XVII
VANHA TALONPOIKAISVAIMO
Torstaina huhtikuun 14. p:nä.
Kolme väsynyttä matkamiestä oli liikkeellä iltamyöhällä yösijaa etsien. He kulkivat köyhässä ja autiossa osassa pohjois-Smoolantia, mutta semmoisen lepopaikan, jota he toivoivat itselleen, olisi heidän kyllä luullut löytävän, sillä he eivät olleet hemmoteltuja vetelyksiä, jotka olisivat tarvinneet pehmeitä vuoteita tai hyvin varustettuja huoneita. "Jos jollakin näistä pitkistä vuorenselänteistä olisi huippu, joka olisi niin korkea, että kettu ei miltään puolen voisi kavuta sitä ylös, niin meillä olisi makuusija", sanoi yksi heistä. "Jos yksi ainoakin noista suurista soista olisi sula ja niin vetelä ja syvä, että kettu ei uskaltaisi sen pinnalle, niin sekin olisi hyvä yösija", sanoi toinen. "Jos jää jollakin noista jäätyneistä järvistä, joiden yli lennämme, olisi sula rannalta, niin että kettu ei sille pääsisi, silloin me olisimme juuri löytäneet sen mitä etsimme", sanoi kolmas.
Pahinta oli se, että kun aurinko oli laskenut, alkoi kahta matkustajista niin nukuttaa, että he joka silmänräpäys olivat pudota maahan. Kolmas, joka kykeni pysymään hereillä, tuli sitä levottomammaksi, mitä enemmän yö läheni. "Se nyt vasta oli onnettomuus", ajatteli hän, "että olemme tulleet semmoiseen maahan, jossa järvet ja suot ovat jäässä, niin että kettu pääsee joka paikkaan. Jääthän ovat jo muualta sulaneet, mutta me olemme nyt siinä kaikkein kylmimmässä Smoolannin osassa, jonne kevät ei vielä ole tullut. Minä en ymmärrä, mitä minun on tehtävä löytääkseni hyvän nukkumapaikan. Jollen löydä suojaisaa paikkaa, niin Smirre kettu on kimpussamme ennen aamua."
Hän tähysteli joka puolelle, mutta ei keksinyt semmoista paikkaa, jonne olisi voinut mennä. Ja pimeä ja kolkko oli ilta, ja tuuli ja sataa tihuutti. Yhä kamalammaksi ja ikävämmäksi kävi ympäristö hetki hetkeltä.
Saattaa tuntua kummalliselta, mutta matkustajien ei näyttänyt tekevän mieli kysyä yösijaa mistään talosta. He olivat kulkeneet jo monen kirkonkylän ohi koputtamatta yhdellekään ovelle. Ja pienistä mäkituvista, joihin muut köyhät kulkijat ovat ihastuneet, he eivät olleet tietääkseenkään. Teki ihan mieli sanoa, että oli parhaiksi heille, kun he eivät onnistuneet, koska eivät pyytäneet apua sieltä, mistä sitä oli saatavissa.
Mutta viho viimein, kun jo oli tullut niin pimeä, että tuskin oli viivan verran valoa taivaalla, ja ne kaksi, jotka kaipasivat unta, vaelsivat puolihorroksissa, tapasivat he talonpoikaistalon, joka oli erillään, kaukana kaikista naapureista. Eikä sillä hyvä, että se oli erillään, vaan lisäksi se näytti aivan autiolta. Ei noussut savua piipusta, ei loistanut valoa ikkunoista, ei yhtään ihmistä liikkunut pihalla. Kun se niistä kolmesta, joka kykeni pysymään valveilla, näki paikan, hän ajatteli: "Käyköön miten tahansa, mutta tähän taloon meidän pitää koettaa päästä. Parempaakaan emme voi löytää."
