä.
Siinä, missä Sunnerbon kihlakunta sattuu Hallannin rajaan, on niin laaja hiekkanummi, että toisella reunalla seisoja ei voi nähdä nummen toiselle reunalle. Koko nummella ei kasva muuta kuin kanervaa, eikä olisi helppoa saada muita kasveja täällä viihtymäänkään. Kaikkein ensiksi pitäisi silloin hävittää juurineen kanerva, sillä asia on niin, että vaikka sillä on vain pieni vaivainen runko, pienet, vaivaiset oksat ja kuivat, vaivaiset lehdet, niin se kuitenkin kuvittelee olevansa puu. Sentähden se käyttäytyy samalla tavalla kuin oikeat puut, levittäytyy metsinä laajoille aloille, pitää uskollisesti yhtä eikä tahdo juuri sietää, että suuret tai pienet kasvit tunkeutuvat sen alueelle.
Ainoa paikka nummella, jossa kanerva ei ole yksinvaltiaana, on pitkä kivikkoharju, joka kulkee sen keskitse. Siinä on sekä katajapensaita että pihlajia ja muutamia suuria, kauniita koivuja. Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli siellä myöskin tupa ja palanen raivattua maata, mutta ihmiset, jotka kerran olivat asuneet siellä, olivat syystä tai toisesta muuttaneet sieltä pois. Pieni tupa oli tyhjä ja pelto oli viljelemätön.
Kun asukkaat olivat lähteneet tuvasta, he olivat sulkeneet uunin pellin, panneet ikkunat hakaan ja lukinneet oven. Mutta he eivät olleet ajatelleet, että yksi ikkunaruutu oli rikki ja että reikä oli tukittu vain rievulla. Parin kesän sadekuurojen vaikutuksesta tuo riepu oli mädäntynyt ja luhistunut kokoon, ja viimein oli variksen onnistunut kaivaa se siitä pois.
Nummen harju ei näet ollut niin autio kuin olisi saattanut luulla: siinä asui suuri variskansa. Koko vuotta ne eivät tietysti siellä asuneet. Ne muuttivat talveksi ulkomaille, syksyisin ne vaelsivat yhdeltä pellolta toiselle koko Göötanmaassa ja nokkivat viljaa, kesäisin ne hajaantuivat Sunnerbon kihlakunnan kartanoihin ja elivät munista, marjoista ja linnunpoikasista, mutta kun saapui kevät, jolloin niiden oli rakennettava pesiä ja munittava, ne tulivat takaisin kanervanummelle.
Sen variksen nimi, joka poimi rievun ikkunasta, oli Maija Valkohöyhen, mutta häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin joko Kuhnukseksi tai Tuhmukseksi tai suorastaan Kuhnus-Tuhmukseksi siksi, että hän aina käyttäytyi tuhmasti ja taitamattomasti eikä kelvannut miksikään muuksi kuin narrattavaksi. Kuhnus-Tuhmus oli suurempi ja voimakkaampi kaikkia muita variksia, mutta se ei auttanut häntä niin vähääkään, sillä hän vain oli ja pysyi kaikkien pilkattavana. Ei auttanut häntä sekään, että hän oli hyvin hienoa sukua. Jos kaikki olisi oikein käynyt, niin olisipa hänen vielä pitänyt olla koko lauman johtaja, sentähden, että se arvo ikimuistoisista ajoista oli kuulunut vanhimmalle Valkohöyhenien suvusta. Mutta jo paljon ennen kuin Kuhnus-Tuhmus oli syntynyt, oli valta siirtynyt hänen suvustaan, ja se oli nyt erään julman ja villin variksen hallussa, jonka nimi oli Vinha-Tuuli.
Tuo vallan muutos oli ollut seurauksena siitä, että Varisharjun varikset olivat saaneet halun muuttaa elintapojaan. Voihan olla, että moni luulee kaikkien, joilla on variksen nimi, elävän samalla tavalla, mutta se on suuri erehdys. On kokonaisia variskansoja, jotka viettävät rehellistä elämää, se on, syövät vain siemeniä, matoja ja kuolleita eläimiä, ja on toisia, jotka viettävät oikeaa ryövärin elämää, tappavat jäniksenpoikia ja pikkulintuja ja ryöstävät jok'ikisen löytämänsä linnunpesän.
Vanhat Valkohöyhenet olivat olleet ankaria ja kohtuullisia, ja niin kauan kuin he olivat johtaneet laumaa, he olivat pakottaneet varikset käyttäytymään niin, ettei muilla linnuilla ollut mitään pahaa heistä sanottavana. Mutta varikset olivat monilukuisia, ja köyhyys oli suuri heidän keskuudessaan. He eivät ajan pitkään jaksaneet elää näin ankarasti ja siveellisesti, vaan he tekivät kapinan Valkohöyheniä vastaan ja antoivat vallan Vinha-Tuulelle, joka oli pahin pesien ryöstäjä ja ryöväri mitä ajatella voi, ellei ehkä hänen vaimonsa Tuulen-Puuska ollut vielä pahempi. Heidän hallituksensa aikana varikset olivat alkaneet viettää semmoista elämää, että heitä nyt pelättiin enemmän kuin kyyhkyshaukkoja ja huuhkaimia.
Kuhnus-Tuhmuksella ei tietysti ollut mitään sanomista varislauman asioihin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän vähimmässäkään määrin ollut tullut esi-isiinsä ja ettei hän kelvannut johtajaksi. Ei kukaan olisi puhunut hänestä, ellei hän alinomaa olisi tehnyt uusia tyhmyyksiä. Muutamat oikein viisaat sanoivat, että oli ehkä onneksi Kuhnukselle, että hän oli semmoinen saamaton raukka, muuten Vinha-Tuuli ja Tuulen-Puuska eivät olisi antaneet hänen, vanhan päällikkösuvun jäsenen, jäädä laumaan.