Kohta sen jälkeen kaikki kolme seisoivat pihamaalla. Ne kaksi nukahtivat heti saatuaan maata alleen, mutta kolmas katseli tarkasti ympärilleen saadakseen selville, mistä voisi päästä katon alle. Se ei ollut suinkaan pieni talo. Paitsi asuinrakennusta ja tallia ja navettaa oli siinä pitkät rivit aittoja ja vajoja ja latoja ja työkaluvajoja. Mutta kaikki tyynni oli hirveän köyhän ja rappeutuneen näköistä. Rakennusten seinät olivat harmaat, sammaltuneet, kallellaan, kumoon romahtamaisillaan. Katoissa oli suuria reikiä, ja ovet rempottivat kallellaan katkenneissa saranoissaan. Oli ilmeistä, ettei kukaan ollut pitkiin aikoihin viitsinyt lyödä naulaa seinään tässä paikassa.
Sillä välin oli kuitenkin hereilläolija ottanut selville, mikä oli navetta. Hän pudisteli toverinsa hereille ja kuljetti heidät navetan ovea kohti. Tämä oli onneksi pantu kiinni vain koukulla, jonka hän pian sai näplätyksi auki varvulla. Hän päästi jo helpotuksen huokauksen ajatellessaan, että he kohta pääsisivät turvapaikkaan. Mutta kun navetan ovi kimeästi vingahtaen aukeni, hän kuuli, että lehmä rupesi ammumaan. "Tuletteko nyt viimeinkin, emäntä?" sanoi lehmä. "Minä jo luulin, ettette antaisikaan minulle ruokaa tänä iltana."
Hereilläolija pysähtyi säikähtyneenä ovelle huomattuaan, ettei navetta ollutkaan tyhjä. Mutta kun hän näki, ettei siellä ollut kuin yksi lehmä ja kolme tai neljä kanaa, hän rohkaisi taas mielensä. "Meitä on kolme köyhää matkamiestä, jotka haluaisimme päästä semmoiseen paikkaan, jossa ei kettu voi meitä yllättää eivätkä ihmiset saada meitä kiinni", hän sanoi. "Mahtaisikohan tämä olla meille sopiva paikka?" — "Luulisipa tämän olevan", vastasi lehmä. "Kyllähän seinät ovat huonot, mutta ei kettu vielä pääse niiden läpi, eikä täällä asu muita ihmisiä kuin vanha eukko, joka varmaankaan ei kykene ottamaan ketään kiinni. Mutta keitä te sitten olette?" hän jatkoi ja kääntyi parressaan nähdäkseen tulijat. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä, ja minut on loihdittu haltijaksi", vastasi ensimmäinen sisääntulija, "minulla on mukanani muuan kesy hanhi, jolla ratsastan, ja harmaa hanhi." — "Niin harvinaisia vieraita ei minun seinieni sisällä ole ennen ollutkaan", sanoi lehmä, "ja olkaa tervetullut, vaikka kyllä minä olisin mieluummin halunnut, että emäntäni olisi tullut antamaan minulle illallista."
Poika vei nyt hanhet jokseenkin isokokoiseen navettaan ja saattoi heidät tyhjään parteen, johon ne heti nukkuivat. Itselleen hän teki oljista vuoteen ja toivoi heti vaipuvansa unen helmaan hänkin.
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lehmäraukka, joka ei ollut saanut illallistaan, ei pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän kalisteli kaulaintaan, muuttelihe parressaan ja valitteli, että hänen oli nälkä. Poika ei voinut saada unen hiventä silmiinsä, hän vain loikoi ja mietti kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut viime päivinä.
Hän muisteli Oosa hanhityttöä ja Pikku Mattia, jotka hän oli tavannut niin äkkiarvaamatta, ja hän päätteli, että se pieni tupa, jonka hän oli sytyttänyt, oli mahtanut olla heidän vanha kotinsa Smoolannissa. Hän hiukan muisteli heidän puhuneen juuri semmoisesta tuvasta ja siitä suuresta kanervikkonummesta, joka oli sen luona. Nyt he olivat tulleet kotiaan katsomaan, ja kun he pääsivät perille, oli se tulessa! Suuren surun hän oli heille tuottanut, ja hän oli siitä pahoillaan. Jos hän vain vielä kerran tulisi ihmiseksi, hän koettaisi korvata heille vahingon ja pettymyksen.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät variksiin, ja kun hän ajatteli Kuhnus-Tuhmusta, joka oli pelastanut hänet ja saanut surmansa samassa hetkessä kun hänet oli valittu päälliköksi, tuli hänen niin paha olla, että kyyneleet kihahtivat silmiin.
Hänellä oli ollut paljon vaikeuksia viime päivinä. Mutta oli toki ollut suuri onni, että hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet hänet.
Hanhikukko oli kertonut, että heti kun villihanhet olivat huomanneet Peukaloisen kadonneen, he olivat tiedustelleet häntä metsän pikku eläimiltä. He olivat heti saaneet kuulla, että ne, jotka olivat vieneet hänet, olivat smoolantilaisia variksia, mutta varikset olivat jo näkymättömissä, eikä kukaan tiennyt, minnepäin ne olivat menneet. Löytääkseen pojan niin pian kuin mahdollista oli Akka silloin komentanut villihanhet kaksittain häntä etsimään. Mutta kahden päivän perästä, olivatpa sitten löytäneet hänet tai ei, piti heidän kokoontua koillis-Smoolantiin eräälle korkealle vuorenhuipulle, joka oli typistetyn tornin näköinen ja jota sanottiin Tabergiksi. Ja kun Akka oli neuvonut heille parhaat tienviitat ja tarkkaan kertonut heille, miten he osaisivat Tabergille, olivat he eronneet.
Valkoinen hanhikukko oli valinnut Hieno-Höyhenen toverikseen, ja he olivat lennelleet sinne tänne kovin levottomina Peukaloisesta. Harhaillessaan he olivat kuulleet rastaan, joka istui puun latvassa, huutavan ja haukkuvan erästä, joka oli sanonut itseään Varisten Viemäksi ja joka oli pilkannut häntä. He olivat ruvenneet puheisiin hänen kanssaan, ja hän oli näyttänyt, mihin suuntaan tuo Varisten Viemä oli mennyt. Sitten he olivat tavanneet kyyhkyskukon, kottaraisen ja heinäsorsan, jotka kaikki olivat valitelleet ilkiöstä, joka oli häirinnyt heidän lauluaan ja jonka nimi oli ollut Varisten ottama, Varisten kantama ja Varisten varastama. Tällä tavalla he olivat seuranneet Peukaloisen jälkiä aina kanervikkokankaalle Sunnerbon kihlakuntaan.
Niin pian kuin hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet Peukaloisen, he olivat lähteneet pohjoista kohti tullakseen Tabergin vuorelle. Mutta sinne oli pitkä matka, ja yö oli yllättänyt heidät, ennen kuin vuori alkoi näkyä. "Mutta kunhan pääsemme sinne huomenna, niin kyllä kai kaikki huolet loppuvat", ajatteli poika ja painautui olkien sisään lämmitäkseen.
Lehmä oli koko ajan seisonut ja reuhtonut parressaan. Nyt se alkoi yht'äkkiä puhella pojalle: "Minusta tuntuu, että yksi niistä, jotka tulivat tänne, sanoi olevansa haltija. Jos niin on, niin totta kai hän sitten ymmärtää hoitaa lehmää." — "Mitä sinulta puuttuu?" kysyi poika. "Minulta puuttuu kaikenmoista", sanoi lehmä. "Minua ei ole lypsetty eikä puhdistettu. En ole saanut ruokaa yöksi enkä vuoteita alleni. Emäntäni tuli tänne hämärissä minua hoitamaan, mutta hän tunsi itsensä niin sairaaksi, että hänen piti heti mennä pois, eikä hän ole tullut sen koommin takaisin." — "On surkeaa, että olen niin pieni ja voimaton", sanoi poika. "Minä luulen, etten kykene sinua auttamaan." — "Älä sinä yhtään kuvittele olevasi voimaton sentähden, että olet pieni", sanoi lehmä. "Kaikki haltijat, joista minä olen kuullut puhuttavan, ovat olleet niin väkeviä, että ovat vetäneet kokonaisia heinäkuormia ja voineet lyödä lehmän kuoliaaksi nyrkillään." — Poika ei voinut olla naurahtamatta. "Kyllä ne ovat olleet toisenlaisia haltijoita kuin minä", hän sanoi. "Mutta minä irroitan kaulaimesi ja aukaisen sinulle oven, niin saat mennä juomaan jostakin vesilätäköstä pihalta, ja sitten minä koetan kiivetä ylisille ja laskea heiniä seimeesi." — "No, olisihan sekin joksikin avuksi", sanoi lehmä.