Nyt he sitä vastoin olivat hänelle hyvin ystävällisiä ja ottivat kernaasti hänet mukaansa metsästysretkilleen. Silloin voivat kaikki nähdä, kuinka he olivat häntä paljon taitavammat ja rohkeammat.
Kukaan variksista ei tiennyt, että juuri Kuhnus-Tuhmus oli ottanut rievun ikkunasta, ja jos se olisi tullut tietoon, olisi äärettömästi hämmästytty. Ikinä ei olisi uskottu, että hän rohkeni lähestyä ihmisasuntoja. Itse hän ei hiiskunut siitä sanaakaan, ja hänellä oli siihen omat syynsä. Päivällä ja muiden ollessa läsnä Tuuli ja Puuska kohtelivat häntä aina hyvin, mutta eräänä hyvin pimeänä yönä, kun varikset jo istuivat yöpuullaan, oli pari varista käynyt hänen kimppuunsa ja olivat vähältä surmata hänet. Sen jälkeen hän muutti pimeän tultua joka ilta tavallisesta makuupaikastaan tyhjään tupaan.
Tapahtui nyt eräänä iltapäivänä, kun varikset jo olivat saaneet pesänsä kuntoon Varisharjulla, että he löysivät merkillisen esineen. Vinha-Tuuli, Kuhnus-Tuhmus ja pari muuta varista olivat lentäneet nummen toisessa laidassa olevaan suureen kuoppaan. Kuoppa oli vain tavallinen sorahauta, mutta varikset eivät voineet tyytyä tähän näin yksinkertaiseen selitykseen, vaan he lensivät yhtä mittaa sen pohjalle ja kääntelivät jok'ikistä hiekkajyvää saadakseen selville, miksi ihmiset olivat sen kaivaneet. Juuri heidän tepastellessaan siinä vyörähti iso soralohkare eräältä reunalta alas. He riensivät sen luo ja sattuivat alas rapisseiden kivien ja soran seasta löytämään melko ison kiviastian, joka oli peitetty puukannella. He halusivat tietysti saada selville, oliko sen sisässä mitään, ja he koettivat sekä hakata reikää astiaan että vääntää auki sen kantta; mutta he eivät onnistuneet kummassakaan yrityksessä.
He seisoivat neuvottomina ja katselivat saviastiaa kuullessaan jonkun sanovan: "Tulenko minä teitä auttamaan, varikset?" He katsahtivat ylös. Sorahaudan reunalla istui kettu ja katseli heitä. Se oli sekä väriltään että ruumiiltaan kauneimpia kettuja, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Siinä ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että se oli menettänyt toisen korvanhuippunsa.
"Jos sinä haluat tehdä meille palveluksen", sanoi Vinha-Tuuli, "niin emme pane vastaan." Samassa sekä hän että muut lensivät kuopasta. Kettu hyppäsi vuorostaan alas, puri astiaa ja veti kantta, mutta ei saanut hänkään sitä auki.
"Voitko ymmärtää, mitä siinä on?" sanoi Vinha-Tuuli. Kettu vieritteli astiaa edestakaisin ja kuunteli tarkasti. "Tässä ei voi olla muuta kuin hopearahoja", hän sanoi.
Tämmöistä aarretta varikset eivät olleet voineet odottaakaan. "Luuletko sinä, että se todella voi olla hopeaa?" he sanoivat, ja himo venytti heidän naamansa pitkäksi; sillä vaikka tuntuukin kummalliselta, ei ole mitään maailmassa, jota varikset niin rakastaisivat kuin hopearahoja.
"Kuulkaahan vain, kuinka ne helisevät!" sanoi kettu ja pyöräytti astiaa vielä kerran ympäri. "En vain ymmärrä, miten saamme ne käsiimme." — "Ei, se on kai mahdotonta", sanoivat varikset. Kettu seisoi ja hieroi päätään vasempaan jalkaansa ja mietti. Ehkä hänen onnistuisi nyt varisten avulla saada haltuunsa tuo naskali, joka aina pääsi hänen kynsistään. "Kyllä minä tiedän erään, joka voisi avata teille astian", sanoi kettu. "Sano sitten! Sano sitten!" huusivat varikset ja olivat niin innoissaan, että lensivät kuoppaan. "Sen minä kyllä sanonkin, kunhan te ensin lupaatte suostua minun ehtoihini", hän sanoi.
Kettu kertoi nyt variksille Peukaloisesta ja sanoi heille, että jos he voisivat tuoda hänet tänne nummelle, niin hän kyllä osaisi avata heille astian. Mutta palkaksi tästä neuvosta hän pyysi, että he jättäisivät Peukaloisen hänelle niin pian kuin tämä oli hankkinut heille hopearahat. Variksilla ei ollut mitään syytä säästää Peukaloista, ja he suostuivat heti kauppaan.
Tästä kaikesta oli helppo sopia, mutta vaikeampi oli saada selkoa siitä, missä Peukaloinen ja villihanhet oleskelivat. Vinha-Tuuli lähti itse liikkeelle viidenkymmenen variksen seurassa ja sanoi, että hän tulisi pian takaisin. Mutta päivä toisensa jälkeen kului, eivätkä Varisharjun varikset nähneet hänestä vilahdustakaan.
Varisten viemä
Keskiviikkona huhtikuun 13. p:nä.
Villihanhet nousivat ylös aamun sarastaessa ennättääkseen kerätä vähän ruokaa itselleen, ennen kuin lähtisivät matkalle Itä-Göötanmaahan. Se saari Gåsfjärdenissa, jossa he olivat nukkuneet, oli pieni ja paljas, mutta vedessä sen ympärillä oli kasveja, joita voi syödä kyllikseen. Pojan laita oli pahempi. Hänen oli mahdoton löytää mitään syötävää.
Seistessään siinä nälkäisenä ja ikävystyneenä ja katsellessaan joka suunnalle hän huomasi kaksi oravaa, jotka leikkivät metsäisellä niemekkeellä vastapäätä kalliosaarta. Hänen mieleensä juolahti, että oravilla oli kenties jäljellä entisiä talvisäästöjä, ja hän pyysi valkoista hanhikukkoa viemään hänet vastapäätä olevalle niemekkeelle saadakseen kerjätä heiltä pari pähkinää.
Suuri valkoinen ui heti hänen kanssaan salmen yli, mutta onnettomuudeksi oravilla oli niin hauskaa keskenään ajellessaan toisiaan puusta puuhun, etteivät he kuunnelleet poikaa. Sen sijaan he vetäytyivät syvemmälle metsään. Poika riensi perässä ja katosi kohta hanhikukon näkyvistä, joka istui rannalla odottamassa.
Poika tallusteli valkovuokon varsien lomitse, jotka ylettyivät hänen leukaansa asti; silloin hän tunsi jonkun tarttuvan häneen takaapäin ja koettavan nostaa ylös. Hän kääntyi katsomaan ja näki, että varis oli tarttunut hänen paidankaulukseensa. Hän koetti irroittautua, mutta ennen kuin hän pääsi irti, ehätti toinen varis siihen, iski hänen toiseen sukkaansa ja keikautti hänet kumoon.
Jos poika olisi heti huutanut apua, olisi valkea hanhikukko varmaankin voinut pelastaa hänet, mutta hän piti kai kunniakkaampana suoriutua yksin kahdesta variksesta. Hän potki ja sätki, mutta varikset eivät hellittäneet saalistaan ja pääsivät vihdoinkin kohoamaan ilmaan. Ne menettelivät siinä puuhassa niin varomattomasti, että pojan pää kolahti oksaan. Hän sai kovan iskun päähänsä, hänen silmänsä mustenivat ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän taas avasi silmänsä, oli hän korkealla maasta. Hän tuli tajuihinsa vain vähitellen, eikä hän alussa tiennyt, missä oli eikä mitä näki. Katsahtaessaan alaspäin hänestä tuntui kuin siellä olisi ollut äärettömän suuri, villava matto, joka oli kudottu vihreille ja ruskeille, suurille, säännöttömille kuvioille. Matto oli hyvin paksu ja uhkea, mutta häntä säälitti, että se oli niin huonossa kunnossa. Se oli ihan repaleinen, pitkiä rakoja kulki sen poikki, ja paikoittain oli suuria palasia poissa. Ja ihmeellisintä oli, että se näytti olevan levällään ison kuvastinlasin päällä, sillä raoista ja rei'istä maton alta kiilsi kirkas ja välkkyvä kuvastimen pinta.
Sen lisäksi hän vielä huomasi, että aurinko tuli pyörien taivaalle. Heti rupesi peilin pinta reikien ja kolojen alla hohtamaan punaiselta ja kullalta. Se oli oikein komeaa, ja poika iloitsi kauneista värivivahduksista, vaikkei oikein ymmärtänytkään mitä se oli. Mutta nyt varikset laskeutuivat alemmaksi, ja samassa hänelle selvisi, että matto hänen alapuolellaan oli maa, jota peittivät vihreät havumetsät ja ruskea, paljas lehtimetsä, ja että reiät ja kolot olivat kimmeltäviä järviä ja lampia.
Hän muisti, että hänen ensi kertaa ilmassa kulkiessaan oli skoonelainen maisema näyttänyt hänestä ruudukkaalta kangaspalaselta. Mutta mikähän maa mahtoi olla tämä repaleisen maton näköinen maa?
Hän rupesi tekemään itselleen kysymyksiä. Miksei hän ollut istumassa valkoisen hanhikukon selässä? Miksi hänen ympärillään lenteli iso parvi variksia? Ja miksi häntä retuutettiin sinne ja tänne, niin että hän oli mennä poikki?
Sitten hänelle selvisi kaikki tyynni yht'aikaa. Kaksi varista oli ryöstänyt hänet. Valkoinen hanhikukko istui rannalla ja odotti ja villihanhien piti tänään matkustaa Itä-Göötanmaahan. Häntä itseään vietiin lounaista kohti, sen hän ymmärsi siitä, että aurinko oli takanapäin; ja suuri metsämatto alla oli varmaankin Smoolanti.
"Mikähän nyt perii valkoisen hanhikukon, kun minä en ole sitä hoitamassa?" ajatteli poika ja alkoi huutaa variksille, että ne veisivät hänet heti paikalla villihanhien luo. Hän ei pelännyt vähääkään omasta puolestaan. Hän luuli, että varikset vain piloillaan kuljettelivat häntä.
Varikset eivät välittäneet vähääkään hänen kehotuksistaan, vaan ne lensivät yhä eteenpäin nopeinta vauhtiaan. Mutta hetken päästä yksi heistä läiskäytti siipiään sillä tavalla, joka merkitsee: "Olkaa varuillanne! Vaara!" Ja heti sen jälkeen ne sukelsivat erääseen kuusimetsään, puikkivat piikkisten oksien välitse ihan metsän pohjaan ja asettivat poikasen maahan tuuhean kuusen alle, jossa hän oli niin piilossa, ettei haukkakaan olisi voinut häntä nähdä.
Viisikymmentä varista asettui hänen ympärilleen nokat ojossa vartioimaan. "Totta kai minä nyt saan tietää, minne te varikset minua viette", sanoi poika. Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun, kun suuri varis sähähti hänelle: "Pidä sinä suusi kiinni, muutoin minä puhkaisen silmät päästäsi!"
Oli selvää, että varis tarkoitti mitä sanoi, eikä pojan auttanut muu kuin totella. Siinä hän sitten istui ja tuijotti variksiin ja varikset häneen.