Poika teki niinkuin oli sanonut, ja kun lehmä seisoi täysinäisen seimen ääressä, hän ajatteli, että nyt hän vihdoinkin saisi nukkua. Mutta hän ennätti tuskin kömpiä tilalleen, kun lehmä taas alkoi puhella hänelle.
"Sinä varmaankin aivan suutut minuun, jos minä vielä pyydän sinulta yhtä asiaa", sanoi lehmä. — "En toki, jos se vain on semmoista, johon minä kykenen", sanoi poika. — "Minä pyytäisin, että menisit tuonne tupaan ja katsoisit, miten emäntä jaksaa. Pelkään, että hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus." — "Ei, sitä minä en voi", sanoi poika. "Minä en uskalla näyttäytyä ihmisille." — "Et suinkaan sinä pelänne vanhaa sairasta mummoa", sanoi lehmä. "Mutta ei sinun tarvitse mennäkään hänen luokseen tupaan. Asetu vain oven taakse ja tirkistä raosta!" — "No, jos et tahdo muuta, niin voinhan minä sen tehdä", sanoi poika.
Sitten hän aukaisi navetan oven ja meni pihalle. Yö oli kaameaa. Ei kuuta, ei tähtiä valaisemassa; tuuli vinkui ja sataa lotisi. Mutta pahinta oli, että seitsemän suurta pöllöä istui rivissä asuinrakennuksen katon harjalla. Oli jo kamalaa kuullakin heitä kun he istuivat ja valittivat pahaa säätä, ja vielä kamalampaa kun ajatteli, että jos yksikin heistä keksisi hänet, se olisi hänen loppunsa.
"Onneton se, joka on pieni!" sanoi poika lähtiessään kulkemaan pihamaan yli. Ja kyllä hänellä olikin syytä niin sanoa. Tuuli kaatoi hänet kaksi kertaa ennen kuin hän pääsi asuinrakennukselle, ja toisella kertaa vihuri pyöräytti hänet vesilätäkköön, joka oli niin syvä, että hän oli hukkua. Mutta perille hän kumminkin pääsi.
Hän kiipesi parin portaan yli, kompuroi kynnyksen yli ja tuli porstuaan. Tuvan ovi oli kiinni, mutta yhdestä alanurkasta oli suuri pala poissa, jotta kissa pääsisi siitä kulkemaan. Pojan ei siis ollut ollenkaan vaikea nähdä, miten oli tuvassa laita.
Tuskin hän oli vilkaissut sisään, kun hän vavahti ja veti päänsä takaisin. Hän näki, että vanha, harmaapäinen nainen makasi pitkällään lattialla. Se ei liikkunut eikä valittanut, ja sen kasvot näyttivät omituisen valkeilta. Oli niinkuin näkymätön kuu olisi valaissut niitä kalpealla valollaan.
Poika muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, olivat tämänkin kasvot näyttäneet noin omituisen valkeilta. Ja hän ymmärsi, että tuo vanha ihminen, joka makasi tuvan lattialla, mahtoi olla kuollut. Hän oli varmaankin saanut halvauksen. Kuolema oli tullut niin äkkiä, että hän ei edes ollut ennättänyt ruveta sänkyynsä.
Hän alkoi kauheasti pelätä ajatellessaan, että hän oli pimeässä yössä yksin kuolleen kanssa. Hän syöksähti suin päin kynnyksen ja rappujen yli ja riensi takaisin navettaan.