Kuta enemmän hän niitä katseli, sitä vähemmän ne häntä miellyttivät. Kauheata, kuinka niiden höyhenpuvut olivat tomuiset ja ryvettyneet, ihan kuin niitä ei olisi milloinkaan pesty ja voideltu. Kynnet ja varpaat olivat kuivaneessa mullassa ja liassa ja suupielet täynnä ruoanjätteitä. Hän huomasi, että nämä olivat ihan toisenlaisia lintuja kuin villihanhet. Hänestä nämä olivat julman, ahnaan, valppaan ja röyhkeän näköisiä, aivan kuin oikeat rentut ja maankuljeksijat.
"Minä olen varmaankin joutunut oikeaan ryövärisakkiin", hän ajatteli. Samassa hän kuuli villihanhien kutsumahuudot päänsä päältä. "Miss' olet sa?" — "Tääll' olen ma!" — "Miss' olet sa?" — "Tääll' olen ma!"
Hän ymmärsi, että Akka ja ne toiset olivat lähteneet häntä etsimään, mutta ennen kuin hän ehti vastata, sähähti iso varis, joka näytti olevan joukon johtaja, hänen korvaansa: "Muista silmäsi!" Eikä hänen auttanut muu kuin olla ääneti. Villihanhet eivät varmaankaan tienneet, että hän oli tässä metsässä, lensivät kai vain sattumalta tätä kautta. Hän kuuli vielä pari kertaa heidän huutonsa, sitten se hiljeni.
"Kas niin, nyt sinä Niilo Holgerinpoika saat tulla omin neuvoinesi toimeen", hän sanoi itsekseen. "Nyt sinä saat näyttää, oletko oppinut mitään näinä viime viikkoina erämaassa."
Hetken kuluttua varikset näyttivät taaskin aikovan lähteä, ja koska ne taas aikoivat ruveta kantamaan häntä sillä tavalla, että yksi piti häntä paidankauluksesta ja toinen sukasta, sanoi poika: "Eikö teistä variksista kukaan ole niin vahva, että jaksaisi kantaa minut selässään? Te olette jo rääkänneet minua niin, että tuntuu kuin olisin keskeltä poikki. Antakaa minun ratsastaa! Minä en heittäydy alas selästä, sen lupaan."
"Sinun ei tarvitse luulla, että me ollenkaan välitämme, miltä sinusta tuntuu", sanoi johtaja, mutta silloin tuli se suurin varis, jolla oli valkoinen höyhen siivessä, ja sanoi: "Vinha-Tuuli, eiköhän olisi parempi meille kaikille, jos Peukaloinen tulisi perille kokonaisena kuin puoliskona, ja sentähden minä koetan kantaa häntä selässäni." — "Jos jaksat, Kuhnus-Tuhmus, niin sama se minusta", sanoi Vinha-Tuuli. "Mutta älä vain pudota häntä."
Tällä oli jo paljon voitettu, ja poika oli taas oikein tyytyväinen. "Ei tässä kannata ruveta suremaan, vaikka onkin joutunut variksien varastamaksi", hän ajatteli. "Kyllä minä ehkä tulen toimeen noiden raukkojen kanssa."
Varikset lensivät yhä edelleen lounaista kohti Smoolannin yli. Oli ihana aamu, päivänpaisteinen ja tyyni, ja maan pinnalla laulelivat linnut parhaillaan kosimalaulujaan. Korkeassa, synkässä metsässä istui laulurastas siivet riipuksissa ja kaula paksuna kuusen latvassa ja helähdytteli lakkaamatta. "Oi, kuinka olet kaunis!" se lauloi. "Kuinka kauhean kaunis olet! Ei kukaan ole niin kaunis kuin sinä." Ja kun se oli päässyt tämän laulun päähän, se aloitti sen heti alusta.
Mutta poika kulki juuri silloin metsän yli ja kuultuaan laulun pari kertaa hän huomasi, ettei rastas muuta osannutkaan; hän pani molemmat kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi alaspäin: "Tuon me olemme kuulleet jo ennen! Tuon me olemme kuulleet jo ennen!" — "Kuka se siellä pilkkaa minun lauluani?" kysyi rastas ja koetti nähdä huutajan. — "Se on varisten ottama, joka tekee pilaa laulustasi", vastasi poika. Varisten päällikkö käänsi samassa päätään ja sanoi: "Varo silmiäsi, Peukaloinen!" Mutta poika ajatteli: "Enpä välitäkään. Minä tahdonkin juuri näyttää sinulle, etten pelkää sinua."
Yhä kauemmaksi he lensivät, ja metsiä ja järviä oli kaikkialla. Eräässä koivikossa istui metsäkyyhkynen paljaalla oksalla, ja sen edessä seisoi uroskyyhkynen. Se pörrötti höyhenensä, köyristi kaulaansa ja laski ruumistaan, niin että rintahöyhenet kahisivat oksaa vasten. Samalla se kukersi: "Olet metsän kaunein. Ei kuu- kuu- kukaan ole niin kaunis kuin sinä, ei kuu- kuu- kukaan."
Mutta ylhäällä ilmassa kulki poika ohi, ja kun hän kuuli, mitä uroskyyhkynen sanoi, ei hän malttanut olla vaiti. "Älä usko häntä! Älä usko häntä!" hän huusi.
"Kuu- kuu- kuka, kuka se on, joka valehtelee minusta?" kukersi uroskyyhkynen ja koetti nähdä sitä, joka oli huutanut hänelle. — "Se on varisten viemä, joka valehtelee sinusta", vastasi poika. Taas kääntyi Vinha-Tuuli ja käski häntä olemaan vaiti. Mutta Kuhnus-Tuhmus, joka kantoi häntä, sanoi: "Anna sen rupattaa, niin pikkulinnut luulevat, että meistä variksista on tullut sukkelia ja hauskoja lintuja." — "Emmehän suinkaan tuhmia olekaan", sanoi Vinha-Tuuli, ja ajatus oli hänestä kai hyvä, sillä sitten hän antoi pojan huutaa niin paljon kuin tämä tahtoi.