Kun hän kertoi lehmälle, mitä oli nähnyt tuvassa, tämä herkesi syömästä. "Vai on emäntä kuollut", sanoi hän. "Sitten taitaa minustakin pian tulla loppu." — "Aina kai on joku, joka pitää sinusta huolen", sanoi poika lohduttaen. — "Sinä kun et tiedä", sanoi lehmä, "että minä olen kaksi kertaa niin vanha kuin lehmä tavallisesti on silloin, kun se pannaan teurastuspenkille. Mutta en minä haluakaan elää kauemmin, koska hän sieltä sisältä ei voi enää tulla minua hoitamaan."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, ja poika kyllä huomasi, että hän ei nukkunut eikä syönyt. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin hän taas alkoi puhella. "Makaako hän lattialla?" kysyi hän. — "Makaa", sanoi poika. — "Hänellä oli tapana tulla navettaan", jatkoi lehmä, "kertomaan kaikesta, mikä häntä painoi. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän sanoi, vaikken voinut vastata hänelle. Näinä viime päivinä hän puhui siitä, että häntä pelotti se, että jos hän sattuisi kuolemaan, ei olisi ketään hänen luonaan. Häntä pelotti se, ettei kukaan olisi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan tai panemassa hänen käsiään ristiin rinnan päälle hänen kuoltuaan. Etköhän sinä menisi sitä tekemään?"
Poika oli kahden vaiheilla. Hän muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, äiti oli pitänyt tärkeänä asettaa hänet oikeaan asentoon. Hän tiesi, että kysymyksessä oli semmoista, jota ei saanut jättää tekemättä. Mutta toiselta puolen hän tunsi, että hän ei voisi memrä kuolleen luo, koska yö oli niin kamala. Hän ei kieltäytynyt, mutta hän ei myöskään lähtenyt liikkeelle.
Hetkisen seisoi vanha eläin ääneti, kuin vastausta odottaen. Mutta kun poika ei sanonut mitään, ei lehmäkään uudistanut pyyntöään. Sen sijaan hän rupesi kertomaan pojalle emännästään.
Siinä riittikin puhumista. Ensiksikin oli kerrottava kauniista lapsista, jotka hän oli kasvattanut. Nehän olivat olleet navetassa joka päivä, ja kesällä ne olivat olleet karjaa paimentamassa soilla ja haassa, niin että vanha lehmä tunsi ne tarkkaan. Ne olivat olleet kaikki hyviä ja iloisia ja ahkeria. Lehmä kyllä tietää, minkälaisia sen hoitajat ovat. Ja samaten oli hänen talostaankin paljon kertomista.
Ei se ollut aina ollut niin köyhä kuin nyt. Se oli hyvin avara-alainen, vaikka siinä enimmäkseen oli soita ja kivikkoisia hakamaita. Ei ollut niissä paljon sijaa pelloille, mutta hyvää laidunmaata oli kaikkialla. Yhteen aikaan oli navetassa ollut lehmä joka parressa, ja härkätalli, joka nyt oli tyhjä, oli ollut täynnä härkiä. Ja silloin oli ollut iloa ja elämää sekä tuvassa että navetassa. Avatessaan navetan oven emäntä hyräili ja lauloi, ja kaikki lehmät ammuivat ilosta kuullessaan hänen tulevan.
Mutta isäntä oli kuollut, ja kun lapset vielä olivat pieniä eivätkä voineet ensinkään auttaa töissä, oli emännän täytynyt ottaa koko talo ja kaikki työt yksin hoitaakseen. Hän oli ollut vahva kuin mies, ja hän oli sekä kyntänyt että leikannut. Iltaisin kun hän tuli navettaan lypsämään, oli hän toisinaan niin väsynyt että itki.
Mutta kun hän ajatteli lapsiaan, hän tuli taas iloiseksi. Silloin hän pyyhkäisi pois kyyneleensä ja sanoi: "Ei se mitään. Kyllä minulle tästä vielä tulee hyvät päivät, kunhan lapseni kasvavat suuriksi. Niin, kunhan ne vain kasvavat suuriksi."
Mutta niin pian kuin lapset kasvoivat suuriksi, tuli niihin kumma halu ja ikävä. Ne eivät tahtoneet jäädä kotiin, vaan ne lähtivät vieraille maille. Ei heistä koskaan ollut äidille mitään apua. Pari lasta ennätti mennä naimisiin ennen lähtöään, ja ne olivat jättäneet pienet lapset kotiin. Ja ne lapset kulkivat nyt emännän kanssa navetassa, kuten hänen omat lapsensa ennen olivat tehneet. Ne paimensivat lehmiä, ja ne olivat hyviä ja kilttejä lapsia. Ja iltaisin, kun emäntä oli niin väsynyt, että nukahti kesken lypsyn, hän virkistyi uudelleen heitä ajatellessaan. "Kyllä minullekin vielä tulee hyvät päivät", hän sanoi ja pudisti unet pois, "kunhan ne vain kasvavat suuriksi."
Mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi, matkustivat he vanhempiensa luo vieraaseen maahan. Ei kukaan tullut takaisin, ei kukaan jäänyt kotiin. Vanha emäntä jäi yksin taloon.
Hän ei kyllä pyytänytkään heitä koskaan jäämään luokseen. "Pitäisikö minun, Punikki, pyytää heitä jäämään tänne, kun he voivat päästä maailmassa paremmille päiville", hän sanoi aina seistessään vanhan lehmän parressa. "Eihän niillä täällä Smoolannissa olisi muuta kuin köyhyyttä odotettavana!"
Mutta kun viimeinen lapsenlapsi matkusti pois, silloin oli emäntäkin lopussa. Hän tuli yht'äkkiä kumaraksi ja harmaaksi ja hoiperteli kulkiessaan, ikään kuin ei enää olisi jaksanut liikkua. Ja hän oli herennyt tekemästä työtä. Hän ei viitsinyt pitää huolta talosta, vaan antoi kaiken rappeutua. Hän ei enää korjannut huoneita, ja hän möi sekä härät että lehmät. Ainoa, jonka hän piti, oli se vanha lehmä, joka nyt puhui Peukaloisen kanssa. Hän antoi sen elää sentähden, että kaikki lapset olivat olleet sitä paimenessa.
Hän olisi kyllä voinut ottaa palvelukseensa piikoja ja renkejä, jotka olisivat auttaneet häntä töissä, mutta hän ei sietänyt nähdä ympärillään vieraita, kun hänen omansa kerran olivat hylänneet hänet. Ja ehkäpä hänestä olikin mieluisinta, että talo meni rappiolle, kun ei kukaan lapsista voinut sitä ottaa. Ei hän välittänyt siitä, että itse köyhtyi siksi, ettei hoitanut omaisuuttaan. Mutta häntä pelotti, että ehkä lapset saisivat tietää, kuinka huonosti hänen laitansa oli. "Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä! Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä!" hän huokaili hoippuessaan navetassa.
Lapset kirjoittivat alinomaa ja houkuttelivat häntä tulemaan heidän luokseen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut nähdä tuota maata, joka oli ottanut heidät häneltä. Hän vihasi sitä. "Tyhmäähän se on, etten voi pitää siitä maasta, joka on ollut niin hyvä heille", hän sanoi. "Mutta minä en tahdo nähdä sitä."
Hän ei koskaan ajatellut muuta kuin lapsiaan ja sitä, että niiden oli täytynyt matkustaa. Kun kesä tuli, talutti hän lehmän laitumelle suurelle suolle. Itse hän istui päivät pitkät suon reunalla kädet sylissä, ja kun hän meni kotiin, hän sanoi: "Katsohan, Punikki, jos täällä olisi ollut näiden hedelmättömien soiden sijasta suuria hedelmällisiä peltoja, niin ei heidän olisi tarvinnut mennä."
Häntä voi suututtaa suo, joka levittäytyi niin isona eikä tuottanut mitään hyötyä. Hän voi istua ja jutella, että oli suon syy, että lapset olivat lähteneet hänen luotaan.