Enimmäkseen he kulkivat metsien ja metsämaiden yli, mutta olihan siellä sentään kirkkojakin ja kirkonkyliä ja mökkejä metsän laidassa. Muutamassa paikassa he näkivät vanhan, hauskan herraskartanon. Sen takana oli metsä ja edessä järvi, ja itse rakennus oli punaseinäinen ja taitekattoinen, mahtavia vaahteria kasvoi pihan ympärillä ja suuria piikkisiä karviaismarjapensaita puutarhassa. Ylinnä tuuliviirin nenässä istui kottarainen ja lauloi niin, että jokainen sävel kuului naaraalle, joka hautoi munia pesässään päärynäpuussa. "Meillä on neljä pientä, sievää munaa", lauloi kottarainen. "Meillä on neljä pientä, sievää ja pyöreää munaa. Meillä on koko pesä täynnä kauniita munia."
Kun kottarainen oli laulamassa lauluaan kahdennettakymmenettä kertaa, lensi poika pihan yli. Hän asetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi: "Harakka ne vie. Harakka ne vie."
"Kuka se noin pelottelee minua?" kysyi kottarainen ja räpytteli levottomasti siipiään. "Se on variksella ratsastaja, joka pelottelee sinua", sanoi poika. Tällä kertaa varispäällikkö ei koettanut vaientaan poikaa. Se oli koko joukosta niin hauskaa, että he mennessään raakkuivat hyväntuulisina.
Mitä syvemmälle he tulivat sisämaahan, sitä suuremmiksi kävivät järvet ja sitä enemmän oli vettä ja niemiä. Ja eräällä rannalla seisoi sorsa ja keikaili sorsaneidille. "Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni. Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni", sanoi sorsa. "Ei kestä kesän loppuunkaan", huusi poika, joka kulki ohi. "Mikä sinä olet?" huusi sorsa. "Nimeni on Varisten Vanki", kirkui poika.
Keskipäivän aikaan varikset asettuivat erääseen hakaan. He kuljeksivat ympäri ja hankkivat ruokaa, mutta kukaan ei ajatellutkaan antaa pojalle mitään. Silloin tuli Kuhnus-Tuhmus päällikön luo tuoden ruusupensaan oksan, jossa oli muutamia punaisia ruusunmarjoja.
"Tässä on sinulle, Vinha-Tuuli", hän sanoi. "Se on kaunista ruokaa, joka sopii sinulle."
Vinha-Tuuli virnisti halveksivasti. "Luuletko sinä, että minä viitsin syödä vanhoja, kuivuneita ruusunmarjoja?" hän sanoi.
"Ja minä kun luulin, että sinä ihastuisit niistä!" sanoi Kuhnus-Tuhmus ja heitti pois ruusun oksan ikään kuin pahoilla mielin. Mutta se putosi aivan pojan eteen, ja tämä ei viivytellyt, vaan sieppasi sen ja tyydytti nälkänsä.
Kun varikset olivat syöneet, he alkoivat jutella. "Mitä sinä ajattelet,
Vinha-Tuuli? Sinä et puhu mitään tänään", sanoi eräs heistä johtajalle.
"Minä ajattelen, että tällä paikkakunnalla oli kerran kana, joka suuresti rakasti emäntäänsä, ja tehdäkseen hänet oikein iloiseksi se meni ja muni tusinan munia ja kätki ne navetan sillan alle. Koko ajan hautoessaan munia se iloitsi siitä, miten emäntä oli ihastuva poikasista. Emäntä tietysti ihmetteli, missä kana viipyi niin kauan. Hän etsi sitä, mutta ei löytänyt. Voitko, Pitkänokka, arvata, kuka löysi sekä hänet että munat?"
"Minä luulen, Vinha-Tuuli, että voin sen arvata, mutta koska sinä kerroit tämän, niin minäpä kerron samantapaisen jutun. Muistatteko sen Hinnerydin pappilan suuren mustan kissan? Se vihasi isäntäväkeään siksi, että ne aina ottivat vastasyntyneet poikaset siltä pois ja hukuttivat ne. Ainoastaan kerran sen onnistui saada ne piilotetuiksi, ja se tapahtui silloin, kun se pani ne olkikupoon pellolle. Se oli kyllä aika tyytyväinen poikasiinsa, mutta minä luulen, että minulle niistä oli enemmän iloa kuin hänelle."
Nyt toisetkin innostuivat niin, että puuttuivat puheeseen hekin. "Mikä kumma on varastaa munia ja pieniä poikasia", sanoi muuan. "Minä ajoin kerran nuorta jänistä, joka oli melkein täysikasvuinen. Sitä täytyi ajaa pensaasta pensaaseen." — Hän ei ennättänyt pitemmälle, kun toinen keskeytti hänet. "Saattaa kyllä olla hupaista suututella kanoja ja kissoja, mutta minusta on vielä merkillisempää, että varis kiusaa ihmistäkin. Minä varastin kerran hopealusikan."
Mutta nyt poika ajatteli olevansa liian hyvä istumaan ja kuuntelemaan moisia loruja. "Kuulkaahaan nyt, varikset", hän sanoi, "minusta teidän pitäisi hävetä kertoessanne moisia. Minä olen elänyt kolme viikkoa villihanhien seurassa ja heiltä en ole kuullut muuta kuin hyvää. Teillä mahtaa olla huono päällikkö, koska hän antaa teidän ryöstää ja murhata tuolla tavalla. Teidän pitäisi alkaa uusi elämä, sillä minäpä kerron teille, että ihmiset ovat niin suuttuneet teidän pahuuteenne, että he kaikin keinoin koettavat hävittää teitä. Ja silloin teistä kohta varmaan tulee loppu."