Tänä viimeisenä iltana hän oli tutissut enemmän ja ollut heikompi kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut jaksanut edes lypsää. Hän oli seisonut nojautuneena partta vasten ja jutellut, että hänen luonaan oli käynyt kaksi talonpoikaa pyytämässä, että hän möisi suon. He aikoivat ojittaa sen ja kylvää ja korjata siitä viljaa. Tämä oli saanut hänet sekä levottomaksi että iloiseksi. "Kuulehan, Punikki", hän oli sanonut, "kuuletko sinä, että ne sanoivat suon voivan kasvaa ruista? Nyt minun pitää mennä kirjoittamaan lapsille, että niiden pitää tulla kotiin. Nyt niiden ei tarvitse jäädä sinne kauemmaksi aikaa, ne voivat saada leipänsä täältäkin."
Sitä kirjettä hän sitten oli mennyt tupaan kirjoittamaan.
Poika ei enää kuullut, mitä vanha lehmä jutteli. Hän oli avannut navetan oven ja mennyt pihan poikki tupaan kuolleen luo, jota hän äsken oli niin pelännyt.
Aluksi hän seisoi hetken aikaa hiljaa ja katseli ympärilleen.
Tuvassa ei näyttänytkään niin köyhältä kuin hän oli kuvitellut. Siellä oli paljon sellaisia kapineita, joita on niillä, joilla on sukulaisia Amerikassa. Eräässä nurkassa oli amerikkalainen keinutuoli, ikkunanaluspöydällä oli korea plyysiliina, sängyn päällä kaunis peite, seinillä riippui koreissa, kaiverretuissa puitteissa poismatkustaneiden lasten ja lastenlasten valokuvia, laatikkokirstun päällä oli korkeita maljakoita ja pari kynttilänjalkaa, joissa oli paksut kierretyt kynttilät.
Poika etsi käsiinsä tulitikkulaatikon, ei sitä varten, että olisi nähnyt paremmin, vaan sentähden, että hän luuli tällä tavalla kunnioittavansa vainajaa. Sitten hän meni vainajan luo, sulki hänen silmänsä, pani kädet ristiin rinnan päälle ja pyyhki hienon harmaan tukan silmiltä.
Hän ei enää muistanut ollenkaan pelätä kuollutta. Hän suri niin sydämestään sitä, että vainajan oli täytynyt elää vanhuutensa semmoisessa tyhjyydessä ja kaipauksessa. Nyt hän aikoi valvoa tämän yön hänen ruumiinsa ääressä.
Hän etsi virsikirjan ja istuutui lukemaan ja luki siitä pari virttä puoliääneen. Mutta kesken lukemista hän pysähtyi, sillä hän tuli ajatelleeksi omaa isäänsä ja äitiään.
Ajatella, että vanhemmat voivat niin kaivata lapsiaan! Sitä hän ei ollut koskaan tiennyt. Ajatella, että niiden elämä voi olla lopussa, kun lapset ovat poissa! Ajatella, jos ne siellä kotona kaipaavat häntä samalla tavalla kuin tämä vanhus oli kaivannut omia lapsiaan!
Se ajatus teki hänet iloiseksi, mutta hän ei uskaltanut uskoa siihen.
Ei hän ollut ollut semmoinen, että kukaan kaipaisi häntä.
Mutta vaikka hän ei ollutkaan semmoinen, niin voisihan hän semmoiseksi tulla.
Joka paikassa ympärillään hän näki poismuuttaneiden valokuvia. Siinä oli suuria, vahvoja miehiä ja totisennäköisiä naisia. Siinä oli pitkähuntuisia morsiamia ja hienopukuisia herroja, ja siinä oli lapsia, joilla oli käherretty tukka ja hienot, valkoiset vaatteet. Ja hänestä näytti, että ne tuijottivat kaikki sokeina, mitään näkemättömin silmin, tahtomattakaan nähdä.
"Voi teitä raukkoja", sanoi poika valokuville. "Äitinne on kuollut. Te ette voi enää korvata sitä, että lähditte hänen luotaan. Mutta minun äitini elää."
Tässä hän pysähtyi, nyökkäsi ja hymyili itsekseen. "Minun äitini elää", hän sanoi. "Sekä isä että äiti elävät."