Kun Vinha-Tuuli ja varikset kuulivat tämän, he suuttuivat niin, että aikoivat hyökätä pojan kimppuun ja repiä hänet. Mutta Kuhnus-Tuhmus nauroi ja räkätti ja asettui hänen eteensä. "Ei, ei, ei!" hän sanoi ja näytti aivan kauhistuvan. "Mitä te luulette Tuulen-Puuskan sanovan, jos revitte Peukaloisen, ennen kuin hän on hankkinut meille hopearahat?" — "Sinä tietysti pelkäät akkaväkeä", sanoi Vinha-Tuuli, mutta he jättivät kuin jättivätkin Peukaloisen rauhaan.
Hetken kuluttua varikset lähtivät taas liikkeelle. Tähän asti poika oli aina ajatellut, ettei Smoolanti ollutkaan niin köyhä maa kuin miksi hän oli kuullut sitä sanottavan. Kyllähän se oli metsäistä ja aika vuorista, mutta jokien ja järvien varsilla oli viljelyksiä, ja oikeita autioita erämaita hän ei ollut nähnyt. Mutta mitä syvemmälle sisämaahan tultiin, sitä pitemmiksi tulivat kylien ja mökkien väliset matkat. Lopulta hänestä tuntui kuin olisi kuljettu oikein erämaassa, jossa ei näkynyt muuta kuin sammalta ja kangasta ja katajikkomäkiä.
Aurinko oli alenemassa, mutta vielä oli aivan valoisaa, kun varikset saapuivat suurelle kanervikkokankaalle. Vinha-Tuuli lähetti yhden variksen viemään edeltäpäin sanaa, että hän oli onnistunut, ja kun se tuli tiedoksi, lähti Tuulen-Puuska monta sataa varista kerallaan Varisharjulta tulevia vastaan. Sen huumaavan rääkynän kestäessä, jota vastaantulevat varikset pitivät, sanoi Kuhnus-Tuhmus pojalle: "Sinä olet ollut oikein hauska ja iloinen tällä matkalla, minä ihan pidän sinusta. Sen tähden minä annan sinulle hyvän neuvon: niin pian kuin tulemme perille, pyydetään sinua tekemään työ, joka voi näyttää hyvin helpolta. Mutta älä suorita sitä!"
Heti sen sanottuaan Kuhnus-Tuhmus asetti pojan erään hiekkakuopan pohjaan. Poika retkahti pitkäkseen ja jäi siihen makaamaan aivan kuin olisi ollut menehtymäisillään väsymyksestä. Hänen ympärillään lenteli niin paljon variksia, että kuului myrskynkaltainen pauhina, mutta hän ei katsahtanutkaan ylös.
"Peukaloinen", sanoi Vinha-Tuuli, "nousehan nyt! Sinun on tehtävä meille työ, joka on sinulle hyvin helppo."
Mutta poika ei liikahtanutkaan, vaan oli nukkuvinaan. Sanaakaan sanomatta Vinha-Tuuli tarttui häntä käsivarteen ja laahasi hänet hiekan yli vanhanaikaisen saviastian luo, joka oli kuopan keskellä. "Nouse, Peukaloinen", hän sanoi, "ja aukaise tämä astia!" — "Minä olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään tänä iltana. Odota huomiseen!"
"Aukaise astia!" sanoi Vinha-Tuuli ja pudisteli häntä. Poika nousi silloin istualleen ja tutkiskeli tarkkaan astiaa. "Mitenkä minä, poikaparka, voisin tuommoisen astian avata? Sehän on yhtä suuri kuin minä."
"Aukaise se!" käski Vinha-Tuuli vielä kerran. "Muussa tapauksessa sinulle käy hullusti." Poika nousi, hoiperteli astian luo, koetteli kantta ja antoi kätensä hervahtaa alas. "Enhän minä tavallisesti ole näin heikko", hän sanoi. "Ja jos te vain annatte minun nukkua huomiseen, niin minä luulen saavani sen auki."
Mutta Vinha-Tuuli oli kärsimätön ja nipisti poikaa sääreen. Semmoista kohtelua poika ei aikonut varikselta sietää. Hän riuhtaisihe irti, hyppäsi pari askelta taaksepäin, vetäisi puukkonsa tupesta ja piti sitä eteenpäin ojennettuna. "Varo itseäsi!" hän huusi Vinha-Tuulelle.
Mutta tämä oli niin närkästynyt, ettei välittänyt vaarasta. Ihan kuin sokeana hän syöksyi poikaa päin ja niin kohti puukkoa, että se tunki hänen silmänsä läpi aivoihin. Poika vetäisi puukon heti pois, mutta Vinha-Tuuli vain levitti siipensä. Sitten hän kaatui kuolleena maahan.
"Vinha-Tuuli on kuollut! Vieras on tappanut päällikkömme Vinha-Tuulen!" huusivat lähimmät varikset, ja silloinkos nousi kauhea meteli. Toiset voivottelivat, toiset huusivat kostoa. Kaikki lensivät tai juoksivat poikaa kohti, Kuhnus-Tuhmus etumaisena. Mutta hän käyttäytyi hullusti, niinkuin tavallisesti. Hän vain liehui siivet levällään pojan päällä ja esti toisia pääsemästä niin lähelle, että olisivat saaneet iskeä nokkansa häneen.
Nyt alkoivat asiat pojan mielestä olla hullusti. Pakoon hän ei päässyt, eikä ollut mitään paikkaa, minne olisi voinut piiloutua. Mutta silloin hän muisti saviastian. Hän teki voimakkaan ponnistuksen ja sai kannen irti. Sitten hän hyppäsi astiaan piiloutuakseen siihen. Mutta se oli huono piilopaikka, sillä se oli melkein reunojaan myöten täynnä pieniä ohuita hopearahoja. Poika ei päässyt kyllin syvälle. Silloin hän kumartui ja rupesi syytämään pois rahoja.
Koko ajan varikset olivat lennelleet hänen ympärillään tiheänä parvena ja tavoitelleet häntä nokkiakseen, mutta kun hän rupesi viskelemään rahoja, he unohtivat kostonhalunsa ja riensivät niitä noukkimaan. Poika syyti rahoja kouramäärin, ja kaikki varikset, yksin Tuulen-Puuskakin keräsivät niitä. Ja jokainen, joka sai rahan nokkaansa, riensi viemään sitä pesäänsä.
Kun poika oli tyhjentänyt kaikki rahat astiasta, hän katseli ympärilleen. Yksi ainoa varis oli enää jäljellä hiekkakuopassa. Se oli Kuhnus-Tuhmus, se, jolla oli valkoinen höyhen siivessä, sama, joka oli kantanut häntä. "Sinä, Peukaloinen, olet tehnyt minulle suuremman palveluksen kuin itse ymmärrätkään", sanoi varis ihan toisella äänellä kuin ennen, "ja minä tahdon pelastaa sinun henkesi. Nouse selkääni, niin minä vien sinut semmoiseen piilopaikkaan, jossa voit olla turvassa koko yön. Huomenna minä toimitan sinut ystäviesi luo."
Tupa
Torstaina huhtikuun 14. p:nä.
Kun poika seuraavana aamuna heräsi, oli hän sängyssä. Huomattuaan olevansa neljän seinän sisällä ja katon alla hän luuli olevansa kotona. "Saa nähdä, tuoko äiti kohta kahvia", hän mutisi unenpöpperössä. Mutta sitten hän muistikin, että oli autiossa tuvassa Varisvuorella, jonne Kuhnus-Tuhmus, valkohöyheninen, oli kantanut hänet edellisenä iltana.
Pojan ruumis oli hellä eilispäiväisestä matkasta, ja hänestä oli hauskaa loikoa hiljaa odottaessaan Kuhnus-Tuhmusta, joka oli luvannut tulla häntä hakemaan.
Vuoteen ympärillä oli ruudukkaiset pumpuliuutimet, ja hän työnsi ne syrjään nähdäkseen tupaan. Hän huomasi heti, ettei ollut tällaista rakennusta ennen nähnyt. Seininä oli pari riviä hirsiä, sitten alkoi heti katto. Välikattoa ei ollut ensinkään, joten kurkihirsi näkyi. Koko tupa oli niin pieni, että se näytti tehdynkin hänenlaisilleen eikä tavallisille ihmisille, mutta silti takka ja uuni olivat niin suuret, ettei hän muistanut nähneensä suurempia. Ovi oli toisella sivuseinällä takan vieressä, ja se oli niin kapea, että se paremmin muistutti luukkua. Toisella sivuseinällä oli matala ja leveä ikkuna, jossa oli paljon pieniä ruutuja. Tuvassa ei ollut juuri mitään siirrettäviä huonekaluja, pitkällä seinällä oleva penkki sekä ikkunan alla oleva pöytä olivat seinässä kiinni, samoin sekin suuri sänky, jossa hän makasi, ja kirjava seinäkaappi niin ikään.
Poika ei voinut olla ihmettelemättä, kenenkä tämä tupa mahtoi olla ja miksi se oli autio. Näytti kyllä siltä kuin asukkaat olisivat aikoneet tulla takaisin. Kahvipannu ja puuropata olivat liedellä ja takan nurkassa oli vähän puita. Uuniluuta ja leipälapio olivat yhdessä nurkassa, rukki oli nostettu penkille, ikkunan yläpuolella olevalla hyllyllä oli tappuroita ja pellavia ja pari lankavyyhteä, talikynttilä ja tulitikkulaatikko.
Niin, ihan näytti siltä, että ne, jotka olivat tuvan jättäneet, aikoivat tulla takaisin. Sängyssä oli vuodevaatteita, ja seinällä oli vielä pitkiä kangassuikaleita, joille oli maalattu kolme hevosen selässä ratsastavaa miestä, Kaspar, Melkior ja Baltasar. Samat hevoset ja samat miehet oli kuvattu moneen kertaan. Ne ratsastivat ympäri huonetta ja jatkoivat matkaansa katto-orsiin asti.
Mutta ylhäällä katossa äkkäsi poika jotakin, joka sai hänet siinä paikassa jalkeille. Siellä riippui vartaassa pari reikäleipää. Ne näyttivät kyllä vanhoilta ja homehtuneilta, mutta leipä kuin leipä. Hän paukautti niitä leipälapiolla, niin että toinen putosi maahan. Hän söi ja työnsi pussinsa täyteen. Uskomatonta, miten hyvää leipä saattoikaan olla!
Hän katseli vielä ympärilleen tuvassa toivoen löytävänsä semmoista, mitä hänen olisi kannattanut ottaa mukaan. "Kyllä kai minä saanen ottaa mitä tarvitsen, koska eivät muutkaan siitä välitä", hän ajatteli. Mutta melkein kaikki siellä oleva oli liian isoa ja raskasta. Ainoastaan muutamia tulitikkuja hän voisi ottaa mukaansa.
Hän kiipesi pöydälle ja sitten uutimien avulla ikkunahyllylle. Hänen siinä seisoessaan ja työntäessään tulitikkuja taskuunsa tuli valkohöyheninen varis sisään ikkunasta.
"Kas, tässä minä nyt olen", hän sanoi ja pysähtyi pöydälle. "Minä en ole voinut tulla ennen, sillä me varikset olemme tänään valinneet uuden päällikön Vinha-Tuulen sijaan." — "No, kenen valitsitte?" kysyi poika. "Niin, me valitsimme erään, joka ei tule sallimaan ryöväystä eikä vääryyttä", sanoi varis ja ojentautui suoraksi, niin että hän näytti oikein majesteettiselta. "Me olemme valinneet Maija Valkohöyhenen, jota ennen sanottiin Kuhnus-Tuhmukseksi." — "Sepä oli oiva vaali", sanoi poika ja onnitteli häntä. "Niin, toivota sinä vain minulle onnea", sanoi Maija ja alkoi kertoa pojalle, minkälaiset päivät hänellä ennen oli ollut Vinha-Tuulen ja Puuskan seurassa.
Kesken kertomusta poika kuuli ikkunan takaa äänen, joka tuntui tutulta. "Täälläkö hän on?" kysyi Smirre kettu. "Niin, täällä hän on piilossa", vastasi variksen ääni. "Ole nyt varuillasi, Peukaloinen!" huusi Maija. "Tuulen-Puuska on tuolla ulkona sen ketun seurassa, joka tahtoo syödä sinut." Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun Smirre loikkasi ikkunaa vasten. Vanhat ikkunanpielet särkyivät, ja Smirre seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä ikkunapöydällä. Maija Valkohöyhenen, joka ei ennättänyt pakoon, hän puri heti kuoliaaksi. Sitten hän hyppäsi lattialle ja alkoi katsella poikaa.
Tämä koetti piiloutua suuren tappurakuontalon taakse, mutta Smirre oli jo nähnyt hänet ja kyykistyi kokoon ottaakseen vauhtia. Ja niin pieni ja matala oli tupa, että poika ymmärsi joutuvansa ketun saaliiksi vähimmättäkään vaivatta. Mutta tällä hetkellä hän ei ollut puolustusneuvoitta. Hän raapaisi nopeasti tulta tulitikkuun, vei sen tappurakuontaloon, ja kun se leimahti tuleen, hän heitti sen Smirre ketun päälle. Ja kun tuli leimahti hänen turkissaan, pelästyi Smirre kauheasti. Ei hän enää ajatellut poikaa, vaan pakeni suin päin tuvasta.
Mutta nyt näytti siltä, että poika oli päässyt yhdestä vaarasta heittäytymällä toiseen vielä suurempaan. Tuppurakuontalosta, jonka hän oli viskannut maahan, levisi tuli vuodeverhoihin. Hän hyppäsi maahan ja koetti tukahuttaa tulen, mutta se leimusi jo liian voimakkaasti. Tupa tuli pian savua täyteen, ja Smirre kettu, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle, alkoi aavistaa, miten asiat olivat sisällä. "No, Peukaloinen", hän huusi, "kummanko sinä valitset, elävältä paistumisenko vai sen, että tulet tänne minun luokseni? Minusta tietysti olisi mieluisinta, että saisin syödä sinut, mutta kuolitpa miten tahansa, hauskaa se minusta on."
Poika ei voinut uskoa muuta, kuin että repo oli oikeassa, sillä tuli levisi hirvittävän nopeasti. Koko sänky oli jo ilmiliekeissä, lattiasta nousi tulta, ja maalattuja kangaskappaleita pitkin riensi tuli ratsastajasta ratsastajaan. Poika oli hypännyt liedelle ja koetti avata leivinuunin luukkua; mutta juuri silloin hän kuuli, että avain pantiin lukkoon ja että sitä käännettiin hiljaa. Ihmisiä kai ne olivat, nuo tulijat, ja tässä hädässään hän ei ollenkaan pelännyt heitä, tuli päinvastoin iloiseksi. Hän seisoi jo kynnyksellä, kun ovi viimeinkin aukeni. Hän näki kaksi lasta edessään, mutta miltä he näyttivät nähdessään tuvan ilmitulessa, sitä hän ei ennättänyt katsoa, vaan hyökkäsi heidän ohitseen ulos.
Hän ei uskaltanut juosta kauas. Hän arvasi, että Smirre kettu oli häntä vaanimassa ja että oli parasta pysyä lasten läheisyydessä. Hän kääntyi katsomaan, mitä väkeä ne olivat, mutta samassa hän jo tunsi heidät, ryntäsi heitä kohti ja huusi: "Ai, päivää, Oosa hanhityttö! Ai, päivää, Pikku Matti!"
Sillä kun poika näki nuo lapset, hän unohti aivan missä oli. Varikset ja palava tupa ja puhelevat eläimet hävisivät hänen muististaan. Hän kulki Västra Vemmenhögin pellolla ja paimensi hanhilaumaa, ja viereisellä pellolla kulkivat nuo smoolantilaislapset hanhineen. Ja nähtyään heidät hän juoksi kiviaidalle ja huusi: "Ai, päivää, Pikku Matti!"
Mutta kun lapset näkivät semmoisen pienen peukaloisen tulevan kädet ojossa heitä kohti, he tarttuivat toisiinsa, peräytyivät pari askelta ja näyttivät olevan kauhean peloissaan.
Kun poika näki heidän kauhistuksensa, hän muisti kuka oli. Ja silloin hänestä tuntui kuin hänelle ei olisi voinut tapahtua mitään niin pahaa kuin se, että juuri nuo lapset näkivät, että hän oli loihdittu. Hänet valtasi häpeä ja suru siitä, ettei hän enää ollut ihminen. Hän kääntyi pois ja pakeni. Hän ei itse tiennyt minne.
Mutta onnenpa kohtasi poika ennätettyään kankaalle. Sillä kanervikossa hän näki jotakin valkoista pilkottavan, ja häntä vastaan tuli valkoinen hanhikukko Hieno-Höyhenen seurassa. Kun valkoinen hanhikukko näki pojan juoksevan semmoista vauhtia, hän luuli, että pahat viholliset ajoivat häntä takaa. Hän keikautti Peukaloisen nopeasti selkäänsä ja lensi tiehensä.